I
Pariisi 1783.
»Pelkuri! Pelkuri! Pelkuri!»
Sanat kajahtivat selvästi ja äreän kiihkoisasti tuskallisen nöyryytyksen niitä korostaessa.
Vihasta vavisten hypähti poika pystyyn, ja tasapainonsa menetettyään hän horjahti eteenpäin käsillään tavoitellen pöytää ja samalla koettaen silmäluomiensa vavahtavilla liikkeillä turhaan tukahduttaa häpeän kyyneleitä, jotka sokaisivat hänen silmiään.
»Pelkuri!» Hän koetti huutaa loukkaussanaa kaikkien kuultavaksi, mutta hänen kuiva kurkkunsa ei sitä sallinut. Hänen vapiseva kätensä haeskeli pöydälle hajoitettuja kortteja. Hypistellen niitä kuumeisen tarmokkaasti hän sai ne kootuiksi nopeasti ja hermostuneesti. Sitten hän heitti ne vastapäätä seisovaan miehen yrittäen vielä kerran sopertaa: »Pelkuri!»
Varttuneet miehet yrittivät väliin, mutta nuoret vain nauroivat ollen valmiina seikkailuun, jonka täytyi välttämättä seurata ja joka olikin sellaisen riidan ainoa mahdollinen loppu.
Sovintoa tai välittelyä ei otettu kysymykseenkään. Déroulèden olisi pitänyt ymmärtää asia paremmin eikä puhua halveksuen Adèle de Montchéri'sta, sillä olihan kreivi de Marnyn hurmaantuminen kuuluisaan kaunottareen ollut Pariisin ja Versailles’n puheenaiheena viime kuukausina.
Adèle oli sangen suloinen, ahneuden ja itsekkyyden todellinen linnoitus. Marnyt olivat rikkaita ja pieni kreivi hyvin nuori. Juuri silloin koreahöyheninen haukka kyni ahkeraan nuorinta kyyhkystä, joka vasta oli sukunsa lakasta lennähtänyt.
Pojan ihastus oli vasta alullaan. Adèle oli hänestä kaikkien hyveiden esikuva, ja hän olisi ollut valmis kaunottaren puolesta taisteluun vaikkapa Ranskan koko ylimystöä vastaan — turha ponnistus, jolla hän olisi puolustanut omaa ylevää mielipidettään sen ajan kevytmielisistä naisista. Kreivi oli myöskin ensiluokkainen miekkailija, ja hänen ystävänsä olivat jo oppineet, että oli parasta olla viittaamatta Adèlen kauneuteen ja heikkouksiin.
Mutta Déroulèdehan oli kuuluisa hölmö. Hän oli sangen vähän perehtynyt ylhäisen luokan käytöstapoihin. Ylhäisön keskuudessa hän yhä vielä näyttikin tungettelijalta. Hän ei tietystikään olisi päässyt Ranskan ylimystön tuttavallisiin piireihin suuritta rikkauksittaan. Hänen esivanhempansahan olivat jotensakin epäilyttäviä, ja hänen vaakunansa esi-isien koristeita vailla.
Hänen perheensä tai sen rikkauden alkuperä oli sangen tuntematon; tiedettiin vain, että hänen isänsä oli äkkiä kohonnut entisen kuninkaan parhaimmaksi ystäväksi, ja yleensä oletettiin, että Déroulèden kulta oli useammin kuin kerran täyttänyt Ranskan ensimäisen herran raha-arkut.
Déroulède ei ollut halunnut riitaa. Hän oli vain takertunut asiaan omalla kömpelöllä tavallaan, jonka hän epäilemättä oli perinyt porvarillisilta vanhemmiltaan. Hän ei tuntenut kreivin yksityisasioita, vielä vähemmin hänen suhteitaan Adèleen, mutta hän oli sangen perehtynyt maailmaan ja Pariisiin, joten hän tunsi mainitun naisen maineen. Hän ei ollut koskaan pitänyt naisista puhumisesta. Hän ei kuulunut niihin, joita siihen aikaan olisi sanottu »naisten miehiksi», eikä hän ollut juuri naisten suosiossakaan. Mutta sillä hetkellä oli keskustelu sujunut siihen suuntaan, ja kun Adèlen nimi mainittiin, vaikenivat kaikki muut paitsi pieni kreivi, joka innostui kovasti.
