VI LUKU.
TULIPUNAINEN NEILIKKA.
Muutamia tunteja myöhemmin istuivat naiset, äänettöminä ja levottomina seurusteluhuoneessa.
Heti illallisen jälkeen oli talossa käynyt vieras, joka oli sulkeutunut pariksi tunniksi Paul Déroulèden kanssa tämän työhuoneeseen.
Pitkä, jotakuinkin veltonnäköinen olento hän oli istuessaan pöydän ääressä vastapäätä kansanvaltuutettua. Tuolilla hänen vieressään oli päähystimellä varustettu raskas päällystakki, joka oli tomun ja matkalla roiskuneen lian peittämä. Hän oli itse puettu vaatteisiin, jotka ilmaisivat täsmällistä makua ja täydellisintä vaatturitaitoa. Nähtävästi oli hänestä helppoa käyttää sen ajan kummallisinta kuosia — monikäänteistä, lyhytselkäistä takkia, kaksinkertaisia liivejä ja hienoja pitsilaskoksia. Päinvastoin kuin Déroulède oli hän pitkä. Hänellä oli vaalea tukka ja aika veltto ilme hyväntahtoisissa sinisissä silmissään. Hänen puheensa tuntui hiukan ulkolaiselta hänen lausuessaan ranskalaisia ääntiöitä, o:n ja a:n erikoista venyttelemistä, josta tarkka korva tunsi hänet brittiläiseksi.
Molemmat miehet juttelivat vakavasti jonkun alkaa. Pitkä englantilainen tarkasteli ystäväänsä hauskan miellyttävän hymyilyn leikkiessä hänen lujapiirteisissä suu- ja leukapielissään. Déroulède asteli levottoman innostuneena edestakaisin.
»Mutta rakas Blakeney, en voi käsittää mitenkä menettelitte Pariisiin päästäksenne», sanoi Déroulède viimeinkin asettaen levottoman kätensä ystävänsä hartioille. »Hallitus ei ole unohtanut Tulipunaista neilikkaa.»
»No niin! Huolehdin siitä!» vastasi Blakeney miellyttävästi naurahtaen.
»Lähetin omakätisen kirjeen Tinvillelle tänä aamuna.»
»Blakeney, tehän olette aivan hullu!»
»Ystäväni, en aivan. Totisesti ei pelkkä tyhmä rohkeuteni saattanut minua taasen näyttämään tuolle pirulliselle syyttäjälle tulipunaista nimimerkkiäni. Tiesin mitä teillä hulluilla oli täällä tekeillä, sentähden saavuin Untolalla tälle puolelle nähdäkseni, voisinko leikissä olla osallisena.»
»Leikiksikö sitä sanotte?» kysyi Déroulède katkerasti.
»No miksikä minun pitäisi sitä sanoa? Hurjaksi, mielettömän järjettömäksi murhenäytelmäksikö, joka vie vain yhteen tulokseen — giljotiinille teidät kaikki?»
»Minkätähden siis tulitte?»
»Ah — ystäväni; mitä sanoisinkaan?» vastasi Blakeney jäljentämättömällä venytyksellään. »Antaakseni teidän kirotulle hallituksellenne jotain muuta ajateltavaa teidän hommatessanne omaa päätänne satimeen.»
»Mikä teidät on saanut siihen luuloon?»
»Ystäväni kolme seikkaa — saisinko tarjota teille hyppysellisen nuuskaa — enkö? — no niin!» — Ja aito keikarin miellyttävin liikkein sipaisi sir Percy hiukkasen nuuskaa puhtosesta mechliniläisestä pitsiröyhelöstään.
»Kolme seikkaa», jatkoi hän hiljalleen, »vangitun kuningattaren, jota aiotaan syyttää kuolemanrikoksesta, ranskalaisen luonteen — muutamien — ja yleensä ihmiskunnan heikkojärkisyyden tähden. Nämä kolme seikkaa saattavat minut siihen luuloon, että eräs huimapäinen tasavaltalaisjoukkue, te, rakas Déroulède, siihen luettuna ja vieläpä etunenässä, aikoo koettaa mitä typerintä, järjettömintä ja tarkoituksettominta yritystä, jota milloinkaan kirotun ranskalaisen ärtyisä mieli on suunnitellut.»
