V LUKU.
PÄIVÄ METSÄSSÄ.
Vaikka miehet ja naiset ryhtyivätkin muuttamaan Ranskan kaupunkeja hirmupesiksi kirkumisellaan ja huudoillaan, pilakuulusteluillaan ja verisellä giljotiinillaan, eivät he kuitenkaan voineet estää luontoa suosimasta heidän maataan.
Kesä-, heinä- ja elokuu olivat saaneet uudet nimet — Messidor, Thermidor ja Fructidor olivat niiden nimet, mutta uudennimisinä ne jatkoivat vanhojen hedelmien, samojen kukkasten, saman ruohon ja puiden lehtien anteliasta tuottamista maaemon pinnalle.
Messidor kasvatti pensastoihin villiruusuja niinkuin vanhentunut kesäkuukin oli tehnyt. Thermidor peitti karut pellot tulipunaisten unikkojen hohtavalla vaipalla, ja Fructidor — vaikka sitä nyt sanotaan elokuuksi — yhä vain lahjoitti villille hierakalle punaisia pilkkuja ja painoi ensimäisen hennon värityksensä kypsyvien persikkojen kalpeille poskille.
Ja Juliette —nuori tyttömäinen, naisellinen ja epäjohdonmukainen kun oli — hän oli toivonut pääsevänsä maalle ja päivänpaisteeseen, oli ikävöinyt metsää, lintujen laulua ja päivänkukilla sirotettuja niittyjä.
Hän oli lähtenyt Déroulèden kotoa aamulla aikaiseen Pétronellen kanssa.
Venheellä hän oli matkannut jokea pitkin aina Suresnes'hen saakka.
Heillä oli mukanaan leipää ja tuoretta voita, vähän viiniä ja hedelmiä
kopassa, ja sieltä hän aikoi astella kotiin metsän läpi.
Siellä kaukana oli niin ihmeellistä. Ei edes kirkuvan ja huutavan
Pariisin melukaan kuulunut Suresnes’n lehteviin viidakkoihin.
Tuntui kuin Ranskan hävittäjät olisivat unohtaneet tämän pienen vanhanaikuisen kylän. Siellä ei ollut milloinkaan ollut kuninkaallista asuntoa eikä metsiä oltu säästetty kuninkaan metsästysmaiksi. Ei siis tarvinnut purkaa kostoa kylän rauhallisille ahoille ja uinuvasti tuoksuville niityille.
Juliettella oli hauska päivä. Hän rakasti kukkia, puilta ja lintuja. Pétronellekin oli vaiti ja herttainen. Päivän painuessa tuli kotiinmenon aika, ja huokaisten kääntyi Juliette kaupunkiin päin.
Pariisista luoteeseen olevan metsän läpi kulkeva tie on yleensä tuttu. Syrjäisessä lehtevässä metsässä ei ole vanhoja satavuotisia puita, ei komeita tammia eikä entisaikain jalavia, vaan lukemattomia pähkinäpuiden ja nuorien saarnien hentoja runkoja, joita kesäiseen aikaan peittää suloisen tuoksuva kuusama. Siellä tuntuu niin rauhoittavalta kaupungin kauheasta metelistä päästyä.
Rouva Déroulèden ehdotuksesta oli Juliette sitonut kolmivärisen nauhan vyötäisilleen, ja punainen fryygialainen kangaslakki, jonka sivulla oli välttämätön nauharuusuke, koristi hänen kiharaista päätään.
Hän oli poiminut ison kimpun unikkoja, päivänkukkia ja sinisiä lupiineja — luonnon suosionosoitus kansallisväreille. Kun hän asteli lehteviä aukeita, näytti hän omituiselta metsän asukkaalta — melkeinpä haltialta — vanhan Pétronelle-muorin kävellä hölkytellessä hänen jäljessään niinkuin mikäkin seuralaisnoita.
Äkkiä hän pysähtyi, sillä hän kuuli jonkun lähestyvän astellen yli lehtisien turpeiden, ja siinä tuokiossa ilmestyikin Paul Déroulède tiheiköstä astuen kiireissään häntä kohti.