Déroulèden olankohautus ja lisäksi muutamat sanat olivat sytyttäneet pojan vihan. Arvaamatta oli loukkaus singahtanut, ja kortit lennähtäneet vanhemman miehen kasvoille.
Déroulède ei liikahtanut paikaltaan. Hän istui suorana ja tyynenä polvet ristissä, totiset melkein mustahkot kasvot tavallista kalpeampina. Näytti kuin hänen kasvonsa eivät olisi tienneet loukkauksesta eivätkä kortit sattuneet hänen poskeensa.
Hän oli huomannut erehdyksensä juuri parikymmentä sekuntia liian myöhään. Hän oli pahoillaan pojan puolesta ja suuttunut itseensä, mutta oli myöhäistä vetäytyä syrjään. Välttääkseen yhteentörmäystä olisi hän sillä hetkellä uhrannut puolet omaisuudestaan, mutta ei hituistakaan arvokkuudestaan.
Hän tunsi vanhan herttua de Marnyn ja kunnioitti häntä heikkoa melkein hassahtavaa ukkoa, jonka siihenastista puhdasta kilpeä nuori kreivi, hänen poikansa, koetti parhaansa mukaan tahria.
Kun poika kaatui vihan vimmansa sokaisemana, nojautui Déroulède hänen ylitseen vaistomaisesti ja auttoi hänet hyvin ystävällisesti pystyyn. Hän olisi poikaselta pyytänyt anteeksi omaa ajattelemattomuuttaan, jos se olisi ollut mahdollista, mutta n.s. kunnian pöyhkeä laki kielsi niin järkevän menettelyn. Siitä ei olisi ollut hyötyä, ja olisi se vain saattanut hänen oman maineensa vaaraan torjumatta perinnäistapojen seurausta.
Kuuluisan pelihuoneen laudoitetut seinät olivat usein olleet sellaisten näytöksien todistajina. Kaikki läsnäolijat toimivat tottuneesti. Kaksintaistelun säännöissä oli määrätty erikoisia muodollisuuksia, ja tarkalleen niitä heti noudatettiinkin.
Nuoren kreivin ympärille kertyi heti lähennen ystäväpiiri. Hänen suuri nimensä, varallisuutensa ja isänsä vaikutusvaltainen asema olivat avanneet hänelle Versailles'n ja Pariisin ovet. Sillä hetkellä hän olisi voinut saada kokonaisen sotajoukon tukemaan itseään lähestyvässä ottelussa.
Déroulède oli jäänyt vähäksi aikaa yksikseen pelipöydän luo, jolla niistämättömät kynttilät alkoivat kynttiläjaloissa savuta. Tapausten äkillisestä käänteestä oli hän noussut pystyyn verrattain hämillään. Hänen tummat, levottomat silmänsä katselivat hetken huonetta, niinkuin ne olisivat tahtoneet pian löytää ystävän.
Mutta missä kreivi oli kotiutunut oikeuksiensa perustalla, sinne Déroulède oli saanut pääsyn rikkautensa vuoksi. Hänellä oli paljon tuttavia ja mielistelijöitä, mutta hyvin vähän ystäviä.
Ensi kerran hän tunsi sen. Kaikki läsnäolijat varmaankin tiesivät ja käsittivät, ettei hän ollut tahallaan riitaa halunnut ja että hän oli koko ajan käyttäytynyt gentlemanin tavoin, mutta kun päätös oli tehtävä, kukaan ei ilmoittautunut hänen puolustajakseen.
»Herra, valitsisitteko todistajanne muodon vuoksi?»
Kysyjä oli nuori markiisi de Villefranche. Hän puhui hiukan ylimielisesti ja ivallisen armollisesti rikkaalle nousukkaalle, jolla oli kunnia päästä miekan mittelyyn Ranskan ylhäisöön kuuluvan herran kanssa.
