VIII LUKU.
ANNE MIE.
Sinä iltana, jolloin Blakeney viittaansa käärittynä käveli Ecole de Médisinen katua omaan asuntoonsa päin, tunsi hän äkkiä käden painuvan arasti hänen käsivarrelleen.
Anne Mie seisoi hänen vieressään hänen kalpeiden surullisten kasvojensa pitkään englantilaiseen tirkistellessä tumman leuan alle kiinnitetyn päähineensä laskoksista.
»Herra», sanoi hän arasti, »älkää pitäkö minua hyvin julkeana.
Tahtoisin keskustella kanssanne viitisen minuuttia — saisinko?»
Blakeney katsahti ystävällisesti omituisen kauhistuneeseen pieneen olentoon, ja hänen lujat piirteensä muuttuivat lempeämmiksi hänen nähdessään viallisen olkapää paran, nuoren suun puristuneisuuden ja yleensä tytön kovasti liikuttavan avuttomuuden, jolla on suuri vaikutus ritarillisiin mieheen.
»Todellakin, neitiseni», sanoi hän lempeästi, »te saatatte minut ylpeäksi; jos voin palvella teitä jollain tavoin, pyytäisin teitä vain käskemään minua. Mutta», lisäsi hän nähdessään Anne Mien pelästyneen katseen, »tämä katu ei taida olla sovelias keskustelupaikaksi. Koetammeko hankkia paremman?»
Pariisi ei ollut vielä käynyt levolle. Siihen aikaan oli tosiaankin turvallisinta olla kadulla. Kaikki olivat siellä touhussa ja liikkeessä sekä hakivat epäiltäviä taloja, joten kadullakulkijat saivat olla rauhassa.
Blakeney johdatti Anne Mien Luxembourgin puutarhaan päin, entisten kansan tyrannien isolle hävitetylle huvikentälle. Itävallan kaunis Anne ja mediciläinen ennen häntä, Ludvig VIII sekä hänen komeat muskettisoturinsa — olivat suoneet tilaa piiritetyn tasavallan suurelle tykistöteollisuudelle.
Kaikilla puolilta ahdistettuna Ranska pakoittaa poikansa puolustautumaan. Se on kumminkin heidän äitinsä, vaikka se onkin vainonnut, kiduttanut ja tappanut heitä. Isänmaa tarvitsee heidän aseitaan vihollista vastaan. Englanti uhkaa pohjoisesta, Preussi ja Itävalta idästä. Amiraali Hoodin lippu liehuu Toulonin asevaraston katolla.
Tasavallan piiritys!
Ja tasavalta taistelee kalliista elämästään. Tuileriet ja Luxembourgin puutarha ovat muuttuneet jättiläismäisiksi pajakaupungeiksi. Anne Mie katse pelästyneenä ja Blakeneyn käsivarressa riippuen heittää salaisia kauhistuneita silmäyksiä suunnattoman isoihin tehdaspiippuihin ja tehtaissa olevien työmiesten synkän — ja uhmaavannäköisiin kasvoihin.
»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!» Isoja julistuksia, joissa on rohkaisevia sanoja, on kiinnitetty hirsipuun tapaisiin pylväisiin. Ne lepattavat iltatuulessa, jonka ympäristön piippujen kuumuus on tehnyt polttavaksi.
Loitommalla joukko varttuneita miehiä maassa kyyryllään valmistelee ahkerasti telttojaan, ja muutamat naiset — samat Megairat [= pahasuiset, raivostuneet naiset. Suoment. huom.], jotka joka päivä huutavat giljotiinin luona, käyttävät ahkerasti neulaansa ja saksiaan sotilaille vaatteita valmistaessaan.
Sotilaat ovat Ranskan työtehoisimmat miehet.
»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!»
Se on heidän tunnusmerkkinsä, heidän tavaraleimansa. Eräs julistus pihkasoihdun huonosti valaisemana kohoaa yli lapsijoukon, joka repelee vanhoja liinariepuja — äitiensä ja sisariensa vaatteita — valmistaakseen liinanöyhtä haavoittuneelle.
