II LUKU.
KANSANVALTUUTETTU.
Herättyään tunsi nuori tyttö levon ja hyvinvoinnin miellyttävää tunnetta, ja hänellä oli runsaasti aikaa mietiskelyyn.
Tämä oli siis Déroulèden koti! Hän oli todellakin vieraana, pelastettuna suojattina kansalaisen Déroulèden katon alla.
Déroulède oli kantanut hänet kirkuvan roistolauman kynsistä, roskajoukon, jota hän oli yllyttänyt. Déroulèden äiti oli toivottanut tervetulleeksi hänet, sievän näköisen, surukatseisen ja hentorakenteisen nuoren tytön, joka ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt; hän oli palvellut tyttöä ja tehnyt hänen olonsa hauskaksi ja mukavaksi.
Juliette de Marny oli siis sen miehen kodissa, jota hän oli sekä
Jumalalle että isälleen vannonut vihaten ja kostaen vainoovansa.
Kymmenen vuotta oli jo siitä kulunut.
Leväten suloisen tuoksuvalla vuoteella, jonka Déroulèden vieraanvaraisuus oli hänelle varustanut, näki Juliette kuluneiden kymmenen vuoden varjojen vierivän silmiensä ohitse — neljä ensimäistä veljen kuoleman jälkeen, kunnes vanhan kreivi de Marnyn ruumis hitaasti sieluaan seuraten vaipui hautaan.
Viimeisen kerran elämän välähtäessä pojan vuoteen ääressä oli vanha kreivi todellisesti lakannut elämästä. Äänetönnä, kuihtuneena varjona, oli hän vain olemassa. Ymmärrys katosi, ja muisti hävisi. Onneksi, luonto vihdoinkin muisti ihmishylkyä riistäen hänet lopultakin sairastuolista, joka oli ollut hänen maailmansa.
Sitten seurasi muutamia vuosia Ursulan luostarissa. Juliette oli toivonut saavansa erikoisen kutsumuksen. Koko sydämestään halusi hän eristettyyn uskonnolliseen elämään saavuttaakseen juhlallisten valojen ja rukouksessa ja mietiskelyssä vietettyjen päivien suuret esteet oman itsensä ja hirvittävän yön muistojen välille — yön, jolloin hän kuuliaisena isänsä tahdolle oli juhlallisesti vannonut kestävänsä oman veljensä kuoleman.
Hän oli vain kahdeksantoista vuotias mennessään luostariin heti isänsä kuoleman jälkeen, jolloin hän tunsi olevansa yksin — sekä siveellisesti että henkisesti yksin — ja valan painostuksen ahdistamana.
Hän ei puhunut koskaan siitä muille kuin rippi-isälleen, joka hyvänahkainen, suuresti oppinut mies oli aivan ymmällä neuvoja antaessaan, sillä häneltä puuttui kokonaan elämän tuntemusta.
Neuvoteltiin arkkipiispan kanssa. Hän olisi voinut myöntää erivapautuksen ja vapauttaa tytön hänen vakavasta valastaan.
Kun asia esitettiin Juliettelle, riemastui hän. Koko hänen luontonsa, joka itse asiassa oli terve, iloinen ja sairaalloisuuden vastakohta, kapinoitsi hänen hartioilleen sälytettyä luonnotonta tehtävää vastaan. Ainoastaan uskonto — erikoisiän omituisen vääristelty uskonto — kielloillaan pidätti häntä kevytmielisesti rikkomasta mitä luonnottominta valaa.
Arkkipiispalla oli paljon velvollisuuksia, paljon toimia. Hän suostui kiinnittämään tytön omantunnonasiaan suurta huomiota. Hän ei tehnyt lupauksia. Mutta neiti de Marny oli rikas. Ehkäpä antelias lahjoitus Pariisin köyhille tai jollekin itse pyhän isän sydäntä lähellä olevalle asialle oli Jumalalle mieluisempi kuin pakollinen valan täyttäminen.
