VII LUKU.
VAROITUS.
Sir Percy kumarsi hyvin syvään tehden huolellisen kohteliaita ja komeita liikkeitä, niinkuin sen ajan omituinen tapa vaati.
Hän ei ollut lausunut sanaakaan ensimäisen varoitusmerkin jälkeen, jolla hän oli kiinnittänyt ystävänsä huomion nuoreen ovella seisovaan tyttöön.
Juliette hiipi huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullutkin jättäen jälkeensä kukkaistuoksun siitä kimpusta, jonka hän oli metsässä poiminut ja sinne sirotellut.
Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus. Déroulède lukitsi pulpetin ja suljahutti avaimet taskuunsa.
»Blakeney, menisimmekö hetkeksi äitini luo?» sanoi hän astuen ovelle päin.
»Olen ylpeä saadessani osoittaa kunnioitustani», vastasi Percy, »mutta ennenkuin lopetamme keskustelumme, arvelen, että muutan mieltäni noista papereista. Jos aiotte hyötyä minusta, on kai parasta, että luen ne ja ilmaisen mielipiteeni suunnitelmistanne.»
Déroulède katsahti häneen terävästi.
»Kernaasti», hän sanoi vihdoinkin mennen pulpettinsa luo. »Olen saapuvilla teidän niitä lukiessanne.»
»No niin, ystäväni, en tänä iltana», sanoi sir Percy huolettomasti, »on jo myöhä ja rouva odottaa meitä. Ne ovat minun hallussani varmassa tallessa, jos uskotte ne minulle.»
Déroulède näytti epäröivän. Blakeney oli puhunut tavallisella hilpeällä tavallaan, ja taaskin hän ahkeraan suoristeli oivallisesti käypää takkiaan.
»Ehkäpä ette luolakaan minuun?» naurahti sir Percy iloisesti.
»Blakeney, en tarkoita sitä», sanoi Déroulède vihdoinkin hiljaisella äänellä. »Minä en epäile, epäilys kuuluu teille.»
»Todellakin! —» alkoi sir Percy.
»Älkää selitelkö. Ymmärrän ja annan arvoa ystävyydellenne, mutta tahtoisin vakuuttaa teille, että olette väärässä epäillessänne Jumalan enkeliä, joka on puhtaimpia olentoja, mitä maan päällä on koskaan liikkunut.»
»Ohoh, ystäväni Déroulède, siinäpä se onkin! Luulin teidän vannoneen kokonaan eristäytyvänne naissuvusta, mutta tehän olettekin rakastunut!»
»Mielettömästi, sokeasti, tyhmästi rakastunut», sanoi Déroulède huokaisten. »Ja toivottomasti, pahoin pelkään!»
»Miksi toivottomasti?»
»Hän on herttua de Marny vainaan tytär, Ranskan vanhimpia nimiä; kuningasmielinen luihin ja ytimiin saakka.»
»Siitä teidän ylenmääräinen kuningatarsäälinne!»
»Ei, ystäväni, te loukkaatte minua. Olisin koettanut pelastaa kuningattaren, vaikken koskaan olisi Juliettea oppinut edes tuntemaankaan. Mutta nyt näette, kuinka väärässä olitte epäillessänne.»
»Epäilinkö minä?»
»Älkää kieltäkö sitä. Kiihkoisastihan vaaditte minua polttamaan nämä paperit juuri äsken. Te sanoitte niitä tarpeettomiksi ja vaarallisiksi ja nyt —»
»Vieläkin pidän niitä tarpeettomina ja vaarallisina, ja niiden lukemisella tahtoisin vahvistaa mielipiteeni oikeaksi ja väitökseni pätevyyden!»
»Jos nyt luopuisin niistä, näyttäisi siltä kuin en luottaisi
Julietteen.»
»Hyvä Déroulède, tehän olette aivan mieletön idealisti.»