»Olimme levottomia teistä kotona», sanoi hän melkein kuin anteeksipyytäen. »Äitini kävi niin levottomaksi —»
»Häntä rauhoittaaksenne tulitte siis minua hakemaan!» vastasi Juliette iloisesti naurahtaen niinkuin ainakin nuori tyttö, joka tuskin on vielä naiseksi kehittynyt, joka tuntee olevansa kaunis katsella, hauska puhutella ja joka ensi kerran tuntee omaavansa siivet — sellaiset siivet, joilla voi kohota hurjan iloiseen ja petollisen romanttiseen unelmamaahan. Niin, siivet! Mutta myöskin valta! Naisen suloisen viisas valta — ies, jota miehet rakastavat, moittivat ja taas rakastavat — ies, joka orjuuttaa heitä ja antaa heidän tuntea kuningasten iloa.
Kuinka hauska päivä se olikaan! Kuitenkin oli sillä puutteellisuutensakin!
Pétronelle oli sangen ikävällä tuulella, ja Juliette oli liian nuori voidakseen kauan iloita omien ajatustensa seurasta. Äkkiä näytti ilo kumminkin muuttuvan täydelliseksi. Oli eräs, joka osasi antaa arvoa metsän viehätykselle ja kuusaman peittämien puiden tiheiden lehtien läpi pilkoittavalle sinitaivaalle. Oli eräs, jonka kanssa voi puhella ja joka osasi ihailla uutta valkoista pukua, joka verhosi Juliettea sinä aamuna.
»Mutta mistä tiesitte minua täältä hakea?» kysyi hän omituisen kypsymättömästi kiemaillen.
»En sitä tiennyt», vastasi hän hiljaa. »Sanottiin teidän menneen Suresnes'hen ja palaavan metsätietä kotiin. Pelkäsin puolestanne, sillä teidän on kuljettava luoteisen katusulun kautta ja —»
»Entä sitten?»
Déroulède hymyili ja katseli totisesti sievää ilmiötä edessään.
»No, niinkuin tiedätte», sanoi hän iloisesti, »tuo kolmivärinen nauha ja punainen lakki eivät riitä valepuvuksi. Te näytätte kaikelta muulta kuin uskolliselta kansan ystävältä. Arvasin että teidän harsopukunne on puhdas ja, että se on petollisilla pitseillä koristettu.»
Juliette nousi taaskin, ja hennoilla sormillaan hän kohotti harsohamettaan paljastaen siten helmansa alta valkoiset liuhukoristeiset reunustat.
»Kuinka lapsellinen ja huoleton!» sanoi Déroulède melkein töykeästi.
»Tahtoisitteko, että olisin puettu karkeisiin ja likaisiin vaatteisiin sopiakseni puoluelaisillenne?» vastasi Juliette terävästi.
Déroulèden neuvova äänensävy ärsytti häntä. Déroulède näytti viisastelevalta ja komentavalta, ja niinkuin aurinko piilottautuu yhtäkkiä pilven taakse, niin Juliettenkin lapsellinen hilpeys vaihtui selittämättömän pettymyksen tunteeseen.
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi» sanoi Déroulède hiljaa, »ja osoittakaa ystävällistä suopeuttanne pahalle tuulelleni, sillä olen ollut niin levoton —»
»Miksi olette ollut minusta levoton?»
Juliette aikoi sanoa sen välinpitämättömästi, niinkuin hän olisi vähät perustanut siihen saatavasta vastauksesta, mutta välinpitämättömyyttä näytellessä muuttui, hänen äänensä ylimieliseksi, joka ominaisuus oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli herttua de Marnyn tytär, Ranskan rikkain ja ylhäissyntyisin perijätär.
»Oliko se itsetietoisuutta?» kysyi Déroulède hiukan ivallisesti vastaukseksi Julietten kopeuteen.
»Se oli vain tarpeetonta», vastasi Juliette. »Olen jo sälyttänyt liian monta taakkaa hartioillenne, etten tahdo levottomuudella enää lisätä niitä.»
