II
Marnyn perheen päämies ei ollut siihen aikaan vielä täyttänyt seitsemääkymmentä vuotta. Mutta hän oli elänyt täysin siemauksin kaikki elämänsä tunnit ja minuutit aina siitä päivästä, jolloin Suuri monarkki oli ensi kerran nimittänyt hänet hovipojakseen hänen vielä ollessa kahdentoista vuotias, siihen hetkeen — noin kymmenen vuotta sitten — jolloin luonnon kova koura osui häneen huvitusten pyörteessä, kuihdutti hänet muutamassa hetkessä niinkuin vanhan tukevan tammen ja kiinnitti hänet — raajarikon, melkein tylsän ukon — sairastuoliin, josta hän poistui vain siirtyäkseen viimeiseen lepopaikkaansa.
Juliette oli siihen aikaan vielä pelkkä tytön huikale, vanhan miehen lapsi, hänen viimeisten onnellisten vuosiensa hemmoteltu lemmikki. Juliette oli perinyt surumielisyyden, joka oli ollut luonteenomaista hänen äidilleen, lempeälle naiselle, joka kärsivällisesti oli kestänyt paljon ja joka oli jättänyt perinnöksi viimeisen liikuttavan taakkansa — pienen tyttärensä — komealle, kauniille puolisolleen, jota hän oli kovasti rakastanut ja jolle hän oli paljon anteeksiantanut.
Kun herttua de Marny alkoi loistavan uransa viimeistä kauhistuttavaa vaihetta, kuolontapaista elämää, jota hän kyllästyneenä elää kituutti kymmenen vuotta haudan partaalle saakka, oli Juliette hänen ainoa ilonsa, hänen ainoa onnen välähdyksensä kiusallisten muistojen lomassa.
Tytön syvissä tunteellisissa silmissä näki hän Julietten nykyisyyden ja tulevaisuuden kuvastuvan. Hän unohti menneisyyden kaikkine kuvitteluineen, hurjine hupaisine vuosineen, joista ei ollut muuta jäljellä kuin katkera katumus ja laiminlyötyjen mahdollisuuksien loppumaton sarja.
Olihan vielä poikakin. Pieni alikreivi, tuleva herttua de Marny, jonka oli omalla elämällään ja omalla nuoruudellaan uudistettava perheen kunnia ja saatava taaskin Ranskassa toistetuiksi urotyöt ja ritariseikkailut, mitkä olivat tehneet Marnyjen nimen sekä hovissa että sotatantereella kuuluisaksi.
Isä ei rakastanut nuorta kreiviä, mutta isä ylpeili hänestä, ja ison patjoitetun nojatuolin pohjalta kuunneli vanha mies mielissään Pariisin ja Versailles'n juttuja nuoresta kuningattaresta ja lumoavasta Lamballesta, viimeisistä näytelmistä ja uusimmista näyttämön taivaalla loistavista tähdistä. Hänen heikko horjuva mielensä johdatti hänet jälleen muistojen teitä nuoruuden aikoihin ja voittoihin, ja pojastaan iloiten ja ylpeillen unohti hän itsensä tämän tähden.
Kun nuori kreivi tuotiin kotiin yöllä, heräsi Juliette ensimäisenä. Hän kuuli portin edustalta melua, vaunujen hiljalleen saapumisen, kuuli ovenvartijaa soitettavan ja Mathieu nimisen vartijan murisemista. Hänestä ei tietystikään ollut mieleen, että hänet herätettiin keskiyöllä porttia avaamaan.
Aavistaen pahinta nuori tyttö säpsähti. Kivitetyltä pihalta ja isoilta tammiportailta kuului raskaita vaimennettuja askeleita. Tuntui kuin olisi kannettu jotakin raskasta, jotakin hervotonta tai kuollutta.
Juliette hypähti vuoteestaan ja kietoi, kiireesti vaipan laihoille, hennoille hartioilleen samalla pistäen tohvelit jalkaansa. Sitten hän avasi makuuhuoneen oven ja katseli portaille.
