XVI
Kreivi oli saanut odottaa. Hän oli väsynyt ja tuskainen. Hänen oli pakko istua kärsivällisesti hotellissa odottamassa tietoja tyhjäntoimittajastaan ja lähettää raportteja kotona oleville hallitusmiehille tekaisemastaan tuhkarokkosairaudesta.
Mutta ilmeisesti ei enää kauankaan voitaisi pitää asioita salassa. Tsaaritar oli jo lupautunut tulemaan itse Wieniin hoitamaan poikaansa, ja lähettilään oli käsketty jyrkästi vaatia terveysilmoitusten lähettämistä etevien lääkärien allekirjoittamina, joita tietenkin oli kutsuttu hoitamaan ylhäistä sairasta. Parin päivän perästä olisi turmio tullut, ja sitäkin kauheampana, kun Lavrovskin petosta pidettäisiin kanssarikollisuutena. Nyt vanha venäläinen kirosi omaa heikkouttaan, kun hän ei heti ollut vierittänyt vastuuta kauheasta onnettomuudesta omilta hartioiltaan, mikä olisi ollut, kuten tapaukset osoittivat, viisain menettelytapa. Epäsuosioon joutuminen olisi silloin ollut seurauksena — mahdollisesti määräys viettää muutama vuosi ulkomailla. Mutta nyt hän ei nähnyt enää mitään toivoa olevan, hän näki vain näkyjä Siperiasta, missä hän saisi viettää viimeiset elinvuotensa.
Hän oli silmäillyt puolittain kammoten, puolittain päättäväisesti pientä revolveriaan, joka olisi hänen viimeinen lohduton toivonsa. Epäilemättä otettaessa huomioon hänen monet uskolliset palvelusvuotensa hänen keisarillinen isäntänsä soisi hänelle armon kuolla, sen sijaan että hänen täytyisi hitaasti kitua siperialaisessa vankilassa.
Voi, kreivi Lavrovski toivoi, ettei hän milloinkaan olisi kysynyt neuvoa ranskalaiselta salapoliisilta tai että hän niin tehtyään olisi uskonut koko jutun hänelle, sillä hänhän oli johtanut hänet yhä edelleen pettämään, mikä koituisi hänen turmiokseen.
Sillä aikaa kuin Volenski, joka oli joutunut vuoteen omaksi ainaisen kovan onnensa johdosta, oli viimeinkin löytänyt ruumiillisessa voipumuksessa viimeisten päivien kuluttavan tuskan armollisen unohduksen, niin kreivi Lavrovski, joka oli yhtä säälittävässä pulassa kuin nuori puolalainenkin, istui miettien, hakisikohan hän taas käsiinsä vanhan salapoliisin ja tällä kertaa todellakin päättäisi kertoa hänelle kaikki tai lähettäisikö hän heti sähkösanoman Pietariin pyytäen pikaista apua. Jälkimmäinen vaihtoehto oli ehkä viisaampi menettelytapa. Sekä järki että velvollisuus vaativat sitä, mutta inhimillinen luonne on sellainen, että se aina mielellään siirtää ikävyydet myöhäisemmiksi ajoiksi, ja ihmisenä Lavrovski tahtoi viivytellä.
Siitä johtui, että kreivi Lavrovski tuli hilpeän toiveikkaaksi ja oli yllättynyt kuullessaan, että eräs nainen tahtoi puhua hänen kanssaan tärkeän kiireellisen asian vuoksi. Hän oli kieltäytynyt ilmoittamasta nimeään, sanoi palvelija, mutta pyysi häntä ilmoittamaan kreiville, että hänellä oli tietoja herra Furet’ltä.
"Käskekää hänet heti tänne", sanoi kreivi Lavrovski innokkaasti.
Uutiset varmaankin olisivat hyviä. Salapoliisi oli ehkä saanut tietää jotakin tähdellistä ja tahtoi ilmoittaa heti hänelle. Kreivi Lavrovski nousi, kun herra Furet’n lähetiksi ilmoitettu nainen astui huoneeseen, ja hän vaistomaisesti kumarsi, kun hän näki hienosti käyttäytyvän naisen — joka niin suuresti erosi tavallisesta naispuolisesta salapoliisin apulaisesta, jollaisia hän oli tottunut näkemään. Hänen kasvonsa olivat tiukasti verhotut, mutta hänen vartalonsa ja yleinen olemuksensa todistivat hänen olevan nuoren sekä sivistyneen naisen.
