I LUKU.
Pariisi 1793.
VÄKIVALTA.
Olisi ollut vaikea sanoa, minkätähden kansalainen Déroulède oli niin suosittu kuin hän oli. Vielä vaikeampaa olisi ollut esittää syitä, miksi hän säilyi syytöksiltä, joita tehtiin kymmenittäin päivässä milloin maltillisia girondilaisia, milloin kiihkoisia vuorelaisia vastaan, kunnes koko Ranska oli tullut jättiläisvankilaksi, jolla oli loppumattomasti ruokaa giljotiinille.
Mutta Déroulède säilyi vahingoittumattomana. Eipä edes Merlinin epäiltyjen lakikaan ollut vielä saanut häntä syytetyksi. Kun Marat'n murha saattoi kokonaisen polttouhrisaaliin giljotiinille — alkaen Adam Luxista, joka aikoi pystyttää Charlotte Cordayn kunniaksi muistopatsaan kirjoituksineen: »Brutusta suurempi», Chalier'hen saakka, joka olisi antanut julkisesti piinata Charlotte Cordayta ja polttaa hänet roviolla hänen rikoksestaan — vaikeni Déroulède yksin, ja hänen sallittiin jatkaa vaitioloaan.
Oli kuohuvan vallankumouksen riehuvin aika. Aamuisin kenkään ei tiennyt, oliko hänen päänsä vielä illalla omilla hartioilla vai kohottiko johtaja, kansalainen Samson sen Pariisin sansculottien nähtäväksi. [Sansculottes (sankylot) ilman polvihousuja. Kuuluivat kuningasvallan vastustajiin. Suoment. huom.]
Déroulèden sallittiin kuitenkin kulkea omia teitään. Hänestä oli Marat' kerran sanonut: »Hän ei ole vaarallinen.» Lause oli painunut ihmisten mieliin. Kansalliskonventin piirissä pidettiin Marat’ta yhä päällikkönä, hänen omien vakaumustensa marttyyrinä, vakaumusten, jotka tavoittelivat äärimäisyyksiä, saastaa ja likaa, ihmisen alentamista alhaisimmaksi olennoksi. Hänen lauseitaan yhä vain pidettiin arvossa, eivät edes girondilaisetkaan uskaltaneet hyökätä hänen muistonsa kimppuun. Marat' oli kuoltuaan mahtavampi kuin koskaan eläessään.
Hän oli sanonut, ettei Déroulède ollut vaarallinen. Hän ei ollut vaarallinen tasavaltaisuudelle, vapaudelle, tasa-arvoisuuteen kehittymiselle, vanhojen perintätapojen riistämiselle etkä entisaikojen vaatimusten tuhoamiselle.
Déroulède oli kerran ollut hyvin rikas. Hän oli kyllin varovainen luopuessaan jo hyvissä ajoin siitä, joka häneltä myöhemmin olisi epäilemättä riistetty.
Hän luovutti osuutensa mielellään aikana, jolloin Ranska kipeästi tarvitsi varoja ja jolloin se ei ollut vielä oppinut itseään auttamaan.
Ranska ei ollut unohtanut, että näkymätön muuri ympäröi Déroulèden pitäen hänen vihollisensa loitolla. Vihollisia ei ollut paljon, mutta kuitenkin niitä oli. Kansalliskonventti luotti häneen. Hän ei ollut heille vaarallinen. Kansa, piti häntä joukkoonsa kuuluvana, sillä lahjoittelihan hän, kun hänellä vain oli lahjoittamista. Kuka voi oikein arvioida kaikista pettävimmän: kansansuosion.
Hän vietti hiljaista elämää eikä hän ollut koskaan alistunut kirjoittelemaan lentokirjasia, johon kiusaus oli kaikkialla vallalle päässyt, vaan hän asui äitinsä ja Anne Mien pienen serkkunsa kanssa, josta orvosta rouva Déroulède oli huolehtinut aina lapsen ryömimisiästä asti.
Kaikki tunsivat Déroulèden talon Ecole de Médecine kadun varrella. Se ei ollut kaukana Marat'n elin- ja kuolintalosta, joka oli ainoa jykevä kivirakennus siivottomien, pahanhajuisten hökkelirivien joukossa.