Äänekkäät kiroukset ja tuhahdettu mutina täyttävät läpeensä savuisen ilman.
Ranskan kansa aseissa hirmuvaltaa vastaan taivuttaa leveää selkäänsä rikollisimmalle, rajattomimmalle ja petomaisimmalle orjuuttamiselle, jota ihmiskunta on milloinkaan harjoittanut.
Keskiaikainen kristillisyyskään ei uskaltanut koskaan käyttää sellaista oppinsa summittaista pakottamista kuin tämä vapauden ja veljeyden laki.
Merlinin »epäiltyjen laki» oli juuri laadittu. Siitä lähtien täytyi kaikkien Ranskan kansalaisten huolehtia sanoistaan, katseistaan ja liikkeistään, muutoin saattoi joutua epäillyksi. Mistä — tasavallanko, kansanko kavaltamisesta? Ei, pahemmasta, joutumasta epäillyksi siitä, että epäili vapauden suurta aikakautta.
Sentähden pajoissa ja teltanvalmistajien parissa hetken laiminlyönti ja huolimaton työskentely saattoi johtaa seuraavana päivänä lyhyeen tutkimukseen ja välttämättömälle giljotiinille. Laiminlyönti on tasavallan parhaiden harrastusten kavallusta.
Blakeney vei Anne Mien sitä näkemästä. Huutavat savutorvet pelottivat häntä. Blakeney johdatti hänet Pyhän Mikaelin torille, joelle päin. Siellä oli rauhallisempaa.
»Kuinka kauheita heistä on tullutkaan», sanoi hän väristen, »minäkin voin muistaa heidät aivan erilaisina.»
Joen varrella sijaitsevat talot olivat muutetut sairaaloiksi, valmiina suurta piiritystä varten. Muutamia satoja metriä alempana kohosi kansanvaltuutettu Déroulèden lahjoittama uusi lasien sairaala valkeana, puhtaana ja kodikkaana likaisten rakennusten keskeltä.
»Luullakseni on parasta, ettemme istuudu», lausui Blakeney, »ja viisainta että laskette päähineenne kasvoiltanne.»
Hän ei näyttänyt pelkäävän omasta puolestaan; hänestä sanottiin, että hänen elämänsä oli noiduttu, ja siitä asti kun amiraali Hood oli pystyttänyt lippunsa Toulonin asevaraston katolle, pelättiin englantilaisia enemmän kuin koskaan ennen, ja Tulipunaista neilikkaa vihattiin enemmän kuin ketään muuta.
»Te halusitte puhua kanssani Paul Déroulèdesta», sanoi hän ystävällisesti huomatessaan, että nuori tyttö teki epätoivoisia yrityksiä keventääkseen nuorta sydäntään. »Niinkuin tiedätte, hän on ystäväni.»
»Niin, senpätähden toivoinkin saavani kysyä teiltä muutamaa asiaa», vastasi Anne Mie.
»Mitä sitten?»
»Kuka Juliette de Marny on, ja minkätähden pyrki hän Paulin kotiin?»
»Pyrkikö hän?»
»Kyllä, näin tapauksen parvekkeelta. Silloin se ei näyttänyt minusta ilveilyiltä. Luulin häntä vain hiukan tylsistyneeksi ja tyhmänrohkeaksi. Mutta olen miettinyt asiaa. Hän ärsytti tahallaan katuyleisöä saapuessaan Déroulèden ovelle. Hänen tarkoituksensa oli vedota Déroulèden ritarillisuuteen, ja sentähden hän huusi apua tietäen sitä Déroulèdelta saavansa.»
Unohtaen ujoutensa ja vaatimattomuutensa puhui Anne Mie nopeaan ja kiihtyneesti. Blakeneyn täytyi keskeyttää hänen kiihkonsa, jota joutilaat ja epämiellyttävät kansalaiset olisivat voineet pitää »epäiltävänä».