Juliette odotti kärsivällisesti luostarin muurien sisällä arkkipiispan päätöstä juuri sillä hetkellä, kun suuri kansannousu alkoi horjuttaa itse Ranskan perustuksia.
Arkkipiispalla oli silloin muutakin ajateltavaa kuin yksityisten omantunnonasioita. Luultavasti hän unohti Julietten kokonaan. Hänellä oli täysi työ lohduttaa kuningasta valtaistuimen menettämisestä ja valmistaa häntä ja itseään mestauslavalle. Ursulan luostari hajoitettiin hirmuvallan aikana. Kaikki muistivat Thermidor-kuukauden verilöylyn ja kolmekymmentäneljä nunnaa, kaikki Ranskan vanhojen perheiden tyttäriä, jotka ilomielin astuivat mestauslavalle.
Juliette kuului niiden joukkoon, jotka välttivät tuomion. Kuinka ja minkätähden, sitä hän ei voinut itsekään sanoa. Hän oli sangen nuori ja vielä oppilas. Hän sai asua erillään Pétronellen, vanhan hoitajansa kanssa, joka oli kuluneina vuosina pysynyt hänelle uskollisena.
Silloin syytettiin arkkipiispaakin ja, hänet vangittiin. Juliette koetti kovasti päästä hänen puheilleen, mutta turhaan. Kun piispa kuoli, piti Juliette hengellisen isänsä kuolemaa Jumalan antamana suoranaisena merkkinä siitä, ettei mikään voinut vapauttaa häntä valasta.
Hän oli katsellut vallankumouksen meteliä pienen ullakkokamarinsa ikkunasta Pariisissa. Uskollisen Pétronellen hoivissa oli hän pakoitettu elämään vanhan arvokkaan naisen säästöillä, sillä koko hänen omaisuutensa, kaikki Marnyn tilukset, kapiot, jotka hän oli ottanut mukaansa luostariin — kerrassaan kaikki — oli anastanut vallankumouksellinen hallitus, joka oli asettautunut omaisuutta tasoittamaan ja yksilöitä yhdenvertaistuttamaan.
Ullakkoikkunastaan oli hän nähnyt Pariisin kiemurtelevan kauhun hengen armottoman ruoskan alla, jota se oli ärsyttänyt. Hän oli kuullut vankkurien jyrinän, niiden viedessä päivän toisensa jälkeen uhrilastejaan veljeyden vallankumouksen kyllästymättömälle luojalle — giljotiinille.
Hän oli nähnyt tähtenä loistavan kaupungin iloisten, hauskojen asukkaiden muuttuvan ulvoviksi petoeläimiksi, sen naisten muuttuvan siivottomiksi korppikotkiksi, joiden murhaavat kynnet tarttuivat kaikkeen jaloon, suureen ja kauniiseen.
Hän ei ollut vielä kahdenkymmenenkään, kun heikko horjuva kuningas ja hänen ylimielinen puolisonsa — nöyryytetty vankipari — laahattiin takaisin pääkaupunkiin, josta he olivat koettaneet paeta.
Kaksi vuotta myöhemmin hän oli kuullut kokonaisen kansan riemuitsevan kuninkaan murhasta. Sitten Marat'n murha, minkä teki hänen ikäisensä nuori tyttö, kalpea suurisilmäinen Charlotte, joka teki rikoksensa vakaumuksesta. »Brutusta suurempi!» olivat muutamat sanoneet hänestä. Johanna d'Arcia suurempi, sillä olihan hänet kutsuttu bretonilaisen kylän perukoilta pahan ja synnin tekoon, eikä maineeseen ja voitonriemuun.
»Brutusta suurempi!»
Juliette seurasi Charlotte Cordayn tutkimusta haltioituvan luonteensa intohimoisella kiihkolla.
