XVII
Kun Maria Stefanovna oli päässyt kadulle, niin hän hengitti taas vapaasti ja poisti raskaan verhon kasvoiltaan. Hän ei pelännyt, että häntä seurattaisiin, sillä hän tiesi hyvin, että ainakin eräässä suhteessa hän oli onnistunut, nimittäin hänen oli onnistunut peloittaa täydellisesti tuo arka vanha hovimies, niin että tämä ei ajattelisi muuta, kuin että hän pääsisi Pietariin niin pian kuin suinkin ja saisi siirtää kaiken vastuun tsaarin pojan turvallisuudesta muiden ihmisten hartioille.
Ennenkuin hän tapaisi veljeskunnan jäseniä, hän tahtoisi olla yksin ajatuksineen. Hän oli tehnyt rohkean päätöksen tämän suuren yrityksen suorittamiseksi niin äkkiä, hänen tuskansa koettaessaan keksiä parasta keinoa estääkseen hirveänä pitämäänsä murhaa tapahtumasta oli ollut niin valtaava, ettei hän ollenkaan ollut huomannut tuumia, mitä mieltä hänen isänsä ja komitea olisi hänen puuttumisestaan asioihin.
Hän oli toiminut oikeuden ja kunnian vaikuttimista kysyen neuvoa vain naisen sydämeltään, ja hän tiesi, että puheenjohtaja ja useimmat vanhoista maltillisemmista miehistä varmasti hyväksyisivät hänen tekonsa.
Ehkäpä heillä nyt oli ollut aikaa ja tilaisuutta ajatella asiaa uudestaan itsekseen, ja he ehkä olivat miettineet sellaista menettelytapaa, jota hän oli käyttänyt. Mutta Mirkovitshin voimakkaat puheet, jotka uhkuivat vihaa tyrannia ja koko hänen sukuaan kohtaan, olivat taivuttaneet heidän heikot ja horjuvat luonteensa hänen voimakkaan persoonallisuutensa painosta, sillä hehän olivat vastaanottavaisia ja helposti innostuvia. He eivät olleet milloinkaan tosissaan ajatelleet rikoksen kauheutta, vaan he himoitsivat kuten Mirkovitshkin kostoa, kun heille alkoi valjeta, että heidän lähettiläänsä oli laiminlyönyt tehtävänsä.
Maria Stefanovna ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä oli tapahtunut Ivan Volenskille. Hän ei uskaltanut sitä ajatellakaan, sillä kun hän ponnisteli voittoon omalla tahollaan, Volenski oli voinut joutua poliisin käsiin kaikkine vaarallisina papereineen, ja he kaikki olivat ehdottomasti menneitä miehiä, samalla kuin Dunajevski ja muut toverit pääsisivät vapaiksi.
Ah, jos tuo kauhea asia tapahtuisi, jos hänen täytyisi nähdä isänsä ja kaikki ystävänsä vangittavan ja laahattavan Pietariin oikeusjuttua varten — joka olisi vain pilantekoa — silloin hän rukoilisi Jumalaa, että he kohdistaisivat kostonsa, joka oli jäänyt heiltä tekemättä, häneen, ja rankaisisivat häntä hänen rohkeasta asioihin sekaantumisestaan, ennenkuin hänen olisi pakko olla heidän kärsimystensä todistajana.
Sinä iltana oli Franzgassen kokous ollut synkkä ja alakuloinen. Oli taas kulunut kaksikymmentäneljä tuntia, eikä vielä ollut Volenskista kuulunut mitään. Ei ollut epäilemistäkään, että jokin kauhea onnettomuus oli kohdannut häntä, ja ainoa mitätön toivo, joka vielä oli jäljellä joidenkuiden mielissä, oli se, että hänen oli onnistunut hävittää ikävyyksiä tuottavat paperit sallimatta niiden joutua vääriin käsiin. He arvelivat, että heillä oli riittäviä syitä olettaa sellaista. Tsaarin poika oli yhä edelleen vankina Heumarktin talossa, ja he itse olivat vielä vapaina ja vahingoittumattomina. Kun he ajattelivat Volenskia, jota he kaikki suuresti rakastivat ja kunnioittivat, niin heidän kostonjanonsa kiihtyi, kun he harkitsivat hänen mahdollista kohtaloaan.
Dunajevski ja hänen toverinsa olivat nyt toivottomasti menneitä miehiä, ja Ivan varmaankin saisi liittyä heidän seuraansa. Mirkovitsh oli ollut oikeassa, kukaan heistä ei ollut oman henkensä ja vapautensa arvoinen. Kaikki Moskovassa olevat marttyyrit mielellään uhraisivat molemmatkin ylevän asian puolesta, jonka tuli vapauttaa Venäjä ikuisiksi ajoiksi hirmuvallasta, jonka takia sen katsottiin olevan sivistyksestä takapajulla.