»Herra Markiisi, pyytäisin teitä valitsemaan puolestani. Nähkääs, minulla ei ole Pariisissa ystäviä.»
Markiisi kumarsi heilutellen luontevasti nenäliinaansa. Hän oli tottunut siihen, että häneen vedottiin kaikissa seuraelämään kuuluvissa asioissa, puvussa, takin viimeisessä kuosissa ja kaksintaistelun menoissa. Hyväluontoinen, narrimainen ja toimeton kun oli, tuntui hänestä sangen miellyttävältä, kun hänet oli määrätty järjestämään surullista ilveilyä, joka oli näyteltävä pelihuoneen parkettilattialla.
Hetkisen hän katseli ympäri huonetta tarkaten läsnäolijain kasvoja. Kullankoristeiset nuorukaiset ympäröivät de Marnyn. Muutamia varttuneita miehiä seisoi ryhmittyneenä huoneen toisessa päässä. Markiisi kääntyi puhuttelemaan yhtä heistä, vanhanpuoleista miestä, jolla oli sotilaallinen ryhti ja ruskea, nukkavieru takki:
»Everstin!», sanoi hän miellyttävästi kumartaen, »herra Déroulède on valtuuttanut minut hankkimaan itselleni todistajan tähän kunniakkaaseen toimeen, saisinko pyytää teitä.»
»Kernaasti, kernaasti», vastasi eversti. »Tosin en ole herra Déroulèden läheinen tuttava, mutta kun te, herra markiisi, takaatte —»
»Oi», vastasi markiisi huolettomasti, »niinkuin tiedätte, on se vain muodon vuoksi. Herra Déroulède on hänen majesteettinsa läheisiä seuralaisia. Hän on kunnon mies. Mutta en ole hänen takaajansa. Marny on ystäväni, ja ellei teistä ole parempi —»
»Olen tosiaan kokonaan herra Déroulèden käskettävissä», sanoi eversti, joka oli pikaisen tutkivasti katsahtanut pöydän luona erillään seisovaan olentoon, »jos hän vain vastaanottaa palvelukseni —»
»Hyvä everstini, hän mielihyvin vastaanottaa», kuiskasi markiisi ivallisesti mutistellen ylimyshuuliaan. »Hänellä ei ole ystäviä meidän piirissä, ja jos te ja de Quetarre sillä kunnioitatte häntä, luulisin hänen olevan kiitollisen.»
Herra de Quetarre, herra everstin ajutantti, oli valmis päällikköään seuraamaan, ja mainitulla tavalla tervehdittyään herra markiisi de Villefranchea menivät molemmat miehet Déroulèdea puhuttelemaan.
»Herra, jos haluatte vastaanottaa», alkoi eversti äkkiä, »minun ja ajutanttini herra de Quetarren palvelusta, olemme kokonaan teidän käskettävissänne.»
»Herrat, kiitoksia paljon», vastasi Déroulède, »koko juttu on vain ilveilyä, ja tuo nuori mies on narri, mutta minä olin väärässä ja —»
»Te haluaisitte pyytää anteeksi?» kysyi eversti kylmästi.
Arvoisa sotilas oli kuullut puhuttavan Déroulèden mainehikkaasta porvarissukuperästä. Anteeksipyyntö sopi epäilemättä keskiluokan tapoihin, mutta eversti tietystikin sanoillaan tavoitteli sellaisen menettelyn arvottomuutta. Anteeksipyyntökö? Pyh! Inhoittavaa! Pelkurimaista! Herrasmiehen arvokkuutta loukkaavaa, olipa hän kuinka väärässä tahansa. Kuinka voisikaan hänen majesteettinsa armeijan kaksi sotilasta tunnustaa sillä tavoin menetelleensä?
Mutta Déroulède ei näyttänyt käsittävän hänen ehdotuksensa suunnattomuutta.