Kuvitelkaamme sen vaikutusta nuoreen tyttöön, joka yhdeksän vuotta — parhaimmassa iässään — oli ikävöinyt jaloa, sydäntä täyttävää kutsumusta.
Juliette tarkasteli Charlotte Cordayta tutkimustilaisuudessa. Voittaen luonteenomaisen vastenmielisyytensä sellaisiin näytöksiin ja niitä katselemassa oleviin joukkoihin hän oli tunkeutunut kapean parvekkeen ensimäiselle riville, josta näki vallankumouksen tuomioistuinsaliin.
Hän kuuli syytöksen, Tinvillen puheen ja todistajien saliin kutsumisen.
»Tämä kaikki on tarpeetonta. Minä murhasin Marat'n!» kuuli Juliette nuoren raikkaan äänen heleänä sointuvan puheen sorinasta kirousten sadatellessa. Hän näki nuoret kauniit kasvot kirkkaina, tyyninä ja tunteettomina.
»Minä murhasin Marat'n!»
Kansanvaltuutetulle erikoisesti määrätyssä paikassa niiden joukossa, jotka edustivat maltillisia girondilaisia, istui Paul Déroulèdekin, jolle Juliette oli vannonut kostavansa samalla mitalla kuin Charlotte Corday oli kostanut Marat'lle.
Juliette katseli Déroulèdea tutkimuksen aikana miettien, tokko hänellä oli ollenkaan aavistusta itseään vaanivasta vihasta, joka Marat'takin oli yhä uhannut.
Déroulède oli hyvin tumma, melkein mustanpuhuva etelän lapsi, jolla oli ruskea puuteroimaton ja taaksepäin kammattu tukka, joten hänen paljas otsansa muistutti enemmän ylioppilasta kuin lainsäätäjää. Vakavasti hän katseli Charlotte Cordayta, ja Juliette, joka puolestaan tarkasteli Déroulèdea, huomasi tämän suunnattoman sääliväisen katseen lieventävän hänen lähekkäin olevien silmiensä muutoin niin ankaraa ilmettä.
Déroulède piti kiivaan, puolustuspuheen, joka on historiallisesti kuuluisa. Joku toinen olisi saanut maksaa, sen päällään.
Juliette ihmetteli hänen rohkeuttaan. Charlotte Cordayn puolustaminen oli yhtäkuin Marat'n kuoleman hyväksyminen — Marat'n, kansan ystävän; Marat'n, jota hänen haudallaan puhujat olivat verranneet ihmiskunnan suureen, pyhään Sovittajaan!
Déroulèden esitys ei ollut puolustus- vaan vetoamispuhe.
Kaunopuheisimman aikakauden kaunopuheisimman miehen sanat näyttivät löytävän tunteiden salatun sopukan, joka vielä piili merkillisten vihanjulistajien sydämessä.
Kaikki saapuvillaolijat kuuntelivat puhetta. »Se on kansalainen Déroulède!» kuiskasivat verenhimoiset miesmäiset naiset, jotka istuivat parvekkeella sukkaa kutoen.
Mutta muita huomautuksia ei kuulunut. Suunnattoman iso, upeasti varustettu lasten sairaala oli avattu Pariisissa juuri samana aamuna. Se oli kansalaisen Déroulèden lahja kansalle. Tietystikin oli hänellä oikeus puhua vähän, jos häntä vain halutti. Sairaalahan voi peittää sangen monet kavallukset.
Jopa hurja Mountain, Danton, Merlin ja Santerrekin kohauttivat hartioitaan. »Se on Déroulède, antakaa hänen puhua, jos häntä haluttaa. Murhattu Marat' sanoi, ettei hän ole vaarallinen.»
Juliette kuuli sen kaiken. Kutojat hänen ympärillään puhuivat ääneensä. Charlottekin melkein unohti itsensä Déroulèden puhuessa. Déroulèdella oli voimakas, hienostunut ääni, joka kaikui kovasti salissa.