Kaksi tuntematonta miestä astui vieretysten portaita ylös, kaksi muuta kantoi raskasta kuormaa ja Matthieu kulki jäljessä katkerasti itkien ja valittaen.
Juliette ei liikahtanut. Hän seisoi ovella jäykkänä kuin muistopatsas. Pieni saattue kulki hänen ohitseen. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä »hotel de Marnyn» porraskäänteet ovat tilavat, ja Matthieun lyhty heitti vain himmeän lepattavaa valoa lattialle.
Miehet pysähtyivät kreivin huoneen eteen. Matthieu aukaisi oven, ja sitten viisi miestä raskaine taakkoineen hävisi sisään.
Hetken kuluttua vanha Pétronelle, joka oli ollut Julietten hoitaja ja nyt oli hänen uhrautuva orjansa, tuli hänen luokseen aivan kyynelien vallassa.
Hän oli juuri kuullut uutisen ja tuskin kykeni puhumaan, mutta hän sulki syliinsä nuoren tytön, oman lemmikkikaritsansa, ja keinutellen tyttöä edestakaisin hän nyyhkytti keventäen pakottavaa äidinsydäntään.
Mutta Juliette ei itkenyt. Tapaus oli niin äkillinen ja kauhistuttava! Hän, neljäntoista vuotias ei ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa; ja siinä oli nyt hänen veljensä Philippe, josta hän oli paljon iloinnut ja ylpeillyt — hän oli kuollut — ja isälle täytyi kertoa —
Tehtävä tuntui Juliettesta niin kauhealta kuin viimeinen tuomiopäivä. Se oli niin hirveä, niin kammottava, niin mahdoton, että, enkelilauma oli tarpeen sen välttämättömyyttä julistamaan.
Pojan kuolleena kotiintuomisesta täytyi kertoa vanhalle raajarikolle, jonka toinen jalka oli jo haudassa ja jonka heikot sielunvoimat ja viimeinen toivon välähdys olivat hänen poikaansa keskitetyt.
»Pétronelle, tahtoisitteko kertoa isälle?» kysyi hän yhä uudelleen, kun vanhan hoitajan suru varmentui aika ajoin hetkeksi.
»En — en — lemmittyni — en voi — en voi —» valitti Pétronelle uudistaen nyyhkytyksiänsä.
Julietten koko sydän — lapsen sydän se oli — nousi kapinaan hänen ajatellessaan tehtäväänsä. Hän oli suuttunut Jumalaan, joka oli määrännyt hänelle sellaisen tehtävän. Mikä oikeus Hänellä oli vaatia niin paljon sieluntuskia hänen ikäiseltään tyttöseltä.
Veljen menettäminen ja isän murheen todistajana olo! Hän ei voinut, ei voinut, ei! Jumala oli paha ja väärässä!
Kaukaa kuuluva kellon kilinä sai hänet äkkiä värisemään. Hänen isänsäkö siis valveilla? Hän oli kuullut melun ja soitti kelloa kysyäkseen sen syytä.
Nopein liikkein hypähti Juliette hoitajansa sylistä, ja ennenkuin Pétronelle ehti estää häntä, oli hän juossut huoneesta porraskäänteen poikki vastapäiselle suurelle tammiovelle.
Vanha herttua de Marny istui vuoteensa reunalla pitkät laihat sääret voimattomina riippuen.
Raajarikko oli yrittänyt päästä pystyyn ponnistellen säälittävän kovasti kohottautuakseen. Hän oli myöskin kuullut raskaita askeleita, miesten laahustavaa käyntiä heidän painokasta taakkaa kantaessaan.
Hänen mieleensä juolahti aika puoli vuosisataa sitten, jolloin hän vain puolittain kiinnitti mieltänsä tapahtumain kulkuun. Hän tunsi hyvin kamaripalvelijain ja ystävien muodostaman kulkueen sekä lääkärin taakan vieressä, kallisarvoisen taakan, jota kannettiin vuoteelle surevan perheen hoivaan jätettäväksi.