Siihen aikaan oli katu kapea, niinkuin se vielä nytkin on. Pariisilla oli täysi touhu katkoessaan lastensa kauloja vapauden ja veljeyden nimessä, joten se ei joutanut huolehtimaan puhtaudesta ja terveysasioista.
Ecole de Médecinen katu ei suinkaan kohottanut samannimisen koulun arvoa, vaikka se olikin siitä nimensä saanut. Mitä epämiellyttävin väkijoukko täytti tavallisesti sen epätasaiset ja liejuiset katukäytävät.
Siisti puku ja puhdas liina olivat aivan tavallisuudesta poikkeava näky siellä, sillä Anne Mie oli harvoin ulkona liikkeellä, ja vanha rouva Déroulède poistui tuskin koskaan kodistaan. Suuret määrät konjakkia juotiin kapean pitkän kadun kumpaisessakin päässä sijaitsevassa kapakassa, ja jo noin viiden ajoissa iltaisin oli naisten parasta pysytellä sisässä.
Kadunkulmauksessa seisoi jutellen joukko huonosti puettuja sotaisia naisia, joita nykyään tuskin voitaisi naisiksi nimittää. Repaleinen alushame, punainen rasvainen liina, risainen tahrainen paita — sellaiseen siivottomuuteen ja häpeään oli vapaus vienyt Ranskan tyttäret.
Ja he pilkkasivat jokaista ohikulkijaa, joka ei ollut niin siivoton ja alentunut kuin he itse.
»Voi, katsokaahan ylimystä!» huusivat he siistipukuisen miehen tai puhtaaseen esiliinaan ja päähineeseen puetun naisen kadulla kiirehtäissä.
Iltapäivisin oli katuliike vilkas. Oli silloin paljon katseltavaa. Erikoista huomiota herättivät kuormavankkurit, jotka vankiloista suuntasivat kulkunsa Place de la Revolutionille eli Vallankumoustorille. Yleisen turvallisuuskomitean neljäkymmentäneljä osastoa lähetti kukin vuorostaan giljotiinille osuutensa.
Väliin sisälsivät vankkurit kuninkaallisia naisia ja herroja, entisiä herttuoita ja prinsessoja, ylhäisöä kaikista Ranskan maakunnista, mutta sekin varasto alkoi jo loppua. Kuningatar Marie Antoinette poloinen sai vain yhä olla Temppelitornissa poikansa ja tyttärensä kanssa. Rouva Elisabethilla oli vielä lupa lukea rukouksiansa rauhassa, mutta entiset herttuat ja kreivit alkoivat käydä harvinaisiksi. Keiden elämää kansalainen Samson ei ollut vielä lopettanut, he harjoittivat jotakin elinkeinoa Saksassa tai Englannissa.
Ulkomailla oli ylhäissukuisia puuseppiä, ravintoloitsijoita ja kähertäjiä. Lontoon ja Hamburgin liikkeiden nimikilpien kätkössä piili Ranskan komeimpia nimiä. Lukuisat ylimykset saivat kiittää henkensä pelastumisesta salaperäistä Tulipunaista neilikkaa, tuntematonta englantilaista, joka oli siepannut kymmenittäin uhreja syyttäjä Tinvillen käsistä ja lähettänyt herra Chauvelinin nolattuna Ranskaan takaisin.
Ylhäisö alkoi käydä harvinaiseksi, joten kansalliskonventin valtuutettujen oppineiden, tieteen ja taiteen edustajien, henkilöiden, jotka kaksitoista kuukautta sitten olivat lähettäneet muita giljotiinille, ja niiden, jotka olivat suuriäänisimmin puolustaneet anarkiaa ja hirmuhallitusta, vuoro oli myöskin tullut.
Kalenterin oli vallankumous muuttanut. Kansanedustajat ja jokainen kunniallinen kansalainen nimitti elokuun 19 päivää uuden ajanlaskun I:sen vuoden Fructidor-kuukauden 2:ksi päiväksi.
Saman päivän iltana noin kuuden ajoissa kääntyi nuori tyttö äkkiä Ecole de Médecinen kadun kulmauksesta ja katsahdettuaan pikaisesti molemmille puolilleen alkoi hän kulkea päättäväisesti kapealla kadulla.