Hän istuutui tuolille, jonka vanha kreivi hänelle tarjosi, ja hän asetti sen taitavasti sillä tavalla, että hänen selkänsä tuli ikkunaa vasten, samalla kuin Lavrovskin kasvot olivat valaistut.
"Monsieur le Comte", hän alkoi kohteliaasti, "minun täytyy ensin esittää teille nöyrät anteeksipyyntöni sen pienen petoksen johdosta, johon minun täytyi turvautua. Tahdoin olla varma siitä, että tapaisin teidät viivyttelemättä, ja minä käytin herra Furet’n nimeä suosituksenani. Minä en ole hänen lähettinsä."
"Mutta, madame — mademoiselle —" änkytti Lavrovski hämmentyneenä tästä omituisesta esipuheesta, "minä —"
"Olette ymmällä", jatkoi muukalainen, "käsittääksenne, kuinka herra Furet'n nimi sopi tunnussanaksi luoksenne pääsemiseen. Minä kerron sen teille heti, kun olen ilmoittanut, mitä olen saanut toimekseni ja minkä vuoksi uskallan pyytää teidän ystävällistä huomiotanne."
Kreivi Lavrovski oli liian hämmentynyt vastatakseen. Syntyi pieni tauko, jonka aikana salaperäinen muukalainen ilmeisesti kokosi ajatuksiaan ja Lavrovski vaistomaisesti tunsi epämääräistä pelkoa, että hän kuulisi asioita, jotka merkitsisivät elämää tai kuolemaa.
"Luulen, että olen oikeassa todetessani, monsieur", hän jatkoi, "että te tällä hetkellä olette suuressa tuskassa erään kadoksiin joutuneen ylhäisen henkilön takia, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Niinhän?"
Lavrovski oli puolittain odottanut tällaista, mutta kuitenkin hän tuli kalpeaksi liikutuksesta, kun hän kuuli tämän muukalaisen niin tyynesti juttelevan tuosta peloittavasta asiasta. Hän ei vastannut. Nainen ei näyttänyt sitä odottavankaan, sillä hän jatkoi heti.
"Saan heti vakuuttaa teille, monsieur, että tuo ylhäinen henkilö voi hyvin, eikä häntä nykyjään uhkaa mikään vaara."
Hän painosti sanaa "nykyjään", tarkaten sen vaikutusta Lavrovskiin.
"On totta, että hän tällä hetkellä on vankina", jatkoi nainen, "ja hänen vankilansa on sekä ylellinen että mukava. Mutta hän on henkilöiden vallassa — joiden lähettilään näette edessänne — jotka ovat sangen iloisia saadessaan antaa hänelle vapautensa takaisin."
Vanhan venäläisen kasvoilla näkyi helpotus. Hän luuli nyt ymmärtäneensä kaiken. Huolimatta sukupuolestaan, muodinmukaisista vaatteistaan ja hienosta käyttäytymisestään tämä nainen kuului siis niiden yltiöpäiden joukkoon, jotka elivät varastamalla ihmisiä, sen sijaan että olisivat varastaneet tavaraa, ja vaativat lunnaita kuin maantierosvot. Hyvä! Jumalan kiitos! Ei ollut vielä tapahtunut paljonkaan pahaa, ja Venäjänmaalla on aina runsaasti rahaa tarvittaessa. Mitään sanomatta kreivi Lavrovski otti esille lompakkonsa ja pannen sen pöydälle sanoi yksinkertaisesti:
"Sanokaa hinta."
"Minun aikomuksenani tänne tänään tullessani oli ilmoittaa se", sanoi muukalainen häiriintymättä, "mutta pyydän teitä, kreivi Lavrovski, panemaan piiloon tuon lompakon — tsaarin pojan hengen hinta ei ole siellä".