Ken tietää millaisia kuvia väikkyi hänen heikentyneessä mielessään? Mutta hän arvasi asian. Ja kun Juliette syöksähti hänen huoneeseensa ja kalpeana vavisten seisoi hänen edessään onnettomuuden maailman kuvastuessa hänen sinisissä silmissään, tiesi Juliette, että hänen isänsä oli arvannut asian hänen tarvitsematta sitä isälleen kertoa. Jumala oli sen tehnyt hänen puolestaan.
Pietari, vanhan herttuan uskollinen kamaripalvelija puki hänet mahdollisimman pian. Herra herttua tahtoi pukeutua juhlavaatteisiin, mustaan samettipukuun, joka oli koristettu kallisarvoisilla pitseillä ja timanttinapeilla ja johon hän oli ollut puettuna, kun »Kuningas aurinko» oli kätketty ikuiseen lepoonsa.
Kunniamerkit hän ripusti rinnalleen ja kiinnitti miekan vyölleen. Komeat vaatteet, jotka olivat soveltuneet hänelle hyvin hänen parhaina miehuusvuosinaan, riippuivat jotensakin väljinä hänen laihtuneella vartalollaan, mutta hän näytti loisteliaalla ja miellyttävältä. Hänen valkea tukkansa oli isolla mustalla nauharuusukkeella niskaan sidottu, ja hieno, kauniista englantilaisesta pitsistä tehty pehmeälaskoksinen rinnus oli hänen leukansa alla.
Koettaen pysyä mahdollisimman suorana istui hän sairastuolissaan, ja neljä palvelijaa täydellisissä virkapuvuissaan kantoi hänet hänen poikansa kuolinvuoteen ääreen.
Koko talo oli jo silloin liikkeellä. Tilavassa eteisessä ja pitkin tammisia portaita paloi soihtuja isoissa jalustoissaan, ja aavemaisesti sadat kynttilät lepattivat ruhtinaallisen kartanon tilavissa huoneissa.
Lukuisa palvelijajoukko puettuna herttuallisen huoneen komeaan liveripukuun oli järjestynyt porraskäänteelle.
Marnyn suvun perillisen kuolema on tapahtuma, joka on merkitty historian lehdille.
Vanhan herttuan tuoli asetettiin vuoteen viereen, jossa nuoren kreivin ruumis lepäsi. Herttua ei ollut liikahtanut, puhunut eikä edes huoahtanut. Läsnäolijat sanoivat, että hän oli aivan tylsistynyt ja ettei hän pystynyt tuntemaan eikä käsittämään poikansa kuolemaa.
Markiisi Villefranche, joka oli seurannut ystäväänsä loppuun asti, sanoi viimeiset jäähyväiset surevalle talolle.
Juliette tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli kiintynyt vain isäänsä eikä häntä haluttanut katsella veljen ruumista. Hänet oli äkkiä vallannut lapsellinen pelko kahden äänettömän henkilön seurassa: elävän ja kuolleen.
Mutta juuri kun markiisi aikoi poistua huoneesta, puhui vanha mies ensimäisen kerran.
»Markiisi», sanoi hän hyvin hiljaa, »te olette unohtanut — sanoa, kuka poikani surmasi.»
»Herra herttua, se tapahtui kunniallisessa taistelussa», vastasi nuori markiisi, joka vaikka olikin pintapuolinen ja kevytmielinen, pelkäsi outoa, melkeinpä salaperäistä murhenäytelmää.
»Herra markiisi, kuka surmasi poikani?» kertasi vanha mies koneellisesti. »Minulla on oikeus saada se tietää», lisäsi hän kaameasta ja äkillisen tarmokkaasti.
»Herra herttua, se oli herra Paul Déroulède», vastasi markiisi.
»Toistan, se tapahtui kunniallisessa taistelussa.»
Vanha mies huokasi kuin tyydytyksestä. Loistoisan aikakauden kohteliain jäähyväisliikkein hän lisäsi:
»Markiisi, minun ja omaisteni kiitokset tuntuisivat pilanteolta. Teidän kiintymyksenne poikaani on ihmiskiitoksen yläpuolella. En tahdo pidättää teitä kauemmin. Hyvästi.»
Kahden lakeijan saattamana markiisi poistui huoneesta.
