III LUKU.
VIERASVARAISUUS.
»Neitiseni, voisinko palvella teitä vielä jollain muulla?» Lempeän arka ääni herätti Julietten menneisyyden mietteistä.
Hän hymyili Anne Mielle ojentaen kätensä hänelle.
»Te olette kaikki olleet niin ystävällisiä», sanoi hän, »nousen kiitääkseni teitä kaikkia.»
»Älkää liikkuko, ellette voi hyvin.»
»Olen jo aivan terve. Nuo hirveät ihmiset pelästyttivät minut, sentähden pyörryin.»
»He olisivat saattaneet teidät puolikuolleeksi, ellei —»
»Tahtoisitteko sanoa, missä nyt olen?» kysyi Juliette.
»Herra Paul Déroulèden kodissa. Minunhan olisi pitänytkin sanoa kansanvaltuutettu Déroulèden. Hän pelasti teidät roskajoukon käsistä ja sai heidät rauhoittumaan. Hänellä on niin kaunis ääni, että hän voi saada kenen tahansa puhettaan kuuntelemaan ja —»
»Neitiseni, te pidätte hänestä?» lisäsi Juliette tuntiessaan kyynelten samentavan silmiään.
»Tietysti pidän hänestä», sanoi Anne Mie vaatimattomasti lempeän ihailun kaunistaessa hänen kasvojaan. »Hän ja rouva Déroulède ovat minun kasvattajani, sillä en tunne vanhempiani. He ovat pitäneet minusta huolta, ja Déroulède on opettanut minulle kaiken minkä tiedän.»
»Neitiseni, mikä on nimenne?»
»Anne Mie.»
»Ja minun nimeni on Juliette — Juliette Marny», lisäsi hän hetken epäröidään, »Minullakaan ei ole vanhempia. Vanha hoitajani Pétronelle on minun kasvattajani ja — Mutta kertokaa enemmän Déroulèdesta — Olen hänelle paljosta kiitollinen, haluaisin tietää hänestä enemmän.»
»Ettekö antaisi minun somistaa tukkaanne?» sanoi Anne Mie aivankuin tahallaan koettaen välttää suoranaista vastausta. »Herra Déroulède on vierashuoneessa rouvan kanssa, joten voitte tavata hänet.»
Juliette ei kysellyt sen enempää, vaan antoi Anne Mien somistaa tukkansa, saipa häneltä vielä lainaksi puhtaan kaulaliinankin, ja hän antoi tytön ylipäätään poistaa kauhistuttavan seikkailunsa jäljet. Hän tunsi olevansa ymmällä: ja yhä kyynelten vallassa. Anne Mien lempeys näytti saattavan epäsointua hänen mieleensä. Hän ei voinut ymmärtää tytön asemaa Déroulèden kodissa. Olikohan hän sukulainen vai paremmanpuoleinen palvelijako? Sellaisena tukalana aikana olisi hän voinut olla molempia.
Kaikissa tapauksissa hän oli Déroulèden lapsuuden toveri — joko yhdenvertainen tai alemmalla tasolla. Juliette olisi luopunut paljosta päästäkseen asian perille.
Kiivasluontoisen ihmeellisellä vaistolla hän oli jo aavistanut Anne Mien rakastavan Déroulèdea. Nuoren raajarikkoisparan sielu näytti värisevän kuin magreellneula Déroulèden pelkkää nimeä mainitessa. Koko hänen olemuksensakin kirkastui. Juliettestä hän näytti silloin kauniilta.
Juliette tarkasteli tutkivasti itseään peilissä ja järjesteli kiharaa, jonka kapinallinen muoto näytti hänestä hyvin sopivalta. Hän tarkasteli kasvojaan huolellisesti. Miksi? sitä hän ei voinut sanoa. Ehkäpä sekin kuului naisen tarkkoihin vaistoihin.
Sen ajan yksinkertainen ja pukeva muoti sopi hänelle erinomaisesti. Uumenviiva, sangen pitkä, mutta tarkkaan määrätty — jäännös aikaisemmalta korostetulta kuosikaudella — teki hänen pitkän solakan vartalonsa miellyttäväksi ja entistään notkeammannäköiseksi. Hienolla pitsillä reunustettu kaulaliina, joka oli sievästi solmittu hänen rinnalleen sulostutti tyttömäistä povea ja olkapäitä.