»No, entä sitten?» kysyi Blakeney, sillä nuori tyttö keskeytti puheensa niinkuin olisi hävennyt kiihkoansa.
»Ja nyt hän oleskelee talossa edelleen päivästä toiseen», jatkoi Anne Mie hiljempää, vaikkeikaan kiihkottomasti. »Minkätähden hän ei poistu? Ranska ei tarjoa hänelle turvapaikkaa. Hän kuuluu enin vihattuun kansanluokkaan — vanhan hallituksen rikkaisiin joutilasylimyksiin. Paul on monta kertaa ehdottanut hänen siirtymistään Englantiin. Rouva Déroulède, joka on itse enkeli, rakastaa häntä eikä tahtoisi hänestä erota, mutta viisaampaa olisi hänen lähteä, ja kuitenkin hän vain viivyttelee. Minkätähden?»
»Luultavasti sentähden —»
»Sentähdenkö, että hän rakastaa Paulia?» keskeytti Anne Mie kiivaasti. »Ei, ei, hän ei rakasta — ei ainakaan — Voi, toisinaan en tiedä! Hänen silmänsä loistavat Paulin lähestyessä, ja hän on hajamielinen hänen poistuessaan. Hän pukeutuu aina kauan, kun odotamme Paulia kotiin päivälliselle», lisäsi hän typerästi. »Mutta — jos se on rakkautta, on se omituisen epänaisellista; sellainen rakkaus ei ole Paulin hyväksi —»
»Minkätähden niin ajattelette?»
»En tiedä», sanoi tyttö yksinkertaisesti, »Eiköhän se ole vaistomaista?»
»Pahoin pelkään, ettei vaistonne aivan erehdy tässä asiassa.»
»Miksi?»
»Sillä oma rakkautenne Paul Déroulèdeen on sokaissut teidät — Voi, neitiseni, suokaa anteeksi! Te enkä minä pyysitte keskustelua, ja nyt luulen loukanneeni teitä. Kuitenkin toivoisin teidän tietävän, että myötätunnolla ajattelen teitä ja että haluaisin teitä palvella, jos vain voisin.»
»Herra, aioin pyytää teidän apuanne.»
»Pyytäisin teitä vain antamaan minulle käskynne.»
»Olettehan Paulin ystävä — vakuuttakaa hänelle, että tuo nainen hänen kodissaan alati uhkaa hänen henkeään ja vapauttaan.»
»Hän ei kallistaisi korviansa puheelleni.»
»Kyllä mies toista miestä aina kuuntelee.»
»Paitsi yhdessä asiassa — joka koskee hänen rakastamaansa naista.»
Hän sanoi sen hyvin lempeästi, mutta sangen varmasti. Sydämensä pohjasta sääli Blakeney viallista hentoa tyttö parkaa, joka oli tuomittu näkemään sydäntäsärkevää murhenäytelmää — hänen oman onnensa katoamista, onnen, jota hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan. Mutta Blakeney tunsi, että ystävällisin teko sillä hetkellä oli koko totuuden ilmaiseminen. Hän tiesi, että Paul Déroulèden sydän sykki kokonaan Juliette de Marnylle. Anne Mien tavoin epäili Blakeneykin vaistomaisesti kaunista tyttöä ja hänen omituisen hiljaista käytöstänsä, mutta päinvastoin kuin kyttyräselkä parka hän tiesi, ettei mikään Julietten rikos kyennyt tempaisemaan häntä Déroulèden sydämestä. Ja vaikka Juliette olisi huomattukin teeskentelijäksi jopa petturiksikin, olisi hän kumminkin säilyttänyt paikkansa Déroulèden sydämen sisimmässä, jossa kukaan muu ei ollut koskaan löytävä sijaansa.
»Te siis luulette Déroulèden rakastavan häntä?» kysyi Anne Mie viimeinkin.
»Olen varma siitä.»