»Jos voisin välttää taistelua», lausui Déroulède, »sanoisin kreiville, etten ollenkaan tiennyt hänen ihailevan naista, josta keskustelimme ja —»
»Herra, niinkö paljon pelkäätte miekan iskua?» keskeytti eversti kärsimättömästi! herra de Quetarren kohautellessa ylimyksellisiä silmäkulmiaan hämmästyneenä sellaisesta tavattoman petollisesta pelkuruuden osoituksesta.
»Herra eversti, tarkoitatteko?» — kysyi Déroulède.
»Teidän on joko taisteltava tänä iltana kreivi de Marnyn kanssa tai poistuttava huomenna Pariisista. Te ette voisi säilyttää asemaanne meidän parissa», vastasi eversti ystävällisesti, sillä vaikka Déroulède olikin erikoisessa tilanteessa, hänen käytöksensä ja esiintymisensä eivät osoittaneet arkuutta eivätkä pelkoa.
»Herra eversti, kumarran ystävienne korkealle opille», vastasi
Déroulède vetäisten miekkansa hiljalleen huotrasta.
Huoneen keskusta tyhjentyi pian. Todistajat mittasivat miekat ja asettuivat seisomaan taistelijoiden taakse, hiukan lähemmä kuin katselijat, joita ryhmittäin seisoi huoneessa.
He edustivat Ranskan parhaimpia ja ylhäisimpiä nimiä ja sukuja sekä ritarillisuutta armon vuonna 1783. Myrskypilvi, jonka muutamien vuosien kuluttua oli määrä nousta heidän päänsä päälle pyyhkäisemään heidät palatseistaan vankilaan ja giljotiinille, kohosi hyvin hitaasti likaisen, nälkäisen Pariisiin himmeällä taivaanrannalla. Kuusi vuotta he vielä tanssivat, löivät korttia, taistelivat ja kiemailivat, ympäröivät horjuvaa valtaistuinta ja pettivät heikkoa hallitsijaa. Kohtalon kostava miekka oli vielä huotrassaan; kova, väsymätön ajan pyörä kannatti heitä vielä huvitusten pyörteessä; se oli juuri alkanut liikahtaa alaspäin. Ranskan sorrettujen huuto ei ollut vielä voittanut tanssimusiikin ja rakastajain serenaadien pauhua.
Saapuvilla oli m.m. nuori kreivi de Châteudun, joka yhdeksän vuotta myöhemmin syyskuun koleana aamuna astui giljotiinille tukka viimeisen muodin mukaisesti järjestettynä ja hihansuut hienoimmalla mechliniläispitsillä koristeltuina. Hän lopetteli viimeistä korttipeliään nuorimman veljensä kanssa, kun vankkurit kuljettivat heitä giljotiinille Pariisin puolialastomien väkijoukkojen kaiuttaessa ivahuutojaan.
Siellä oli myöskin kreivi de Mirepoix, joka muutamia vuosia myöhemmin giljotiinin lavalla seistessään löi vetoa herra de Miranges'n kanssa, että hänen oma verensä vuotaa sinisempänä kuin kenenkään muun Ranskan sinä päivänä päänsä menettäneen. Kansalainen Samson kuuli vedon, ja kun de Mirepoix'n pää putosi koriin, kohotti hän sen herra de Miranges'n nähtäväksi. Jälkimäinen naurahti!
»Mirepoix oli ainainen kerskuri», sanoi hän välinpitämättömästi asettaessaan päänsä mestauslavalle. »Kuka haluaa lyödä vetoa kanssani siitä, että minun vereni osoittautuu sinisemmäksi kuin hänen?»
Mutta kaikista senaikaisista huvinäytelmistä ja murhenäytelmä-ilveilyistä ei ollut silloin vielä aavistustakaan niillä, jotka olivat saapuvilla kreivi de Marnyn taistellessa Paul Déroulèden kanssa.
He katselivat aluksi molempia taistelevia satunnaisella mielenkiinnolla, niinkuin olisivat katselleet ensi kertaa minuetin uusia liikkeitä tanssittavan.
De Marny polveutui suvusta, joka oli miekkaa heiluttanut useat vuosisadat, mutta hän oli tulinen, kiihkeä ja aika tavalla viinin ja vihan heikentämä. Déroulède oli onnekas; hän varmaankin voi päästä taistelusta vain pienellä naarmulla.