No hyvä, ainakaan he eivät jättäisi kostoa hyväkseen käyttämättä! Viimeinenkin hidasteleva epäröinti oli kadonnut, viimeinenkin kunnian ja ritarillisuuden tunne kaikonnut. Hienostus, mihin Mirkovitsh oli niin pilkallisesti viitannut, oli vihdoinkin tykkänään väistynyt syrjään, kun tahdottiin tuhota heidän vallassaan oleva vihattuun joukkioon kuuluva olento.
Ei kukaan huomannut, kun Maria astui sisään jonkin aikaa isänsä jälkeen, että hän oli tavallista kalpeampi ja että hänen tarkkaavainen ja kunnioittava ilmeensä oli vaihtunut rohkeuteen ja päättäväisyyteen.
Tehtiin tavanmukaisia, tarkoituksettomia ja kyllästyttäviä kysymyksiä, oliko Volenskilta tullut mitään tietoja, ja tavan mukaan tuumittiin hänen todennäköistä kohtaloaan ja paperien katoamista.
Mirkovitsh istui pöydän päässä naputtaen kärsimättömästi sormillaan nähtävästi toivoen, että nämä hedelmättömät arvailut ja otaksumat loppuisivat.
"On liian myöhäistä ajatella tuota kaikkea nyt", sanoi hän viimein nousten äkkiä kykenemättä hillitsemään kärsimättömyyttään, "pitäkäämme varmana, että Dunajevski, Volenski ja muut ovat menneitä miehiä ja että kaikkien meidän kimppuumme voi isku osua milloin tahansa, millä hetkellä tahansa, ja siirtykäämme ajattelemaan kuinka jumalallista iloa meille tuottaa kostaminen".
"Mirkovitsh, olette oikeassa", sanoi eräs komitean jäsen, "minä puolestani olin eräs niistä, joka tahdoin saavuttaa suuria tarkoitusperiä maltillisilla keinoilla. Minä huomaan nyt, että meidän olisi ollut viisaampaa kuunnella ensin teidän tepsiviä neuvojanne. Olisimme pelastaneet arvossapidetyn toverimme Volenskin Dunajevskin kohtalosta, jota emme voineet välttää. Tänäänkään hänestä ei ole kuulunut mitään tietoja, vaikka on kulunut kymmenen päivää, kun hän lähti luotamme. Hän on joko kuollut tai vankilassa. Ehdotan, että tuomio julistetaan meidän vangillemme, sillä varsin pian se tulee Volenskinkin osaksi."
Harvinainen ilo valaisi Mirkovitshin tuimia piirteitä, hänen sisään vajonneista silmistään välähti riemuitseva katse. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ikäänkuin hän jo olisi pitänyt niissä tyrannin poikaa, jonka isä hallitsi ja sorti kansaa. Hänen kookas vartalonsa näytti tulevan yhä majesteetillisemmaksi hänen siinä seisoessaan jumalallisen koston profeettana, koston, joka pakottaisi kaikki tyrannit polvilleen ryömimään nöyrässä pelossa.
Puheenjohtaja ei ottanut osaa toimenpiteisiin. Hänen koko olemuksensa vastusti verenhimoista suunnitelmaa, mutta hänen oli mahdoton pidättää tunteen kuohuntaa, ja siksi hän vaitiolollaan, vaikka ei vapaaehtoisesti, tuli hyväksyneeksi kaiken.
Mirkovitsh oli sanonut: "Äänestäkäämme", ja monet kädet nousivat antaakseen suostumuksensa kauhealle teolle. Mutta Maria Stefanovna oli viimein saanut mielenmalttinsa ja -lujuutensa takaisin vastustaakseen naisen tunteilla tätä miehisen tarmon lainetta.
Tuskin olivat sanat:
"Siis kaikki suostutte?" kuuluneet hänen isänsä suusta, kun hän nousi vastustamaan häntä yksinään, uhmaavana.
"Ei, isä, he eivät suostu."
Kaikki käänsivät päänsä nuorta tyttöä kohti, jonka ääntä he eivät olleet tottuneet kuulemaan näissä kokouksissa ja jonka läsnäolonkin he näyttivät unohtaneen, muuten he eivät milloinkaan olisi keskustelleet kauheasta asiasta hänen läsnäollessaan. Hän oli viime aikoina tuntunut kuuluvan niin heidän joukkoonsa, että hänen sukupuolensakin oli unohdettu hyvässä toveruudessa eikä kukaan ollut huomannut kieltää häntä tulemasta sinä iltana, jolloin kuolemantuomio oli julistettava, jota hänen naisen korvillaan ei ollut oikeutta kuulla.