Déroulède hymyili.
»Blakeney, eikö teistä itsestännekin siinä istuminen ja muiden hurjan mielettömien järjettömyyksien tuomitseminen ole hassunkurista.»
»No niin, en haluakaan istua, seistä vain!» vastasi Blakeney naurahtaen suoristautuessaan ja ojennellessaan velttoja pitkiä jäseniään. »Ja ystäväni, sallikaa minun sanoa, ettei Punaisen neilikan liitto ole koskaan yrittänyt turhia ja että kuningattaren sieppaaminen veristen roistojen kynsistä nyt on saavuttamaton yritys.»
»Ja kumminkin aiomme koettaa.»
»Tiedän sen. Arvasin sen, sentähden tulinkin tänne. Sitävarten lähetin myöskin yleiselle turvallisuuskomitealle sen hauskan kirjelippusen, jonka allekirjoituksena oli tuo tuttu Tulipunainen neilikka.»
»Niinkö?»
»Niin, tulos on selvä. Robespierre, Danton, Tinville, Merlin ja koko se kirottu lauma on ahkerassa puuhassa etsien minua — neulaa heinäruo’sta. He koettavat saada käsiinsä minut, tosin menestyksettä, ja te voisitte — totta tosiaankin! Ehdottaisin vain, että voisitte — paeta turvallisesti Ranskasta — Untolalla ja nöyrän palvelijanne avustamana.»
»Mutta sill'aikaa he löytävät teidät eivätkä salli teidän toista kertaa pakenevan.»
»Ystäväni, jos rottakoira menettäisi malttinsa, se ei saavuttaisi rottaa. Teidän vallankumouksellinen hallituksenne on ollut minulle vihainen aina siitä asti, kun livahdin tieheni Chauvelinin käsistä. Heidän oma vimmansa sokaisee heidät, kun minä puolestani olen aivan iloinen ja kylmäverinen kuin kurkku. Ystäväni, henkeni on käynyt minulle rakkaaksi. Kanaalin tuonpuoleisella rannalla istuu eräs minua itkemässä, kun minua ei kuulu — Ei, ei, ei ole pelkoa — he eivät saavuta Tulipunaista neilikkaa tällä matkalla.»
Tapansa mukaisesti hän naureskeli iloisen miellyttävästi, ja hänen voimakkaat lujat piirteensä näyttivät lauhtuvan hänen ajatellessaan kaunista puolisoaan, joka Englannissa levotonna odotteli hänen onnellista paluutaan.
»Ja kuitenkaan ette tahdo avustaa kuningattaren pelastamista?» sanoi
Déroulède hiukan katkerasti.
»Kaikilla vallassani olevilla keinoilla», vastasi Blakeney, »paitsi mielettömillä. Mutta tahdon auttaa teitä kaikkia kirotusta ansasta, kun olette epäonnistuneet puuhissanne.»
»Mutta mepä emme epäonnistukaan», vakuutti Déroulède kiivastuneena.
Sir Percy Blakeney astui ystävänsä luo ja painoi pitkän hoikan kätensä melkein naisellisen lempeästi ystävänsä olalle.
»Tahtoisitteko kertoa minulle suunnitelmistanne?»
Siinä hetkessä oli Déroulède tulta ja innostusta täynnänsä,
»Meitä ei ole siinä montakaan», alkoi hän, »vaikka puoli Ranskaa suosii meitä. Meillä on tietystikin runsaasta rahaa ja tarpeellinen salapuku kuningatarta varten.»
»Niinkö?»
»Olen hakenut ja saanutkin Conciergerien vankilan johtajan paikan. Huomenna aloitan uuden virkani. Sillävälin järjestän äitini — ja muiden minusta riippuvien asiat, jotta he voisivat heti lähteä Ranskasta.»