Hän oli lyhyenpuoleinen, mutta leveäharteinen ja lujarakenteinen. Hänen kätensä olivat ilmehikkäät, ja ne näyttivät hoikilta ja hennoilta hienopitsisissä hiharöyhelöissä.
Charlotte Corday tuomittiin. Déroulèden kaunopuheisuus ei voinut häntä pelastaa.
Juliette lähti oikeudesta hurjasti riemuiten. Hän oli sangen nuori, joten kahden viime vuoden näytelmät, joita hän oli katsellut, eivät voineet tukahuttaa, vaan päinvastoin kiihoittaa nuoren tytön mielikuvitusta, sillä hänhän oli kokonaan jäänyt oman älynsä ja siveellisyytensä turviin.
Millaisia näytelmiä! Suuri Jumala!
Tilaisuutta vain oli odotettava! Charlotte Corday, puolisivistynyt pieni maalaistyttö ei saanut saattaa häpeään neiti de Marnya, satojen herttuoiden tyttäriä, herttuoiden, jotka olivat luoneet Ranskan, ennenkuin se oli alkanut tuhota itseään.
Mutta hän ei voinut laatia määrättyä suunnitelmaa. Pétronelle, vanha ihmisparka, hänen ainoa uskottunsa ei ollut luotu sankarittaren verestä. Juliette tunsi velvollisuuden pakoittavan itseään, ja velvollisuus parhaimmillaankaan ei ole yhtä aulis neuvonantaja kuin viha tai rakkaus.
Hänen Déroulèden talon edustalla tapahtunut seikkailunsa ei ollut edeltäkäsin suunniteltu. Yllyke ja yhteensattuma olivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan. Joka päivä viime kuukausien kuluessa oli hänellä ollut tapana kävellä Ecole de Médecinen katua näennäisesti tarkastellakseen Marat'n asuntoa niinkuin laiskottelijain tapa oli, mutta todenteolla hän halusikin katsella Déroulèden taloa. Kerran pari oli hän nähnyt Déroulèden tulevan kotoaan ja palaavan sinne. Kerran hän sattui näkemään sisäeteiseen ja tummaan pukuun ja lumivalkeaan kaulaliinaan puetun tytön heittävän Déroulèdelle hyvästiä ovella. Toisen kerran hän näki Déroulèden kadunkulmassa auttamassa samaa tyttöä liejuisen katukäytävän yli. Hän oli juuri tavannut tytön, joka kantoi ruokakoria. Déroulède otti sen tytöltä ja kantoi sen kotiinsa.
Kohtelias — niinkö? — ja luontaisesti nähtävästi, sillä tyttö oli hiukan viallinen, melkein kyttyräselkäinen, heikko ja epämiellyttävännäköinen. Hänen silmänsä olivat surulliset ja kasvot kalpean puristuneet.
Vaatimaton kohteliaisuuskohtaus, jonka todistajana hän oli päivää ennen ollut, sai Julietten aiheuttamaan näytöksen, joka ilman Déroulèden ajoissa tapahtuvaa sekaantumista olisi saattanut päättyä onnettomasti. Juuri Déroulèden väliintuloonhan Juliette perustakin laskelmansa. Äkkiä oli asia johtunut hänen mieleensä, ja hän oli toteuttanut mielijohteensa.
Eikö hänen isänsä ollut vakuuttanut hänelle, että Jumala oli hänelle aikanaan osoittava keinot päämääränsä saavuttamiseksi.
Nyt hän oli sen miehen luona, joka, oli murhannut hänen veljensä ja toimittanut hänen surevan isänsä, tajuttoman raivohullu raukan, raihnaisena hautaan.
Osoittaako Jumalan sormi vieläkin, ja näyttääkö hänelle, mitä sitten on tehtävä, miten hän parhaiten voi toteuttaa vannomansa aikomuksen?