Lavrovski tuijotti häneen mykkänä hämmästyksestä. Hän joutui tämän harvinaisen keskustelun aikana yhä enemmän ihmeisiinsä.
Sitten Maria Stefanovna meni suoraan asiaan. Hän tuskin keskeytti edes hengähtääkseen, sillä hän oli järjestänyt koko keskustelun mielessään niin perinpohjaisesti niinä pitkinä tuskaisina hetkinä, jolloin hän oli kulkenut huoneessaan edestakaisin edellisenä yönä. Hän selitti nyt melkein tyhmistyneelle vanhalle hovimiehelle sen uskaliaan juonen, jonka avulla Venäjän valtaistuimen perijä oli joutunut avuttomaksi vangiksi muutamien nuorten kiihkoilijoiden käsiin. Hän selitti hänelle oman osansa asiasta, palautti hänen mieleensä salaperäisen haaremiorjattaren ja vakuutti hänelle, että hän itse piti erittäin hyvää huolta korkean vangin mukavuudesta.
Hän puhui selvällä ja lujalla äänellä, niin ripeästi, että kreivi Lavrovski tuskin uskalsi hengittää. Vanha venäläinen kuunteli kauhun valtaamana avoimia viittauksia tai peitettyjä uhkauksia, mitkä, koskivat hänen keisarillisen korkeutensa vaarallista asemaa. Hän kuuli kummissaan, kuinka niin hirvittävän hankkeen oli suunnitellut ja toimeenpannut niin loukkaamattomaan ja korkeaan henkilöön nähden nuorukaisjoukkue, jonka olemassaolostakaan hän ei ollut tietänyt, ja hän tajusi heti, kuinka hyödyttömiä olisivat olleet kaikki hänen ponnistuksensa tai Furet’n ponnistukset taisteltaessa niin monia hämäräperäisiä vihollisia vastaan.
"Luulen, että olen nyt selvittänyt teille, että tsaarin pojan henki on täydellisesti niiden vallassa, jotka pitävät häntä vankinaan, ja minun tarkoitukseni tullessani tänne tänään on kertoa teille, millä ehdoilla Nikolai Aleksandrovitsh saa takaisin henkensä ja vapautensa."
"Ehdoilla, madame? Minä en kuuntele mitään ehtoja", huudahti kreivi Lavrovski, joka viimein sai sanan suustaan tämän julkean hävyttömyyden kuullessaan. "Nopea ja äkillinen kuolema tulee teidän kaikkien osaksi. Jumalan kiitos, Venäjän poliisi on tarkka, ja sen käsi ulottuu pitkälle, ja se kyllä saa selvää rakastetun keisarinsa pojasta sen tarvitsematta kuunnella teidän kaltaistenne ihmisten sanelemia ehtoja."
Hän oli hypännyt ylös raivoissaan, ja hän tarttui kädellään soittokellon nauhaan määrätäkseen Stepanin vartioimaan tätä häijyjen uutisten kurjaa tuojaa sillä aikaa kuin hän matkustaisi Pietariin kysymään neuvoa tämän uskaliaan joukkueen rankaisemiseksi.
Maria Stefanovna oli istunut liikkumatta. Hän naputti jalallaan nopeasti permantoa, ja se oli ainoa merkki hänen kärsimättömyydestään.
"Muistakaa, herra", sanoi hän tyynesti, että jos soitatte sitä kelloa, niin teidän nuori isäntänne on kuollut, ennenkuin yö on kulunut.
Vanha venäläinen ymmärsi. Mikä hullu hän olikaan! Nainen oli oikeassa. Mitä voisi hän tehdä muuta kuin odottaa kärsivällisesti ja nöyrästi kuullakseen näiden lurjusten vaatimukset, lurjusten, jotka uhkasivat tikarillaan tsaarin pojan sydäntä.
Myöhemmin ehkä voisi kosto tulla, mutta nyt hänen täytyi hieroa kauppaa, tehdä sopimus heidän kanssaan, vaikka se olisikin ärsyttävää.
"Olette oikeassa, madame. Epäilemättä te ja toverinne tiedätte, kuinka täydellisesti olemme teidän vallassanne, muuten he eivät milloinkaan olisi lähettäneet teitä luokseni."