Blakeney oli huomannut Déroulèden hiukan epäröivän mainitessaan sanat »muiden minusta riippuvien.» Hän tarkkasi tutkivasti ystäväänsä, joka nopeasti jatkoi:
»Kansa suosii minua yhä vieläkin. Perheeni voi liikkua häiritsemättömästi. Minun täytyy kuitenkin toimittaa heidät Ranskasta siinä tapauksessa — siinä tapauksessa —»
»Tietysti», vastasi Blakeney vaatimattomasti.
»Heti kun olen varma heidän turvallisuudestaan, ystäväni ja minä voimme panna suunnitelmamme täytäntöön. Niinkuin tiedätte, kuningattaren tutkimisaikaa ei ole vielä päätetty, mutta tunnen sen jo ilmassa. Me toivomme saavamme hänet kansalliskaartilaiseksi puettuna pelastetuksi. Minun velvollisuuteni on käydä viimeisellä iltatarkastuksella vankilassa ja pitää huolta, että kaikki on yöksi varmassa tallessa. Kaksi miestä on koko yön vahdissa kuningattaren viereisessä huoneessa. Tavallisesti he juovat ja pelaavat korttia koko yön. Tarvitsen vain hyvän tilaisuuden sekoittaakseni jotakin heidän konjakkiinsa siten saattaen heidät vielä kömpelömmiksi ja tylsämielisemmiksi kuin he tavallisesti ovat; sitten isku päähän, se vie heiltä tajunnan. Se olisi helppoa, sillä minulla on vahva nyrkki ja sitten —»
»Niinkö? Ystäväni, entä sitten?» kysyi Percy vakavasti, »entä sitten? Lisäänkö vielä yksityisseikatkin kuvaukseen? — Miten aiotte päästä kahdenkymmenenviiden vartijan ohi, jotka seisovat Conciergerien ulkopuolella?»
»Minä johtajana ja yhden vartijan seuraamana —»
»Mennäksenne — mihinkä?»
»Minulla on oikeus mennä ja tulla mieleni mukaisesti.»
»Niin, totisesti teillä on, mutta vartija — häh? Käärittynäkö silmiin asti vaippaan, joka piilottaa naisen vartalon? Olen ollut Pariisissa vain muutamia tunteja, ja olen jo huomannut, ettei sen muurien sisällä ole yhtään kirottua kansalaista, joka ei epäilisi jonkin toisen kirotun kansalaisen ummistaneen silmiään kuningattaren paolle. Jopa räystäällä istuvia varpusiakin epäillään. Tästä päivästä alkaen ei Pariisista pääse ainoakaan vaippaan kääritty olento esteittä.»
»Mutta ystäväni, entä te itse?» virkkoi Déroulède. »Te luulette voivanne lähteä Pariisista kenenkään huomaamatta — siis miksei kuningatarkin?»
»Koska hän on nainen ja onpa vielä ollut kuningatarkin. Hän on hermostunut, ihmisparka, ja on heikko sekä sielultaan että ruumiiltaan. Voi häntä! Voi Ranskaa, joka hankki turhaa kostoaan sellaiselle vihollisraukalle! Jos saatte Marie Antoinetten käsiinne, asettakaa hänet kuormarattaiden pohjalle ja peittäkää hänet perunasäkeillä. Sillä tavoin menettelin kreivitär de Tournain ja hänen tyttärensä kanssa, jotka molemmat uppiniskaiset ranskatarylimykset — jos ketkään — olisivat ansainneet giljotiinin mielettömistä ennakkoluuloistaan. Muilta voitteko menetellä siten Marie Antoinetten kanssa? Hän nuhtelisi teitä julkisesti ja mieluummin ilmaisisi itsensä kuin alistuisi arvonsa menettämiseen.»
»Mutta jättäisittekö te hänet surman suuhun?»