"Maria", sanoi Mirkovitsh miltei lempeästi, "olen varma, että kaikki toverini moittivat minua ankarasti, että olen sallinut sinun tulla tänne tänä iltana. Mutta tehtyä tyhmyyttä ei voi tehdä tekemättömäksi. Meidän täytyy vain kaikkien pyytää sinulta tervettä järkeä ja isänmaallisuutta, ettet heikolla tahdollasi vastustaisi sitä, mitä on päätetty hyvän asian takia, vaan että koetat koota voimia, sellaisia kuin on tarpeen, jos haluat tulla veljeskunnan hyödylliseksi jäseneksi. Sillä välin saanen viedä sinut kotiin. Tämä ei todellakaan ole oikea paikka niin nuorelle kuin sinulle."
Tyttö oli kuunnellut häntä kohtalaisen kärsimättömästi, vaikka kunnioittavasti, koska hän oli hänen isänsä, mutta heti kuin hän lopetti, hän sanoi:
"Hyvät ystävät, toverit ja veljet. Minulla ei ole mitään oikeutta, paitsi että olen ystävänne, pakottaa teitä kuuntelemaan minua, mutta tiedän niin hyvin, mitä tällä hetkellä liikkuu mielissänne. Ei kukaan teistä ole tarkemmin harkinnut, minkä raukkamaisen rikoksen olette tekemäisillänne —"
"Maria!" jyrisi Mirkovitshin käskevä ääni.
"Ei, en lakkaa puhumasta, isäni, vaikka kaikki päättäisittekin, että uskaliaisuuteni rangaistaisiinkin samalla salamurhaajan tikarilla, jota nyt parhaillaan teroitatte avutonta, turvatonta nuorukaista varten."
Mirkovitsh lähestyi tytärtään, hänen silmissään oli vaaraa ennustava katse. Parikymmentä kättä ojennettiin, jotta isä estettäisiin lyömästä rohkeata tytärtään. Muut eivät puhuneet mitään, ja Maria toisti: "Ei, tuota raukkamaista, hirvittävää, alhaista rikosta ei, Jumalan kiitos, milloinkaan tehdä."
"Ja kuka sen estää, Maria Stefanovna?" kysyi Mirkovitsh osaksi kiukuissaan, osaksi, ivallisesti.
"Minä!" sanoi Maria ja katseli ympärilleen innostuneihin kasvoihin, jotka kaikki tarkastivat toivorikkaina häntä.
Sitten hiljaisuuden vallitessa, Mirkovitshinkin kuunnellessa kunnioituksen valtaamana, mitä hänen tyttärensä naisellinen äly oli keksinyt ja toteuttanut, hän kertoi heille hehkuvin sanoin, mitä oli miettinyt ja tehnyt, kun hän vuorokausi sitten ensin alkoi tajuta, että nämä haaveilijat olivat valinneet tien, joka johtaa alhaiseen, inhoittavaan ja ehdottomaan häpeään. Hän kertoi heille kammostaan, kun hän ajatteli, että hän oli ollut se, joka oli houkutellut mitään aavistamattoman nuorukaisen surmanloukkoon, jollaista he hänelle olivat valmistelleet. Hän kertoi heille, kuinka onnettomaksi hän oli tullut ajatellessaan, että hänen oman isänsä piti tehdä tuo raukkamainen teko.
Sitten hän palautti heidän mieliinsä sen arvokkaan päämäärän, mikä heillä oli ollut, kun he suunnittelivat nuoren prinssin ryöstämistä. Hän puhui heille Dunajevskista, tovereistaan, jotka vielä riutuivat vankilassa.
"Muistakaa", hän sanoi, "että aikeemme oli jalo. Miksi siitä päämäärästä milloinkaan luovuttaisiin? Mahdollisesti ystävämme Volenski on vangittu, pidätetty, se on totta, mutta meillä on muita keinoja tarjolla pelastaaksemme vielä Dunajevskin ja ollaksemme hylkäämättä Ivania."
He eivät käsittäneet, mihin hän oikeastaan pyrki, mutta he kuuntelivat yhä hänen tulisia sanojaan haluamatta häntä keskeyttää. Sitten hän alkoi kertoa heille, mitä hän todella oli aikaansaanut, keskustelustaan Lavrovskin kanssa, vanhan hovimiehen suhteesta tapahtumiin, hänen tunnustamastaan voimattomuudesta, kirjeestä, jonka hän oli antanut hänelle tsaarille vietäväksi ja joka oli vain toisinto siitä, jonka Volenski oli vienyt Pietariin heidän puolestaan.
