IV LUKU.
USKOLLINEN KOTIKOIRA.
Illallisen jälkeen puhuivat he Charlotte Cordaysta.
Juliette koetti säilyttää sankarittaren kuvaa mielessään ja puhui hänestä kernaasti. Hän oli Juliettesta kuin hänen omien tekojensa puolustus, jotka teot tuntuivat vaativan jonkinlaista puolustamista.
Hän rakasti Paul Déroulèden ääntä; hänestä oli mieluisia saada kiihottaa Déroulèden innostusta ja nähdä hänen ankarat tummat kasvonsa intoilijan sisäisen tulen valaisemina.
Hän oli julkisesti tunnustanut olevansa herttua de Marnyn tytär. Kun hän mainitsi isänsä ja kaksintaistelussa kaatuneen veljensä, huomasi hän Déroulèden katselevan häneen pitkään ja tutkivasti. Nähtävästi hän mietti, liesikö Juliette kaiken, mutta tyttö puolestaan katsoi häneen pelottomasti ja vilpittömästi ja Déroulède näytti tyytyväiseltä.
Rouva Déroulède ei näyttänyt tietävän mitään kaksintaistelusta.
Déroulède koetti saada Julietten puhumaan veljestään. Hän vastasikin
Déroulèden kysymyksiin avomielisesti; mutta tytön sanat eivät
ilmaisseet hänen tienneen ken hänen veljensä murhaaja oli.
Juliette halusi ilmaista itsensä Déroulèdelle. Jos Déroulède pelkäsi löytävänsä hänessä vihollisen, oli vielä aika sulkea ovet häneltä.
Ei minuuttiakaan kulunut kun Déroulède uudisti vierasvaraisuutensa parhaimmat tarjoukset.
»Kunnes voimme järjestää Englannin matkanne», lisäsi hän huokaisten, niinkuin Juliettesta eroaminen olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.
Juliettesta näytti, että Déroulède suhtautui välinpitämättömästi vääryyteen, jonka tämä oli tehnyt hänelle ja hänen isälleen. Hän tunsi olevansa kostava henki, jolla oli välkkyvä miekka kädessään ja joka vainusi veljensä murhaajaa taipumattoman Nemesiksen tavoin.[Oikeuden (koston) jumala. Suoment. huom.] Hän olisi tahtonut nähdä Déroulèden masentuneena jopa peloissaanko itsensä edessä, vaikka hän olikin vain nuori hento tyttö.
Juliette ei ymmärtänyt, että Déroulèden vaatimaton sydän halusi korjata erehdyksen. Déroulède oli pakoitettu riitaan nuoren kreivi de Marnyn kanssa. Taistelu oli ollut kunniallinen ja rehellinen, ja hän oli puolestaan tehnyt parhaansa säästääkseen nuorta miestä taistelussa. Hän oli ollut vain kohtalon välikappale, mutta hän tunsi olevansa onnellinen, kun kohtalo oli käyttänyt häntä aseenaan, tällä kertaa sisaren pelastajana.
Déroulèden ja Julietten keskustellessa Anne Mie korjasi illallisen pöydältä. Sitten hän istuutui matalalle rahille rouva Déroulèden jalkojen juureen. Hän ei puuttunut keskusteluun, vaan tuon tuostakin Juliette tunsi tytön surullisten silmien olevan melkein moittivasti häneen kiinnitettyinä.
Julietten ja Pétronellen poistuttua tarttui Déroulède Anne Mien käteen.
»Anne Mie, tahdothan olla hyvä vieraalleni, vai kuinka? Hänellä näyttää olevan ikävä, ja hän on saanut paljon kokea.»
»Ei suinkaan enempää kuin minäkään», mutisi nuori tyttö tahtomattaan.
»Anne Mie, sinä et ole onnellinen? Luulin —»
»Onko vaivainen, viallinen olento koskaan onnellinen?» sanoi hän äkkiä kiivastuen, kun nöyryytyksen kyyneleet väkisin tulvivat hänen silmiinsä.
»En tullut ajatelleeksi, että olet vaivainen», vastasi hän surullisesti, »et ole äitini etkä minun nähdäkseni viallinen millään tavoin.»
Äkkiä muuttui tytön mieli. Hän tarttui. Déroulèdeen puristaen hänen kättään.
»Anteeksi! E — en tiedä, mikä minua tänä iltana vaivaa», sanoi hän levottomasti naurahdellen. »Antaahan olla, pyysit minua olemaan ystävällinen neiti Marnylle, eikö niin?»
Déroulède nyökäytti hymyillen päätään.
»Tietysti tahdon olla ystävällinen. Eivätkö kaikki ole ystävällisiä nuorille, kauniille ja niille, joilla on suuret ilmehikkäät silmät ja pehmeät kiharat? Voi sentään, kuinka helppo onkaan muutamien elämän polku! Paul, mitä minun pitää tehdä? Palvellako häntä? Ollako hänen peni kamarineitinsä? Viihdyttääkö hänen hermojaan vai mitä? Teen kaiken sen, vaikka pysyisinkin hänen silmissään sekä vaivaisena että viallisena, säälittävänä olentona, vaarattoman tarpeellisena kotikoirana.»
57
Hän pysäytti puheensa hetkeksi ja sanoi Déroulèdelle hyvää yötä poistuakseen kynttilä kädessä, hyvin liikutettuna ja raihnaisennäköisenä hartioiden ruman ääriviivan selvään erottuessa, jota viivaa Déroulède ei ollut sanonut huomanneensa.
Kynttilä lepatti vedossa valaisten uskollisen kotikoiran laihoja pingottuneita kasvoja ja isoja surullisia silmiä.
»Ken voi vartioida ja purra!» sanoi hän kuiskaten huoneesta hiipiessään. »Hieno neitiseni, en luota teihin, sillä tämäniltaisessa huvinäytelmässä oli minusta jotakin käsittämätöntä.»