»Juliette, anna kaikkien palvelijoiden poistua; minulla on vähän sinulle sanomista», sanoi vanha herttua, ja äänettömänä totellen teki nuori tyttö isänsä käskyn mukaisesti.
Kahden isä ja sisar olivat kuolleen kanssa.
Niin pian kuin poistuvien palvelijoiden hiljenevät askeleet vaimentuivat etäisyyteen näytti herttua de Marny karistavan päältään horrostilan, johon hän oli verhoutunut siihen asti. Nopein kuumeisin liikkein tarttui hän tyttärensä ranteeseen ja mutisi kiihtyneesti:
»Juliette, hänen nimensä, sinähän kuulit hänen nimensä?»
»Kyllä, isä», vastasi lapsi.
»Paul Déroulède! Paul Déroulède! Ethän unohda sitä?»
»Isä, en koskaan!»
»Hän surmasi sinun veljesi! Käsitäthän sen? Surmasi ainoan poikani, perheeni toivon, viimeisen miespuolisen jälkeläiseni, joka kuului mainehikkaimpaan sukuun, mikä koskaan on Ranskan historialle kunniaa tuottanut.»
»Isä, kunniakkaassa taistelussa!» väitti lapsi.
»Ei ole kunniakasta, että mies surmaa pojan», vastasi vanhus tarmokkaan raivoisasti. »Déroulède on kolmenkymmenen, poikani oli tuskin kahdenkymmenen. Jumala kostakoon murhaajalle!»
Juliette katseli kauhistuneena ja peloissaan isäänsä isoin ihmettelevin silmin. Isä ei ollut näköisensä. Hänen kasvoillaan oli haltioitumisen ja vihan toivonriemuinen ilme hänen katsellessaan järkähtämättömästi lapseensa.
Tyttö oli liian nuori käsittämään, että himmeän järjen viimeinen välähdys poistui nopeasti pakottavasta pääparasta. Hulluus oli sana, josta hänellä oli epämääräinen käsite. Vaikkei hän ymmärtänytkään isäänsä sillä hetkellä ja vaikka hän puolittain pelkäsi häntä, olisi hän torjunut inhoten ja ylenkatseellisesti vihjauksenkin isänsä hulluudesta.
Sentähden, kun isä tarttui hänen käteensä ja veti hänet lähemmäksi kuolinvuodetta ja itseään sekä asetti tytön käden kuolleen veljen rinnalle, peräytyi Juliette elottoman ruumiin koskettamisesta, sillä se oli niin erilainen verrattuna hänen ennen koskemiinsa esineisiin, mutta hän totteli isäänsä kyselemättä ja kuunteli hänen sanojaan niinkuin viisaan miehen puhetta ainakin.
»Juliette, sinä olet nyt neljäntoista vuotias ja ymmärrät hyvin mitä sinulta pyydän. Ellen olisi itse sidottu tähän onnettomaan tuoliin, ellen olisi toivoton, avuton, kurja vaivainen, en valtuuttaisi ketään, en sinuakaan, lapseni, tekemään mitä Jumala vaatii meiltä kummalta tahansa.»
Hän pysähtyi hetkeksi jatkaakseen sitten vakavasti:
»Juliette, muista, että kuulut Marnyn perheeseen, että olet katolilainen ja että Jumala kuulee sinua nyt. Sillä sinun on vannottava hänelle ja minulle vala, josta vain kuolema voi sinut vapauttaa. Lapseni, tahdotko vannoa?»
»Isä, jos niin haluat.»
»Juliette, olet kai vasta ollut rippi-isän puheilla?»
»Olen, isä, myöskin pyhällä ehtoollisella eilen», vastasi lapsi.
»Niinkuin tiedät, oli pyhän-ruumiin-juhla eilen.»
»Olet siis, lapseni, armoitettu?»
»Isä, olin eilisaamuna», vastasi nuori tyttö luonnollisesti, »mutta olen senjälkeen tehnyt pikkusyntejä.»
»Tunnusta, ne nyt sydämessäsi Jumalalle. Sinun täytyy olla armoitettu valaa vannoessasi.»