Kuin aito sädekehä ympäröi hänen tukkansa sieviä pirteitä kasvoja. Pehmeänä ja vaaleakiharaisena se kultakiehkuran tavoin pisti näkyviin mitä sievimmän pienen pitsipäähineen alta.
Hän kääntyi Anne Miehen päin valmiina häntä huoneesta seuraamaan. Pikku raajarikko tyttö huoahti silitellessään oman esiliinansa poimuja ja lopetellessaan Julietten asun parantamista.
Kuin unelmien hetki mennä sujahti Juliettesta aika ennen illallista.
Hän oli oleskellut niin paljon yksin, oli viettänyt itsetutkisteluelämää siinä määrin, ettei hän voinut käsittää ja ymmärtää kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Siihen aikaan kun Ranskan sisäinen elinvoima ensimäisen kerran totesi olemassaolonsa ja sitten poisti tieltään sen hurjaa edentymistä estävät sulut, oli Juliette ollut sidottuna puolitylsistyneen isänsä sairastuolin ääreen. Senjälkeen Ursulan luostarin suojaavat muurit olivat kätkeneet hänen henkisiltä silmiltään vanhan ja uuden aikakauden suuren yhteentörmäyksen todellisen tarkoituksen.
Déroulède ei ollut rikkiviisas eikä myöskään vallankumouksellinen. Hänen teoriansa olivat haaveita ja hänellä oli harvinaisen voimakas myötätunto lähimäisiinsä.
Lausuttuaan ensimäisen satunnaisen tervehdyksensä Juliettelle oli Déroulède jatkanut äitinsä kanssa keskustelua, jonka nuoren tytön saapuminen oli keskeyttänyt.
Hän ei näyttänyt kiinnittävän Julietteen paljon huomiota, vaikka hänen tummat kiivaat silmänsä etsivät tuontuostakin tytön katsetta niinkuin häneltä vastausta vaatien.
Hänen puheensa kosketteli Pariisin roskajoukkoa, jota hän nähtävästi ymmärsi hyvin. Sellaiset tapahtumat kuin Julietten herättämä olivat sitä ennen johtaneet varkauksiin ja ryöstöihinkin, useinpa murhiinkin, mutta kansanvaltuutetun Déroulèden talon edustalla oli aivan hiljaista jo puoli tuntia sen jälkeen, kun Juliette oli paennut kirkuvan, petomaisen joukon käsistä.
Déroulède oli puhunut heille vain noin parikymmentä minuuttia, ja he olivat poistuneet aivan rauhallisina koskettamatta hänessä hiuskarvaakaan. Hän näytti rakastavan heitä ja tiesi, miten heissä piilevä vähäinenkin hyvä oli parhaiten erotettava pahuuden paksusta kuoresta, jolla kurjuus oli heidän sydämensä ympäröinyt.
Kerran hän puhutteli Juliettea jotensakin äkkiä: »Anteeksi, neitiseni, mutta teidän itsenne tähden on meidän teitä säilytettävä vankina jonkun aikaa. Kukaan ei tee teille pahaa tämän katon alla, mutta teidän ei olisi turvallista liikkua lähimmillä kaduilla tänä iltana.»
»Mutta, herra, minun täytyy mennä. Todenteolla täytyy!» sanoi hän vakavasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, mutta en voi jättää Pétronellea!»
»Kuka Pétronelle on?»
»Herra, vanha rakas hoitajani. Hän ei ole koskaan minua jättänyt, yksin. Ajatelkaahan, kuinka onneton hän onkaan minun näin kauan viipyessäni.»
»Missä hän asuu?»
»N:o 15 Taitbout’n kadun varrella.»
»Suvaitsetteko minun toimittaa asianne hänelle? — sanoa hänelle, että olette hyvässä turvassa ja minun kattoni alla, jossa teidän on ilmeisesti varovaisinta nykyisin pysytellä.»
»Herra, jos se teistä on parasta», vastasi hän.