»Mitä muuta voisin olla? Olen asunut hänen kanssaan saman katon alla kolme viikkoa. Olen alkanut käsittää, millaisia pyhimykset ovat.»
»Kun opitte ymmärtämään, että epäjumalallanne on jalat savesta, vasta silloin tunnette mitä rakkaus on», sanoi Blakeney vakavasti. »Onko taivaassa asuvan pyhimyksen palvominen rakkautta, pyhimyksen, jota ette uskalla koskettaa ja joka liitelee päänne päällä kuin silmäinne editse pakeneva pilvi. Rakkaus on kahden henkilön välinen yksimielisyyden ja yhdenvertaisuuden tunne niin paheissa kuin hyveissäkin. Me miehet sanomme rakkaudeksi naisen syleilemistä, kun tunnemme, että hänkin elää ja hengittää niinkuin mekin, kärsii niinkuin mekin, ajattelee ja rakastaa sekä ennen kaikkea lankeaa syntiin kanssamme. Teidän tekopyhimyksenne, joka seisoo uuninsyvennyksessä, ei ole nainen, ellei hän ole kärsinyt, vielä vähemmin on hän nainen, ellei hän ole tehnyt syntiä. Langetkaa polvillenne epäjumalanne eteen, jos haluatte, mutta vetäkää hänet sitten omalle tasollenne — sydämenne, anoa taso, johon hänen on koskaan pyrittävä.»
Kukapa voisi tarkalleen tulkilta sitä vetovoimaa, joka virtasi tästä merellisestä miehestä hänen puhuessaan — tästä hyvin puetusta suuren inhimillisen rakkauden keikarimaisesta apostolista. Hänen oman suuren rakkautensa tositarina — rakkauden naiseen, joka oli kerran loukannut häntä kovasti — näytti hänen puhuessaan olevan selvästi piirrettynä voimakkaan uneliaissa ja iloisen ystävällisissä kasvoilta, jotka hehkuivat rakkautta hänen ajatellessaan puolisoaan.
Déroulède tunsi vetovoiman, ja sentähden hän ei loukkaantunut hienosta huomautuksesta, mikä koski hänen tyytyväisin mielin palvomaansa pyhimystä.
Uneksijana ja idealistina pysyi hän suurten yhteiskunnallisten kysymysten lumoissa, kysymysten, jotka olivat syynä koko maan nousuun. Hän ei ollut vielä saanut aikaa opetellakseen suloista oppia, jonka luonto valituilleen antaa — suuren, todellisen, inhimillisen ja tulisen rakkauden oppia. Juliette edusti hänestä sillä hetkelle hänen ihanteellisten unelmiensa täydellistä henkilöitymistä. Juliette oli hänen mielestään niin paljon yläpuolella häntä itseään, että hän tuskin olisi kärsinyt, jos Juliette olisi osoittautunut saavuttamattomaksi. Se oli entisaikojen lujamielisyyttä.
Ensiksi Blakeneyn sanat herättivät hänen sydämessään toivon johonkin muuhun kuin tuohon puoleksi keskiaikaiseen palvomiseen, johonkin heikompaan, mutta kuitenkin paljon voimakkaampaan, johonkin maallisempaan, mutta kuitenkin melkein taivaalliseen.
»Ja menemmekö siis naisten luo?» sanoi Blakeney kauan vaiettuaan, ja hänen vilkas ajatustoimintansa kuvastui vakavassa katseessa, jonka hän suuntasi ystäväänsä. »Teidän on pidettävä paperit pulpetissanne, annettava ne pyhimyksen talteen, mieluummin luotettava täydellisesti häneen kuin ei ollenkaan. Jos tulee aika, jolloin taivaaseen asti korottamanne ihanne romahtaa verraten kovasti maahan, sallikaa minun silloin olla onnenne todistajana.»
»Blakeney, yhä te vain epäilette», sanoi Déroulède huolettomasti. »Jos teillä vielä on paljon sanomista, annan nämä paperit neiti Marnyn haltuun huomiseksi.»