Sillä hetkellä se sattui juuri olemaan kansaa täynnä. Joka oven edessä seisoi kiihtyneitä naisia. Oli kotiintulon aika tavallisen Vallankumoustorilla tapahtuneen näytelmän päätyttyä. Miehet olivat pysähtyneet suurissa joukoin juomakojujen ääreen syrjäyttäen naiset tieltään.
Senjälkeen tuli sotaisten naisien vuoro viinakauppoihin. Sillä hetkellä he kumminkin saivat tyytyä juttelemiseen ja ohikulkijoiden pilkkaamiseen.
Ensin nuori tyttö ei näyttänyt heitä huomaavankaan. Hän astui ripeästi ja uhmaavasti eteensä katsellen. Pää pystyssä hän kulki ja asteli huolellisesti vierinkiveltä toiselle välttääkseen liejua, joka olisi töhrinyt hänen sievät kenkänsä.
Vanhat naikkoset tervehtivät häntä rivoin, sopimattomin sanoin. Nuorella tytöllä oli yksinkertainen harmaa, puku, hieno palttinainen liina somasti rinnalla ristissä, ja iso liehuvanauhainen hattu varjosti mitä suloisimpia kasvoja. Ne olisivat olleet vieläkin kauniimmat, ellei hänen päättäväinen katseensa olisi tehnyt niitä kovapiirteisiksi ja vanhannäköisiksi.
Hänellä oli vyöllään trikolori eli kolmivärinen silkkinauha, muutoin häntä olisikin kovin matkalla ahdisteltu. Tasavallan värit suojelivat häntä hänen hitaasti eteenpäin astellessaan.
Silloin näytti omituinen mielijohde vahaavan hänet. Se tapahtui juuri kansanvaltuutettu Déroulèden ison kivirakennuksen edustalla. Siihen asti hän ei ollut kiinnittänyt huomiotaan vastaantuleviin naisiin. Kun he olivat täyttäneet katukäytävän, oli hän tyynesti astunut keskelle tietä.
Se oli viisainta ja varovaisinta, sillä siten hän saattoi sulkea korvansa rivouksilta, eikä hänen tarvinnut kiinnittää huomiotaan loukkauksiin.
Äkkiä hän kohotti uhmaavasti päätään.
»Antaisitteko minun jatkaa matkaani», sanoi hän kovasti, kun siivoton miehekäs nainen seisoi kädet puuskassa hänen edessään katsellen ivallisesti pitsistä alushametta, joka vilahti nuoren tytön yksinkertaisen harmaan puvun alta.
»Antaako hänen mennä? Antaako mennä? Ho, ho, ho — o!» nauroi vanha nainen kääntyen lähimpien laiskottelijoiden puoleen samalla kirota pamahuttaen. »Oletteko, kansattaret, kuulleet, että tämä katu on erikoisesti tehty ylhäisten kuljettavaksi?»
»Minulla on kiire, sallikaa minun mennä heti!» komensi nuori tyttö kärsimättömästi ja jalkaa polkien.
Oikealla oli kadun leveydeltä tilaa, joka olisi; kyllin riittänyt hänen kävellä. Näytti suoranaiselta hulluudelta ruveta yksin herättämään riitaa meluavan kiihkoisassa naisjoukossa, joka oli juuri saapunut hirvittävästä näytelmästä giljotiinin äärestä.
Ja kuitenkin hän näytti tekevän sen tahallaan, niinkuin hänen kärsivällisyytensä olisi loppunut, niinkuin hänen koko ylpeytensä ja ylimysverensä olisivat kapinoineet häntä ympäröivää pahanhajuista väkijoukkoa vastaan.
Puolipäihtyneitä miehiä ja meluavia, alastomia nulikoita näytti kerääntyneen siihen kaikkialta.
»Oh — hoh, mikä ylimys!» he huusivat ivallisen hämmästyneesti hypistellen nuoren tytön pukua ja kurkottaen likaiset ja vihanvääntämät kasvonsa tytön silmien alle tarkastaakseen häntä.
Vaistomaisesti hän säpsähti ja peräytyi vasemmalle läheiseen taloon. Sitä koristi vahvoista tammenrungoista tehty tiilikattoinen porttiholvi. Katossa riippui rautalyhty. Alhaalla oli kivinen suojusaita, ja raskaalle ovelle johtivat muutamat jyrkät portaat.