»Entä hän?»
»Sitä en tiedä. Luottaisin paremmin teidän — naisen — vaistoon kuin omaani.»
»Hän on petollinen, sanon sen, ja miettii vain miten saisi Paulin kavalletuksi.»
»Siis meidän ainoa tehtävämme on vain odottaa.»
»Odottaa —?»
»Ja valvoa häntä huolellisesti ja vakavasti koko ajan. Kas niin, haluatteko minun takaavan, ettei mikään vaara Déroulèdea kohtaa?»
»Luvatkaa erottavanne hänet tuosta naisesta.»
»En, se menee yli voimieni. Paul Déroulèden kaltainen mies rakastaa ainoastaan kerran elämässään, mutta kerta syttyneenä pysyy hänen rakkautensa.»
Taaskin Anne Mie oli vaiti puristellen huuliaan yhteen niinkuin olisi pelännyt sopimattomia sanovansa.
Blakeney huomasi Anne Mien katkerasti pettyneen, ja hän koetti keksiä keinoja voidakseen lieventää iskun julmuutta.
»Teidän tehtävänne on Paulin valvominen», sanoi hän, »hänen vartioimisensa ja suojelemisensa ystävyydellänne. Luullakseni emme tarvitse pelätä vaaran häntä kohtaavan.»
»Tahdon vartioida», vastasi Anne Mie hiljaa.
Vähitellen oli Blakeney johtanut tytön askeleet Ecole de Médecinen kadulle päin.
Synkkä surumielisyys oli vallannut Blakeneyn reippaan ja seikkailuhaluisen mielen. Kuinka täynnä surunäytelmiä olikaan tämä suurkaupunki, kun se viimeisissä synnytystuskissaan kamppaili järjettömän julmasti saavuttamattoman päämääränsä puolesta. Ja kuitenkin, huolimatta sen giljotiinista ja pilakuulusteluista, sen ankarista laeista ja täpötäysistä vankiloista, sen todelliset murheet kalpenivat tämän vaivaisen tytön kuolettavan raskaan sydänsurun rinnalla.
Hurja kiihtymys ja innostuksen tuli tekivät hurmaaviksi näytelmät, joita joka päivä esitettiin Vallankumoustorilla. Niiden loppunäytökset kehittyivät räikeän synkiksi melodraamoiksi, melkeinpä epätodelliseksi kovasti tunteisiin vedotessaan.
Mutta tässä oli vain kuolettavan raskas suru, kirvelevä sydän, heikko ihmisparka hirvittävän kamppailun tuskissa nopeasti katoavan onnensa puolesta.
Tuskinpa Anne Mie tiesi mitä oli toivonut halutessaan puhutella sir Percy Blakeneyä. Vaipuessaan toivottomuuden aaltoihin hän oli tarttunut! siihen, mikä osoittautui mahdolliseksi pelastukseksi. Järki sanoi hänelle, että Paulin ystävä oli oikeassa. Déroulède oli mies, joka rakasti vain kerran elämässään. Hän ei ollut koskaan rakastanut — sillä hän oli liiaksi säälinyt — pientä, surkuteltavaa Anne Mie parkaa.
Ei; miksi sanoisinkaan rakkauden ja säälin olevan toisilleen sukua?
Rakkaus, suuri, voimakas, valloittava jumala — rakkaus, joka voittaa maailman ja menettelee häikäilemättömästi periaatteiden, hyveiden, perinnäistapojen, kodin, sukulaisuuden ja uskonnon kanssa — paljonko se välittää säälittävän olennon helposta valloituksesta, olennon, joka vetoaa sen myötätuntoon?
Rakkaus merkitsee tasa-arvoisuutta — yhtä paljon sankaruutta tai syntiä. Kun rakkaus alentuu säälimään, on se lakannut kohoamasta rajattomuuteen, ohentuneeseen ilmapiiriin, jossa ihminen vihdoinkin tuntee olevansa todella Jumalan kuvaksi luotu.