Tuntui uskomattomalta, että nuori tyttö, joka oli kokenut niin vähän tässä maailmassa, voisi niin kylmäverisesti kypsyttää niin ihmeen rohkean suunnitelman ja sen kehitettyään oli kyennyt niin menestyksellisesti toteuttamaan sen.
Ja oli ihmeellistä nähdä, kuinka taikamainen vaikutus tytön sanoilla oli kaikkiin ympärillä oleviin synkkiin mieliin. Miehuuden ja rehellisyyden tunteet, jotka hetkellisesti koston mustat ajatukset olivat tukahduttaneet, pyrkivät jälleen ylivaltaan. Nuoret kasvot hehkuivat taas innostuksesta, joka uhkui ylevää isänmaan- ja lähimmäisenrakkautta.
Mirkovitsh yksin näytti yhä edelleen jurolta ja julmalta, vaikka silloin tällöin tarkkaavainen katselija olisi huomannut hänen silmissään ylpeyttä tyttärestä, joka oli suorittanut sellaisen teon.
Kun hän oli lopettanut, syntyi yleinen hiljaisuus, mutta tällä kerralla se tuntui onnelliselta vaikenemiselta, vapautukselta viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin ahdistuksen jälkeen.
Puheenjohtaja keskeytti hiljaisuuden ensimmäisenä. Hän nousi hyvin arvokkaasti ja meni Maria Stefanovnan luo, joka seisoi yhä edelleen posket hehkuvina ja silmät liekehtien tarkastellen sanojensa vaikutusta väristen, mutta kuitenkin toivorikkaana.
"Maria Stefanovna", hän sanoi yksinkertaisesti, "luulen ilmaisevani kaikkien mielipiteen, kun sanon sinulle 'minä kiitän sinua'!"
Näistä muutamista sanoista tuntui jännitys laukeavan. Mariaa kiitettiin innostuneesti joka taholta, ja nyt hän pelkäsi, että hän naisena joutuisi voimakkaan liikutuksen valtaan.
Taas tuntui rauha palautuneen. Mirkovitsh yksin istui poltellen yrmeänä ja vaiteliaana. Muut rupattelivat iloisesti, ja Maria piiritettiin kysymyksillä.
"Milloin saamme kuulla Dunajevskista, että hän on päässyt turvallisesti rajan yli?"
Maria Stefanovna oli ajatellut kaikkea.
"Se ilmoitetaan virallisesti Fremdenblattlehdessä", hän sanoi.
"Ja sinä päivänä te, Mirkovitsh, vapaudutte holhokistanne."
"Olen sitä mieltä", sanoi hän itsepäisesti, "että olisi parempi, jos kaikki tyrannit ja heidän sikiönsä olisivat poissa tästä maailmasta. Ja sillä aikaa", hän lisäsi tapansa mukaan jurosti, "saamme kai toivoa, että Volenski ja paperimme ovat turvassa".
Mutta he eivät sallineet intonsa laimeta. Toivo vallitsi sinä yönä Franzgassen kokoushuoneessa. Paperit eivät voisi olla väärissä käsissä, sillä tsaarin poika oli yhä vankina Heumarktilla ja he itse olivat vielä vapaina. Ja jos heidän paperinsa olivat turvassa, niin he luulivat, että heillä oli täysi syy uskoa, että samoin oli heidän toverinsa.
Istunto jatkui myöhään yöhön. Synkät mietteet vaihtuivat nyt iloisiin, ja Maria Stefanovna oli sen päivän sankaritar. Kun hän oli aivan varma, että hänen suunnitelmansa oli hyväksytty ja ettei enää tarvinnut pelätä, että hänen isänsä jälleen saisi heidät yhtymään omiin synkkiin katsantokantoihinsa, hän lähti heti heidän luotaan suosionhuutojen ja siunausten kuuluessa rukoillakseen häiritsemättä huoneessaan, että hänen suunnitelmansa päättyisi yhtä menestyksellisesti kuin se oli alkanutkin.
Kaukana vieraan, vaikkakin vieraanvaraisen maan hotellissa, muukalaisten ympäröimänä heidän toverinsa horjui elämän ja kuoleman välillä äkilliseen aivotulehdukseen sairastuneena. Jännitys oli ollut liian kova. Rasittuneet aivot eivät jaksaneet kestää raskaampia taakkoja. Ja vaaralliset paperit — kovaosaiset kynttilänjalat, missä ne nyt olivatkaan? Kenen käsiin ne joutuisivat? Tulisiko kaikkien näiden uljaiden ponnistusten jälkeen voitto muille, ja jos niin tapahtuisi, soisiko Jumala, ettei voitto tulisi aivan veriviholliselle?