Hyvä miekkailija myöskin, tuo nousukas! Oli mielenkiintoista katsella hänen miekkailuleikkiään; ensin hyvin hiljaa valeiskuitta ja torjumatta, vastalyöntejä tuskin ollenkaan, ainoastaan varuillaan, aina tarkkaan ja varmasti varuillaan, valmiina vastustajata vasten kaikissa käänteissä ja tilaisuuksissa.
Vähitellen pieneni taistelevia ympäröivä piiri. Varovaiset ihastushuudahdukset tervehtivät Déroulèden menestyksellistä torjumisia. De Marny kävi yhä kiihtyneemmäksi, häntä vanhempi mies yhä tyynemmäksi ja varovaisemmaksi.
Äkillinen ajattelematon isku saattoi kreivin vastustajansa valtaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän aseeton, ja todistajat astuivat esille lopettaakseen taistelun.
Kunnian vaatimus oli tyydytetty. Nousukas ja vanhan suvun jälkeläinen olivat mitelleet miekkoja muutaman Ranskan kevytmielisimmän naisen maineesta. Déroulèden maltti oli opetukseksi kaikille huimapäisille nuorille, jotka leikkivät hengellään, kunniallaan ja maineellaan yhtä kevyesti kuin pitsireunaisilla nenäliinoillaan ja kultaisilla muuskarasioillaan.
Déroulède oli jo vetäytynyt syrjään. Ystävällisen ihmisen lempeän tahdikkaalla tavalla vältti hän katsomasta aseetonta vastustajaansa. Mutta Déroulèden ryhdissä oli jotakin, mikä näytti yhä ärsyttävän kreivin äärimmilleen kiihoittunutta tunteellisuutta.
»Herra, tämä ei ole lasten leikkiä, —» sanoi hän kiihkeästi. »Vaadin täyttä hyvitystä.»
»Ettekö olekaan tyytyväinen?» kysyi Déroulède. »Te olette ollut urhoollinen, olette taistellut valtiattarenne kunniaksi. Minä puolestani —»
»Teidän», huusi poika käheästi, »teidän on julkisesti anteeksipyydettävä jalosukuiselta ja siveältä naiselta, jota te olette häväissyt — nyt — heti — polvillanne».
»Kreivi, te olette hullu», vastasi Déroulède kylmästi. »Olen halukas pyytämään teiltä anteeksi, kömpelyyttäni —»
»Anteeksi — julkisesti — polvillanne —»
Poika oli käynyt yhä kiihkoisammaksi. Hän oli saanut kärsiä nöyryytyksen toisensa jälkeen. Hän oli hemmoteltu ja imarreltu poikanen, jota lapsuudesta saakka oli ylenpalttisesti syötetty. Viini oli noussut hänen päähänsä, raivoisan vihan kiihko oli himmentänyt hänen terveen arvostelukykynsä.
»Pelkuri!» huusi hän yhä uudestaan. Hänen todistajansa yrittivät sekaantua asiaan, mutta kuumeisen jännittyneesi! hän osoitti heidät tiehensä. Hän ei tahtonut kuunnella ketään eikä nähnyt muita kuin Adélen häpäisijän, joka kokosi naiselle uusia solvauksia kieltäytymällä julkisesti tunnustamasta hänen hyveitään.
De Marny vihasi Déroulèdea sillä hetkellä niin kovasti kuin, kuvitella saattaa. Déroulèden tyyneys, kohteliaisuus ja huomaavaisuus vain lisäsivät pojan suuttumusta ja häpeää.
Oli syntynyt yleinen hälinä. Omituinen kreivin suonissa kiehuva vihan kiukku näytti vallanneen kaikki. Useimmat nuoret miehet piirittivät de Marnyn koettaen rauhoittaa häntä. Markiisi de Villefranche sanoi asian kehittyvän aivan säännöistä poikkeavaksi.