Nuori tyttö löysi turvapaikan portailla. Ylpeänä, uhkaavana hän kohtasi kirkuvan roskajoukon, jota hän oli tahallaan yllyttänyt.
»Kansatar Margot, harmaa puku pukee teitä tosiaankin hyvin!» sanoi nuori mies, jonka ilkeillä ja irstaannäköisillä kasvoilla punaisen lakin repaleet riippuivat.
»Ja tuosta hienosta pitsistä saataisiin komea röyhelö ylimyksen kaulaan, kun kansalainen Samson nostaa hänen päänsä nähtäväksemme», lisäsi muutama kumartuessaan pilkallisen sirosti, ja parilla likaisella sormellaan hän kohautti nuoren tytön harmaan hameen helmaa näyttääkseen siten tytön pitsihelmaista alushametta.
Sadatusten myrsky ja äänekäs pilkallinen nauru tervehti raakaa kujetta.
»Noin kaunista, hienoa pitsiä piilossa», lisäsi muutama vanhanpuoleinen naikkonen. »Hieno rouvani, voitteko uskoa säärieni olevan paljaina tämän mekon alla?»
»Ja ne ovat totta totisesti likaiset», sanoa murahutti joku joukosta.
»Saippua on kallista nykyään Pariisissa.»
»Ylimyksen kaulaliinaa reunustava pitsi riittäisi kokonaisen perheen viikon leivän maksuksi!» huudahti muuan kiihtynyt ääni.
Kuumuus ja konjakki puolestaan turmelivat tätä kiihoittunutta väkijoukkoa, viha kiilui jokaisen silmästä. Väkivalta uhkasi. Nuori tyttö näytti tietävän sen, mutta hän pysyttelihe uhmaavan maltillisena hiljalleen astellen portaita ylös hyökkääjien seuratessa kintereillä.
»Helyt juutalaiselle!» ärjyi laiha hurjistunut nainen ilkeästi tarttuen samassa nuoren tytön liinaan, ja pilkallisen voitollisesti nauraen hän kiskaisi sen tytön rinnalta.
Loukkaus näytti olevan viimeistenkin sulkujen murtamisen merkinantona — sulkujen, jotka tavallinen säädyllisyys olisi rakentanut. Kielenkäyttö ja herjaus kävivät sellaisiksi, etteivät historioitsijat saata niitä toistaa.
Tytön siro, valkoinen kaula, puhdas iho, olkapäiden ja rinnan hienostuneet viivat näyttivät herättäneen hurjissa olennoissa hirveän vihanhimon, jonka nälkä ja siivottomuus olivat eläimelliseksi saattaneet.
Näytti kuin he olisivat keskenään kilpailleet sanoista, jotka enin olisivat kyenneet loukkaamaan tytön pieniä ylimyskorvia.
Nuori tyttö ryömi ovea kohti tukkien korviaan käsillä säästyäkseen kuulemasta kauheita ääniä. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä, vaan kauhistuneelta hirveästä aiheuttamastaan mielenpurkauksesta.
Yhtäkkiä muuan hurja naikkonen löi häntä suoraan vasten kasvoja kovalla likaisella nyrkillään, ja riemun remakka tervehti hirveätä tekoa kotvan aikaa.
Ainoastaan silloin näytti tyttö menettäneen malttinsa.
»Auttakaa», hän huusi ääneensä kolkuttaen jykevää ovea. »Auttakaa!
Murha! Murha! Murha! Kansalainen Déroulède, auttakaa!»
Mutta hyökkääjät tervehtivät hirmutekoa yhä vain riemuiten. Heidän raivonsa oli kohonnut jo korkeimmilleen. Ranskalaisjoukko oli valmis hillittömän vihansa tyydytykseksi jo seuraavana hetkenä vetäisemään avuttoman tytön hänen pakopaikaltaan ja laahaamaan likaan hänet, häväistysuhrin.
Mutta juuri kun kuudet petomaiset kädet tavoittivat hänen hamettaan aukeni äkkiä hänen takanaan oleva ovi. Tyttö tunsi jonkun tarttuvan kovasti hänen käsivarteensa laahaten hänet kiireesti kynnyksen suojaan.