Sitten koettaen rajusti hillitä itsensä hän lisäsi.
"Kuuntelen mitä teillä on sanomista."
Maria Stefanovna huokasi tyytyväisenä. Hän oli saanut miehen tarkkaavaiseksi ja uskomaan omaamaansa mahtiin. Nyt oli ainoastaan esitettävä suunnitelma, jonka hän oli laatinut. Hän oli varma, että häntä ehdottomasti kuunneltaisiin.
"Monsieur", hän sanoi, "vaikka tunnustankin, että vanki, joka on hallussamme, on erittäin kallisarvoinen eräälle Venäjän keisarikunnan osalle, niin sanoaksemme, mutta eikö milloinkaan ole juolahtanut mieleenne, että hän edustaen puoluelaisiaan ja virkakuntaansa pitää monia ihmisiä vangittuina, joiden henki myös on äärettömän kallis. Ettekö milloinkaan ole kuullut mainittavan Dunajevskin nimeä?"
Vanha hovimies tunsi hyvin tuon kiihkeän, leppymättömän nihilistin nimen, nihilistin, jonka vangitseminen useine tovereineen kuukausi sitten oli ollut kolmannen osaston riemuvoitto. Hän arvaili nyt, mitähän naisella mahtoi olla mielessään tullessaan hänen luokseen. Varmaankin hän halusi vankien vaihtoa. Hyvä Jumala! Mitä merkitsi, vaikka maailma kansoitettaisiin tuhansilla vapautetuilla vangeilla, kun vain tuo ainoa arvokas henki oli turvassa?
"Minulla on tässä kirje", sanoi Maria Stefanovna, "jonka pyydämme teidän antamaan herrallenne tsaarille. Siinä me ilmoitamme hänelle, että hänen poikansa on henkilöiden käsissä, jotka pitävät häntä panttivankina eräillä määrätyillä ehdoilla. Nämä ehdot ovat, että Dunajevski ja hänen vankilatoverinsa täydellisesti armahdetaan ja että he pääsevät vapaasti lähtemään maasta. Sinä päivänä, jolloin he ovat menneet rajan yli, Nikolai Aleksandrovitshin vankilan ovet avautuvat ja vaunut vievät hänet heti hänen hotelliinsa."
Vanha kreivi värisi hiukan ajatellessaan, että hänen tuli viedä tällaisia peloittavia viestejä, että hänen piti kertoa huolestuneille vanhemmille, että heidän poikansa oli vielä vankina salamurhaajan käden ulottuvilla. Hän muisti mielessään, kuinka Rooman keisarit tavallisesti kohtelivat huonojen uutisten tuojia, ja hän ajatteli kohtalokasta kysymystä, minkä arkaan paikkaan loukatut vanhemmat esittäisivät hänelle: "Mitä sinä olet tehnyt pojallemme?"
"Onko siinä kaikki, mitä kirje sisältää?" kysyi hän ponnistaen voimiaan.
"Ei aivan kaikki. Siinä me toistamme tsaarille, mitä minä tässä juhlallisesti julistan teille."
"Ja se on?"
"Että me tahdomme huomauttaa teille, ettei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, että Nikolai Aleksandrovitshin henkeä uhkaa mikään vaara. Antakaa meille takaisin toverimme, niin me vapautamme teille panttivankimme, niin hyvinvoipana kuin vanki voi olla. Mutta muistakaa myös aina se tärkeä seikka, että seinän toisella puolella, minkä takana tsaarin poika nukkuu, elää ja hengittää, seisoo julma, päättäväinen ja aina valvova vartija. Hänen tarvitsee vain varmistua pelossaan, vain kuulla vieraita askeleita portaista, ja tikari, jota hän aina pitää kädessään, joka ei voi olla osumatta maaliin, tunkeutuu suoraan vangin sydämeen."