Kukaan ei juuri kiinnittänyt huomiotaan Déroulèdeen. Huoneen äärimäisessä kolkassa muutamat vanhanpuoleiset keikarit löivät vetoa riidan lopullisesta ratkaisusta.
Déroulède alkoi jo kuitenkin menettää malttiansa. Hänellä ei ollut huoneessa yhtään ystävää, ja sentähden hänen katseensa synkkeni myrskyä ennustavan pilven tavoin yhdenkään myötätuntoisen katselijan sitä huomaamatta.
»Herrat, pyytäisin että lopettaisimme ottelun», sanoi hän viimeinkin kovalla, kärsimättömällä äänellä. »Herra kreivi de Marny haluaa vielä opetusta, ja, jumaliste, sitä hän saakin! Huomio, herra kreivi!»
Väkijoukko peräytyi. Todistajat koettivat vielä kerran esiintyä kylmäverisinä, jota heidän tärkeä asemansa vaati. Hälinä lakkasi, kun miekat alkoivat kalskahdella.
Kaikki huomasivat, että ilveily alkoi vaihtua murhenäytelmäksi.
Ja kuitenkin näytti ensihetkestä, että Déroulède aikoi vain saada vastustajansa aseista ja opettaa häntä vielä kerran vähän ankarammin kuin viime kerralla. Olihan hän mainehikas miekkailija ja de Marny kiihtynyt, joten Déroulède oli alusta alkaen voiton puolella.
Kukaan ei voinut sanoa jälkeenpäin, miten se tapahtui. Epäilemättä oli pienen kreivin miekan heilutus käynyt yhä hurjemmaksi, ja hän osottautui uhkarohkeaksi heittäessään miekkansa vastustajansa rintaa kohti, kunnes hän viimeinkin hurjan varomattomasti silmänräpäyksessä näytti kirjaimellisesti sanoen heittäytyvän Déroulèden aseelle.
Déroulède yritti salaman nopein ranneliikkein välttää kuolettavaa iskua, mutta se tapahtui liian myöhään, ja valituksen huokauksetta jopa, melkein väristyksettä kaatui kreivi de Marny.
Miekka putosi hänen kädestään, ja Déroulède tarttuen poikaan otti itse hänet syliinsä.
Se oli tapahtunut niin nopeasti ja äkkiä, ettei kukaan ollut sitä edes todeksi huomannut, ennenkuin tapaus jo oli ohi, ja poika makasi suullaan maassa sininen silkkitakki veren tahrimana vastustajan nojatessa hänen ylitsensä.
Muuta ei saatettu tehdä. Sääntöjen mukaan oli Déroulèden poistuttava. Hän ei saanut tehdä mitään pojan hyväksi, jonka hän tahtomattaan oli hengiltä saattanut.
Kukaan ei huomannut häntä sen enempää kuin ennenkään. Suuren Mestarin läsnäolon aiheuttama kauhistuttava hiljaisuus valtasi kaikki katselijat. Vain etäisimmästä nurkasta kuului kimakka ääni sanovan:
»Markiisi, lyön vetoa viidestäsadasta louisista. [Louis nyk. 20 frangin kultaraha. Suoment. huom.] Nousukas on oiva miekkailija.»
Miesryhmät hajosivat Déroulèden huoneesta poistuessa. Häntä seurasivat eversti ja herra de Quetarre, jotka olivat tukeneet häntä loppuun asti. He olivat molemmat vanhoja kokeneita sotureita, ritarillisia ja rohkeita, joten he kyllä kykenivät osoittamaan suosiotaan urhealle miehelle, jonka todistajina he juuri olivat olleet.
He kohtasivat huoneuston ovella lääkärin, jota oli kutsuttu sinne saapumaan ollakseen valmiina kaiken mahdollisen varalta.
Suuri mahdollisuus oli tapahtunut. Lääkärin oppi ei siihen riittänyt. Yläkerran komeasti valaistussa salissa hengitti herttua de Marnyn ainoa poika viimeisiä kertojaan, joll'aikaa Déroulède kietoen vaippansa tiukkaan ympärilleen harppasi pitkin askelin pimeää katua — aivan yksin.