Hän oli menettää tajuntansa juuri kärsimästään rasituksesta, jonka kauhea uhkarohkeus oli hänelle tuottanut. Hän kuuli jykevän oven sulkeutuvan karkoittaen ilkkuvan raivon ivallisen naurun ja irstaat puheet, jotka kuuluivat hänen korviinsa Danten kadotettujen kirkunan tavoin.
Hän ei saattanut nähdä pelastajaansa, sillä eteinen, johon hänet oli laahattu, oli vain himmeästi valaistu. Mutta varma ääni sanoi kiireisesti:
»Rapuista ylös, suoraan edessänne olevaan huoneeseen, äitini on siellä.
Menkää joutuin!»
Hän oli langennut polvilleen kyyristyen vasten vankkaa tammihirttä, joka kannatti kattoa, ja hän koetti ponnistaa silmiään nähdäkseen miehen, jolle hän ehkä enin sillä hetkellä oli velkaa hengestään, mutta mies seisoi selin oveen pitäen kädellään oven rivasta.
»Mitä aiotte tehdä?» kysyä mutisi tyttö.
»Estää heitä talooni murtautumasta laahatakseen teidät ulos», vastasi hän vaiteliaasta. »Pyytäisin teitä noudattamaan käskyjäni.»
Kuin kone totteli hän, nousi pystyyn ja kääntyen portaisiin päin alkoi hitaasti kiivetä matalia portaita. Hänen polvensa vapisivat koko hänen ruumiinsa värisi kauhusta hänen ajatellessaan pelottavaa pulmaa, josta hän oli juuri päässyt.
Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa pelastajaansa. Hänen kulkiessaan pää riipuksissa mutisivat hänen huulensa puoliääneen sanoja.
Ulkona kävi huuto ja kirkuna yhä äänekkäämmäksi. Raivostuneet nyrkit takoivat kiivaasti jykevää ovea.
Portaiden yläpäässä vastustamattomasta syystä hän kääntyi katsellen eteiseen.
Hän näki Déroulèden vartaloviivan hämärässä, toinen käsi rivassa ja pää taaksepäin kääntyneenä tytön liikkeitä seuratakseen.
Julietten edessä oleva ovi oli raollaan. Hän työnsi sen auki ja astui sisään.
Samassa alaovella seisova mies avasi oven. Huutavan joukon kirkuna kuului taaskin tytön korviin. Näytti kuin se olisi ympäröinyt miehen. Tyttö olisi, halunnut tietää, mitä alhaalla tapahtui, ja häntä kummastutti, että mies yksin uskalsi kohdata kauhistuttavan väkijoukon.
Huone, johon hän oli saapunut, oli hauskan- ja iloisennäköinen sievine kirjavine verhoineen ja hienoine huonekaluineen. Nuori tyttö katsahti ylös, kun ystävällinen ääni tilavan nojatuolin pohjalta sanoi hänelle:
»Sisään, sisään, rakas lapsi, ja sulkekaa ovi! Ahdistivatko heittiöt teitä? Vähät siitä! Paul puhuu heille. Tulkaa tänne, rakas lapsi, ja istukaa. Ei ole nyt syytä pelkoon.»
Sanaa sanomatta astui nuori tyttö esiin. Hän näytti astelevan kuin unessa verhojen heilahdellessa aavemaisesti hänen ympärillään ja kirkunan ja huudon alhaalta kuin maan uumenista kuuluessa.
Vanha nainen jatkoi juttelemistaan. Hän oli tarttunut tytön käteen ja lempeästi vaati häntä istumaan matalalle rahille nojatuolin viereen. Hän puhui Paulista, sanoi jotakin Anne Miestä ja kansalliskonventista sekä pedoista ja villeistä, mutta enin hän puhui Paulista.
Ulkona oli melu hiljentynyt. Tyttö tunsi olevansa omituisen sairas ja väsynyt. Hänen päätään huimasi, huonekalut näyttivät hyppelevän hänen ympärillään. Vanha nainen tuntui katselevan häntä kuin hulmuilevan harson läpi, ja sitten — ja sitten —
Väsynyt luonto sai tahtonsa lopultakin perille; se sulki värisevän nuoren ruumiin äidilliseen syleilyynsä ja kääri polttavat aivot tajuttomuuden laupiaaseen vaippaan.