Hän tunsi sisimpänsä värisevän innostuksesta. Jumala ei ollut ainoastaan johdattanut häntä siihen taloon, vaan hän tahtoi hänen sinne jäävänkin.
»Neitiseni, kenenkä nimessä toimitan asianne?» kysyi Déroulède.
»Juliette Marny on nimeni.»
Kovasti hän tarkasti Déroulèdea mainitessaan nimensä, mutta Déroulèden kasvoilla ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi ilmaissut hänen tunteneen nimen.
Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja paljon oli saatu kokea niinä vuosina. Kova viha välähti Julietten sydämessä, kun hän huomasi Déroulèden unohtaneen asian. Nimi ei merkinnyt mitään hänelle! Se ei muistuttanut häntä siitä, että hänen kätensä oli verellä tahrittu. Kymmenen vuotta oli Juliette kärsinyt, oli taistellut itsensä kanssa, oli taistellut Déroulèdenkin puolesta kohtaloa vastaan, joka hänen oli määrättävä Déroulèdelle tämän unohtaessa asian tai ainakin heretessä sitä ajattelemasta.
Déroulède kumarsi hänelle ja poistui huoneesta.
Vihan laine laskeutui, ja hän jäi kahdenkesken rouva Déroulèden kanssa.
Samassa Anne Miekin astui sisään.
Kolme naista jutteli keskenään odotellen talon isännän paluuta. Juliette tunsi voivansa hyvin kaikesta huolimatta, olipa hän melkein iloinenkin. Hän oli asunut niin kauan pienessä, kurjassa ullakkohuoneessa Pétronellen kanssa, että hän nautti hienostuneen kodin mukavuuksista. Se ei tietystikään ollut niin komea ja loistelias kuin hänen isänsä jo silloin tuhottu ruhtinaallinen palatsi vastapäätä Louvrea, sillä kansallinen puolustuskomitea oli vallannut sen sotilasmajoitukseen. Mutta oleellisesti oli Déroulèden koti hienostunut. Hienot porsliiniesineet korkealla takalla, muutamat huoneessa löytyvät Buhlin ja Vernis Martinin taideteokset ja avonaisesta ovesta näkyvä, hienon valkoisen liinan peittämä aamiaispöytä, jolla hohtivat hopeat — kaikki tämä todisti hienoa makua, ylellisen hienostuneita tottumuksia, joita tasa-arvoisuuden ja anarkian hengen ei vielä ollut onnistunut juurineen hävittää.
Kun Déroulède palasi, toi hän mukanaan iloisen tuulahduksen. Kadulla oli jo hiljaista, ja kulkiessaan sairaalan ohi — hänen lahjansa kansalle — oli häntä tervehditty äänekkäin riemuhuudoin. Pari ivallista ääntä oli kysynyt, mitä hän oli tehnyt ylimyksellä ja hänen pitsikoristeillaan, mutta siihen he tyytyivät, ja neiti Marnyn ei tarvinnut olla peloissaan.
Déroulède toi Pétronellen kanssaan. Hänen huolettoman tuhlaavainen vierasvaraisuutensa olisi herättänyt eloon Julietten koko kotitalouden, jos Juliettella vain sellainen olisi ollut.
Vanhan arvon naisen ilokyyneleet olivat sulattaneet Déroulèden ystävällisen sydämen. Hän tarjosi naiselle ja hänen nuorelle emännälleen turvapaikan, kunnes pienet pilvet olivat liitäneet ohi.
Senjälkeen hän ehdotti Englannin matkaa. Maastapoistuminen oli silloin ainoa turva, ja onnettomuudeksi oli neiti Marny kiinnittänyt itseensä Pariisin alhaison huomion. Muutamien päivien kuluttua esiintyy hänen nimensä varmaankin epäiltyjen joukossa. Turvallisinta olisi olla poissa maasta, eikä hän voi menetellä paremmin kuin turvautua englantilaiseen intoilijaan, häneen, joka oli auttanut monen monta vainottua ranskalaista pakenemaan vallankumouksen hirmuja — mieheen, joka oli pistävänä piikkinä yleisen turvallisuuskomitean ihossa ja jonka salanimenä oli Tulipunainen neilikka.