»Voi, ystäväni, siinäpä se pulma onkin! Luuletteko tarvitsevanne vedota minun liittoni ritarillisiin tunteisiin? Meitä on vielä yhä kaksikymmentä voimakasta miestä, jotka täydestä sydämestä suosimme mieletöntä suunnitelmaanne. Kuningatar parka! Mutta te ette onnistu, ja kuka teitä kaikkia auttaa, jos meidät saadaan pois tieltä?»
»Me onnistumme, jos te vain auttaisitte meitä. Muutamaan aikaan teillä oli tapana ylpeästi sanoa: Tulipunaisen neilikan liitto ei ole koskaan epäonnistunut.»
»Sillä se ei ole yrittänytkään mahdottomia. Mutta tosiaankin, siitä asti kun te olette minua yllyttänyt — — Kirottu olkoon! Minun täytyy avustamistani ajatella!»
Ja hän naureskeli omituista tyhjänpäiväisiä nauruaan, joka oli pettänyt kahden maan viisaat miehet häntä tuntemasta.
Déroulède meni jykevän tammipulpetin luo, joka vei paljon tilaa keskellä seinämää. Hän avasi sen ja vetäisi sieltä paperipinkan.
»Haluatteko lukea nämä?» kysyi hän ojentaen ne sir Percy Blakeneylle.
»Mitä ne ovat?»
»Suunnitelmia, joita olen laatinut, ellei alkuperäinen ehdotus onnistuisi.»
»Ystäväni, polttakaa ne», sanoi Blakeney lyhyesti. »Ettekö ole vielä oppinut, ettei papereihin saa sormiaan pistää?»
»En voi näitä polttaa. Niinkuin huomaatte, en voi saada pitkää keskustelutilaisuutta Marie Antoinetten kanssa. Minun on annettava ehdotukseni hänelle kirjallisesti, jotta hän saisi tutkia sitä ja jottei hän tietämättömyydessään tuottaisi minulle pettymystä.»
»Ystäväni, parempi sekin kuin paperit tähän aikaan. Jos nämä paperit löydettäisiin, lähettäisivät he teidät tutkimatta giljotiinille.»
»Olen varovainen, ja nykyisin ei minua ollenkaan epäillä, Sitäpaitsi on näiden paperien joukossa täydellinen passikokoelma. Niistä voivat kuningatar ja hänen seuralaisensa valita passit mille pakosta omaksumalleen arvonimelle tahansa. Minun on täytynyt käyttää niiden kokoamiseen muutamia kuukausia, jotten olisi herättänyt epäilystä. Vähitellen olen ne kumminkin saanut kootuiksi milloin milläkin tekosyyllä. Olen nyt valmis kaikkien mahdollisuuksien varalta —»
Äkkiä hän pysähtyi. Ystävänsä kasvoihin katseleminen oli antanut hänelle äkillisen varoituksen.
Hän kääntyi, ja ovella seisoi Juliette miellyttävästi hymyillen ja pidellen raskasta oviverhoa syrjässä. Hän näytti hiukan kalpealta, joka epäilemättä johtui niistämättömien kynttilöiden lepattavasta liekistä.
Hän näytti niin nuorelta ja tyttömäisellä valkeassa harsopuvussaan, että Déroulèden piirteet kirposivat jännityksestä, kun hän huomasi tytön. Vaistomaisesti hän heitti paperit takaisin pulpettiin, mutta hänen katseensa lauhtui sanomattoman helläksi entisestä itsepintaisesta tarmokkuudestaan.
Blakeney katseli vaieten nuorta tyttöä tämän ovella hiukan ujona ja epävarmana seistessä.
»Rouva Déroulède lähetti minut tänne», sanoi hän epäröiden, »hän käski sanoa, että hän on levoton. Herra Déroulède, tulisitteko häntä tyynnyttämään?»
»Neitiseni, aivan heti», vastasi hän iloisesti, »ystäväni kanssa olemme
juuri lopettaneet keskustelumme. Saisinko kunnian esittää tämän herran?
— Sir Percy Blakeney, matkustaja Englannista. Blakeney, tässä on neiti
Juliette de Marny, äitini vieras.»