Lapsi sulki silmänsä, ja kun vanha mies tarkkasi häntä, saattoi hän nähdä tytön huulten mutisevan uskonnollisen tunnustuksen sanoja.
Juliette teki ristinmerkin, avasi silmänsä katsahtaen isäänsä.
»Isä, olen valmis», sanoi hän. »Toivon, että Jumala on anteeksiantanut eiliset pikkusyntini.»
»Lapseni, tahdotko siis vannoa?»
»Mitä, isä?»
»Että kostat veljesi kuoleman hänen murhaajalleen?»
»Isä, mutta —»
»Vanno se lapseni!»
»Kuinka voin täyttää valan? — Sitä en ymmärrä —»
»Lapseni, Jumala johtaa sinua. Kun tulet vanhemmaksi, ymmärrät kyllä.»
Hetken Juliette vielä epäröi. Hän oli juuri lapsuus- ja naisiän rajalla, jolloin herkkyys, hermot ja tunteet ovat kireimmilleen jännittyneet.
Koko lyhyen elämänsä ajan oli hän sydämensä pohjasta jumaloinut isäänsä kiihkeän antaumuksellisesti Se oli kokonaan sokaissut hänet näkemästä isän mielen laimeutta ja heikentyviä henkisiä kykyjä.
Hän oli myöskin haaveilevan hartauden alkuasteella, joka valtaa jokaisen roomalaiskatoliseen uskontoon kasvatetun vilkasluontoisen tytön, kun hän on päässyt perehtymään sakramenttien salaisuuksiin.
Juliette oli ollut rippi-isän puheilla ja ripillä. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa oli hänet ripille päästänyt. Hänen tulinen luonteensa oli täydellisesti sopusoinnussa vanhan uskonnon liikuttavien ja hurmaavien muotojen kanssa.
Hänen isänsä toivomus, veljensä kuolema, ne näyttivät liittyvän hänen ajatuksissaan uskontoon, jonka puolesta hän oli halukas antamaan henkensä.
Hän ajatteli kaikkia pyhimyksiä, joista hän oli lukenut. Hänen nuori sydämensä värisi hänen ajatellessaan pyhimysten uhrauksia, heidän marttyyrikuolemaansa ja velvollisuudentuntoaan.
Melkein sairaalloinen ja taikauskoinen haltioituminen valtasi hänen mielensä, ehkäpä se oli myöskin hänen sydämensä sisimmissä sopukoissa piilevää ylpeyttä omasta tärkeydestään, elämäntehtävästään, omasta yksilöllisyydestään: sillä kaikissa tapauksissa hän oli kuitenkin vain naiseksi kehittymässä oleva lapsi.
Mutta vanha herttua alkoi käydä levottomaksi.
»Juliette, sinä et tietystikään epäröi, sillä huutaahan kuolleen veljesi ruumis äänetönnä kostoa? Sinä ainoa elossa oleva Marny! — Sillä tästä päivästä lähtien olen minä kuin kuollut.»
»En, isä», sanoi nuori tyttö kauhistuksissaan kuiskaten.
»Minä en epäröi. Vannon niinkuin käsket.»
»Lapseni, toista lausumani sanat.»
»Kyllä, isä.»
»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut —»
»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut», toisti Juliette varmasti.
»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»
»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»
»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.»
»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.» sanoi Juliette juhlallisesti.
»Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»
»Kidutettakooon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»
Lapsi lankesi polvilleen. Vala oli lausuttu, vanha mies oli tyytyväinen.
Hän kutsui kamaripalvelijansa luokseen ja lasketutti itsensä hiljalleen vuoteeseen.
Hetkessä oli lapsi muuttunut naiseksi. Vaarallinen muutos, kun mieli on täpötäynnä tunteita, kun hermot ovat ylen jännittyneet, ja sydän kyllyydestä pakahtumaisillaan.
Hetkisen vielä pyrki lapsen luonto oikeuksiinsa, sillä nyyhkyttäen pakeni Juliette oman suojansa yksinäisyyteen ja heittäytyi kiihtyneenä rakkaan Pétronellen syliin.