»Ette ole sälyttänyt yhtään taakkaa minulle», vastasi hän hiljaa, »paitsi kiitollisuuden kuorman.»
»Kiitollisuudenko? Mitä olen sitten tehnyt?»
»Teitte mielettömän ja ajattelemattoman teon oveni ulkopuolella, ja valmistitte minulle siten tilaisuuden poistamaan omaltatunnoltani raskaan taakan.»
»Millä tavoin?»
»En ollut koskaan voinut toivoa kohtalon olevan minulle niin ystävällisen, että se olisi minun sallinut perheenne jäsenelle tehdä pienen palveluksen.»
»Herra Déroulède, ymmärrän teidän pelastaneen henkeni muutama päivä sitten. Tiedän, että vaara vieläkin uhkaa minua ja että turvallisuudestani saan kiittää teitä —»
»Tiedättekö myöskin, että veljenne saa kiittää kuolemastaan minua?»
Juliette puri huultaan kykenemättä vastaamaan ja oli kiukuissaan siitä, että Déroulède äkkiä ja yllättäen oli painanut kömpelöllä kädellään salattua haavaa.
»Minä olen aina aikonut kertoa teille», jatkoi Déroulède sangen kiireissään, »sillä minusta tuntuu niinkuin olisin pettänyt teitä viime aikoina. En luule teidän oikein käsittävän miltä minusta sen kertominen teille tuntuu juuri, nyt, mutta luullakseni on velvollisuuteni tehdä se. Myöhemmin voisitte saada siitä selkoa, ja silloin katuisitte kattoni alla oleskeluanne. Sanoin äsken teitä lapselliseksi, teidän on se minulle anteeksiannettava. Tiedän että olette nainen ja toivon sentähden, että ymmärrätte minua. Surmasin veljenne rehellisessä taistelussa. Hän ärsytti minua enemmän kuin ketään ennen on ärsytetty —»
»Herra Déroulède, onkohan sen kertominen minulle tarpeellista?» keskeytti Juliette vähän kärsimättömästi.
»Arvelin, että teidän tulisi tietää.»
»Toiselta puolen teidän tulee tietää, etten nyt kumminkaan saa kuulla riitajuttuanne veljeni silmillä katsottuna.»
Samassa kun Juliette oli lausunut sanansa, huomasi hän puheensa julmuuden. Déroulède ei vastannut; hän oli liian kohtelias, liian lempeä soimatakseen Juliettea. Ehkäpä Déroulède käsitti ensi kerran, kuinka katkeria tunteita veljen kuolema oli Juliettessa herättänyt ja kuinka paljon hän kärsi sillä hetkellä katsellessaan veljensä murhaajaa silmästä silmään.
Juliette katsoa vilahutti Déroulèdeen kyyneltensä läpi. Hän katui suuresti sanojaan. Luonteen kaksinaisuuden tunsi hän itsessään taistelevan.
Veljen nimen mainitseminen, muisto hirveästä yöstä hänen ruumiinsa ääressä, muistot neljän vuoden ajalta, jolloin hän oli odotellut isänsä himmeän järjen hitaasti vaeltavan hautaa kohti, ne näyttivät hänessä herättävän pahaa kapinahenkeä, jota hän ei kumminkaan tuntenut kokonaan omasta itsestään lähteneeksi.
Metsässä oli aivan hiljaista. Oli myöhäinen iltapäivä, ja he olivat vähitellen kulkeneet yhä kauemmaksi kauniista metsäisestä Suresnes’sta isoa anarkistista ja kuolemaatuottavaa Pariisia kohti. Siinä paikoin metsää olivat linnut lähteneet pesistään; puut, joiden alaoksat olivat poistetut, näyttivät riutuneilta aaveilta, jotka nostelivat surullista päätään hiljaista, taipumatonta taivasta kohden.
Noin kahden mailin päästä, katusulkujen takaa, kuului tykin pamahdus.
»Katusalvat suljetaan», sanoi Déroulède hiljaa pitkän vaitiolon jälkeen. »Olen iloinen, että onnistuin tapaamaan teidät.»