Vanha hovimies kumarsi ja istui hetken aikaa mykkänä ja kauhun valtaamana. Tuo kaikki tuntui mitä peloittavimmalta painajaisunelta, tämä rohkea salajuoni, nämä kiihkoilijat, ja hän oli ollut sopimaton kaitsija, joka oli laiminlyönyt holhokkinsa ja joka nyt sai niin julman rangaistuksen tekemistään pahoista teoista. Kenpä tietää, jos hän olisi ollut vähemmän pelkurimainen, jos hän olisi luottanut Venäjän poliisin suurenmoiseen systeemiin, niin he olisivat onnistuneet antamaan näille roistoille vastaiskun, ennenkuin he olisivat huomanneet itse olevansa vaarassa. Voi, nyt oli liian myöhäistä katua! Hän, Lavrovski, Venäjän poliisi, niin vieläpä tsaari ja tsaaritarkin olivat näiden lurjusten vallassa, eikä voitu tehdä mitään heidän tuhoamisekseen, heidän kiduttamisekseen, tämän nuoren lähetin nujertamiseksi, joka tuli hänen luokseen hymyillen ja kuolemalla uhaten.
Hän luki kirjeen, joka oli annettava tsaarille, sitten hän katsoi edessään olevaa nuorta naista ja koetti turhaan lukea tiukan harson takaa, minkälainen intoilu ja jännitys oli hänet vallannut ja minkälaisia virheellisiä mielipiteitä hänellä oli ihmisoikeuksista.
"Madame", sanoi hän viimein, "luulenpa, että kun teidän ystävänne lähettivät teidät tänään luokseni, he tiesivät, että tulisin varmasti suostumaan heidän ehtoihinsa. Vanki, joka on teidän vallassanne, on niin arvokas, että minä en voi yksinäni ryhtyä mihinkään ratkaiseviin toimenpiteisiin pakottaakseni teidät nöyrtymään. Jos nuoren herrani henki on vaarassa, kuten sanotte — ja kun hän on teidän hallussanne, niin luulenpa hänen todellakin olevan vaarassa — niin minä en millään tavalla tule lisäämään hänen hengenvaaraansa. Hänen keisarillisen majesteettinsa tsaarin tulee päättää, mikä tulee kohtaloksenne, sillä tietäkää, että sellainen rikos, kuin te olette tehneet, ei kauankaan tule pysymään rankaisematta. Ennemmin tai myöhemmin saa se palkkansa, vaikka näennäisesti saavuttaisittekin tarkoituksenne nyt. Vien kirjeenne mukanani keisarilliselle herralleni, ja hän saa päättää, mitä menettelytapaa hän haluaa noudattaa."
Hän oli sanonut tämän hyvin arvokkaasti. Maria Stefanovna nousi. Hänellä ei ollut enää muuta sanomista. Hänen itse suunnittelemansa tehtävä oli päättynyt. Kun hän olisi päässyt yksikseen, hän voisi ajatella sitä omassa valossaan ja miettiä, oliko hän saavuttanut suuren voiton vaiko luovuttanut isänsä ja ystävänsä kahlehdittuina vihollisen käsiin.
Hän nousi, ja Lavrovski saattoi hänet ovelle kohteliaana kuten aina, vaikka sydämessään hän olisi tahtonut musertaa tämän pahojen uutisten tuojan. Hän istui jonkin aikaa kasvot käsien varassa, sitten hän soitti kelloa ja käski venäläistä palvelijaa sullomaan hänen arkkunsa ja matkalaukkunsa ja valmistautumaan lähtemään iltajunassa. Tämä, joka oli tottunut ehdottomaan kuuliaisuuteen, ei millään tavalla ilmaissut ihmettelyään eikä kysellyt mitään, ja hän oli määrätyllä hetkellä valmis lähtemään Pietariin kreivi Lavrovskin kanssa.
Vanha kreivi Lavrovski lähti raskaalla mielellä. Kauhea seikkailu, mihin tsaarin pojan vallattomuus oli vienyt heidät molemmat, oli, kuten hän pelkäsi, päättymäisillään traagillisesti, ei ehkä kylläkään valtaistuimen perijälle — vaikka kuka voi luottaa murhanhimoisiin sosialisteihin? — vaan hänelle, joka oli syytön, josta tehtäisiin syntipukki, johon keisarillinen raivo vapaasti voisi purkautua.