»On suuri ystävyyden osoitus lähteä minua hakemaan», sanoi Juliette lempeästi. »En tarkoittanut mitään äskeisillä sanoillani —»
»Pyytäisin, ettette puhuisi sen enempää siitä. Ymmärrän hyvin.
Toivoisin vain —»
»Minun olisi kai parasta poistua teidän kodistanne», sanoi Juliette sävyisästi, »olen huonosti palkinnut vierasvaraisuutenne. Pétronelle ja minä voimme hyvin palata asuntoomme.»
»Te murtaisitte äitini sydämen, jos nyt lähtisitte meiltä», sanoi Déroulède melkein töykeästi. »Hän pitää teistä ja tuntee niinkuin minäkin ne vaarat, jotka teiltä kohtaisivat kotini ulkopuolella. Karkeilla ja likaisilla puoluelaisillani», hän lisäsi purevan pilkallisesti, »on se hyvä puoli, että he ovat minulle uskollisia eivätkä vahingoittaisi teitä ollessanne minun kattoni alla.»
»Mutta te — » mutisi Juliette.
Hän tunsi loukanneensa Déroulèdea sangen kovasti ja oli puolittain suuttunut itseensä, että oli näyttänyt kiittämättömyyttään. Kuitenkin hän oli lapsellisesti iloinen saatuaan ehkäistyksi Déroulèden neuvovan sävyn, jolla hän oli alkanut Juliettea kohdella.
»Neitiseni, teidän ei tarvitse pelätä, että läheisyyteni loukkaa teitä kauan», sanoi Déroulède kylmästi. »Voin hyvin ymmärtää, kuinka vastenmieliseltä se teistä tuntuu, vaikka olisin toivonut teidän luottavan vilpittömyyteeni.»
»Lähdettekö siis pois?»
»En kokonaan Pariisista. Olen vastaanottanut Conciergerien vankilan johtajan paikan.»
»Voi — missä kuningatar parka —»
Juliette sai itsensä hillityksi. Ne sanat olisivat olleet Ranskan kansan korvissa rikollisia.
Vaistomaisen salaperäisesti ja pikaisesti katsahti hän taakseen, niinkuin kaikki siihen aikaan tekivät.
»Ei teidän tarvitse pelätä», sanoi hän, »täällä on vain Pétronelle.»
»Entä te?»
»Oi, minä toistan sananne. Marie Antoinette parka.»
»Te siis säälitte häntä?»
»Voisinko muuta?»
»Mutta tehän kuulutte hirveään kansalliskonventtiin, joka haluaa häntä kuulustella, haluaa tuomita ja mestata hänet niinkuin kuninkaankin.»
»Kuulun tosin kansalliskonventtiin. Mutta minä en tahdo häntä tuomita enkä olla enää osallinen toiseen rikokseen. Conciergerien johtajana menen häntä auttamaan, jos vain voin.»
»Mutta entä kansansuosionne — henkenne — jos autatte häntä?»
»Neitiseni, niinkuin sanoitte, henkeni, jos häntä autan», sanoi hän vaatimattomasti.
Juliette tarkkasi häntä uudistuneella uteliaisuudella.
Kuinka omituisia olivatkaan ihmiset siihen aikaan. Paul Déroulède, tasavaltalainen, Ranskan lakiapolkevan kansan epäjumala, aikoi uskaltaa henkensä naisen tähden, jota hän oli ollut valtaistuimelta syöksemässä.
Hänen säälinsä ei vain ulottunut Pariisin roskajoukkoon, se oli tavoitellut Charlotte Cordaytakin, vaikkei se onnistunutkaan häntä pelastamaan, ja viraltapantuun kuningatar parkaankin se kohdistui. Miten lie ollutkaan, Juliette ei huomannut sillä kertaa menestymisen eikä kuoleman ilmettä Déroulèden kasvoilla.
»Ja milloin lähdette?» kysyi Juliette.
»Huomisiltana.»
Juliette ei sanonut sen enempää. Omituista kylläkin, oli surunvoittoinen tunne vallannut hänen mielensä. Epäilemättä oli kaupungin läheisyys siihen syynä. Hän saattoi jo erottaa vaimennettujen rumpujen tuttua pärinää, roskajoukon äänekästä ja kiihottunutta huutoa, sillä se seisoi Pariisin porttien luona odotellen saavansa niihin aikoihin nähdä jonkun tärkeän vangitsemisen — ehkäpä jonkun vihatun ylimyksen yrittävän paeta kansan kostavaa kättä.
He olivat saapuneet metsänreunaan, ja Julietten astellessa putoilivat hänen huomaamattaan kukkaset yksitellen hänen hervottomista käsistään.
Ensin siniset lupiinit. Niiden nupukkaat latvat olivat painavat, joten ne tippuivat maahan. Niitä seurasivat valkeat päivänkukat, jotka verhon tavoin peittivät nurmikon hänen takanaan. Keveimmät olivat punaiset unikot, joiden tahmaiset varret tarrautuivat hänen käsiinsä kauemmaksi aikaa kuin muut. Viimein hän antoi niidenkin pudota yksitellen isojen verenpisaroiden tavoin, ja välkkyen ne loistelivat hänen pitkän valkean hameensa pyyhkäistessä ne syrjään.
Déroulède oli vaipunut ajatuksiinsa eikä näyttänyt huomaavan häntä. Katusulun luona hän heräsi kuitenkin ajatuksistaan ja veti esiin passit, jotka yksin auttoivat Juliettea ja Pétronellea kaupunkiin palaamaan kenenkään huomaamatta. Itse hän kansanvaltuutettuna sai mennä ja tulla mielensä mukaan.
Juliettea puistatti, kun isot portit sulkeutuessaan kovasti kolisivat hänen takanaan. Tuntui kuin ulkopuolelle olisi jäänyt onnellisen päivän muistokin, päivän, joka hetkisen oli tuottanut tyydytystä.
Juliette ei tuntenut Pariisia tarkalleen, ja hän kummasteli missä synkkä Conciergerie sijaitsi, vankila, jossa valtaistuimensa menettänyt kuningatar vietti viimeisiä päiviään menneen ajan kiusallisissa muistoissa. Mutta kun he olivat sillalla, hän huomasi ympärillään ison kaupungin jykevät tornit: Notre Dame, La Sainte Chapellen siron tornihuipun, St. Gervais’n synkän hahmon ja historiallisesti kuuluisan ja voittamattoman ylevän Louvren, Miten pieneltä näyttikään hänen oma murhenäytelmänsä suuren, verisen näytelmän rinnalla, jonka viimeinen näytös ei ollut edes vielä alkanutkaan. Hänen oma kostonsa, valansa, ahdistuksensa, mitä olivat ne verrattuna suureen liekehtivään Nemesikseen — koston jumalattareen — joka oli pyyhkäissyt valtaistuimen, kostoon, jonka tuhannet ihmiset olivat vannoneet panevansa täytäntöön, pitkälliseen alentumiseen, kuningas- ja veljesmurhaan, hirvittäviin tapauksiin, joita saatiin yhä enemmän paljastetuiksi?
Hän tunsi olevansa mitättömän pieni. Tunsi häpeävänsä iloa, jota hän oli metsässä tuntenut, häpeävänsä hyvää tuultaan ja hilpeyttään, häpeävänsä äkillisen säälin- ja ihailuntunnettaan miestä kohtaan, joka oli häntä ja hänen perhettään kovasti loukannut, jolle hän oli liian horjuva ja voimaton kostamaan.
Louvren ylevät ääriviivat näyttivät katselevan ivallisen karsaasti hänen voimattomuuttaan, hiljainen joki näytti pilkkaavan häntä ja hänen horjahtelevia aikomuksiaan. Vieressä kulkeva mies oli tehnyt vääryyttä hänelle ja hänen omaisilleen paljon enemmän kuin Bourbonit kansalle. Ranskan kansa oli kostohankkeissa, ja Jumala oli tämän viimeisen onnellisen päivän iltana osoittanut hänelle taaskin keinon hänen suuren tehtäviänsä suorittamiseen.