X LUKU.
ILMIANTO.
Entä Juliette?
Kuinka oli käynyt tuon rajun, kiihkeän, romanttisen olennon, jota jättiläismäinen taistelu kidutti? Hän, hento tyttö, tuskin vielä naiseksi kehittynyt, häntä raastoivat suurimmat vastakkaiset voimat, jotka ihmissielussa ovat milloinkaan taistelleet. Toisaalla velvollisuus, perinnäistavat, velivainaja ja isä sekä ennen kaikkea, uskonto ja hänen Jumalan edessä vannomansa vala, toisaalla oikeus ja kunnia, oikeudenmukaisuus ja vääryys, rehellisyys ja sääli.
Kuinka hän taistelikaan niitä vastaan!
Hän taisteli niitä vastaan, painiskeli polvillaan niiden kanssa. Hän koetti tukahuttaa muistot, unohtaa tuon kauhean keskiöisen näytelmän kymmenen vuotta sitten, veljensä kuolleen ruumiin, isänsä kostavan käden, joka piti omassaan hänen kättään isänsä pyytäessä häntä suorittamaan työn, johon hän itse oli liian heikko, liian vanha.
Kaukaisesta menneisyydestä kaikuivat Julietten korvissa yhä isän sanat:
»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut, vannon —»
Hän oli toistanut sanat äänekkäästi ja vapaasta tahdostaan käsi veljen rinnalla itse Jumalan katsellessa häntä, sillä olihan hän pyytänyt Jumalaa kuulemaan häntä.
»Vannon etsiväni Paul Déroulèden ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi. Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»
Hänestä tuntui kuin isä ja veli olisivat seisoneet vieressä, kun hän polvistui rukoilemaan. Oi, kuinka hän rukoili!
Monessa suhteessa oli hän vain lapsi. Koko ikänsä oli hän viettänyt rajoitettua, elämää joko kuolemaa odottavan isänsä vuoteen ääressä tai myöhemmin Ursulan luostarin neljän seinän sisällä. Ja koko sinä aikana oli hänen sieluaan ruokittu mietiskelevällä, haltioituneella uskonnolla, eräänlaisella pyhitetyllä taikauskolla, jonka vastustamista hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä.
Ensimäisen askeleensa naisena astui hän vala huulillaan; siitä asti oli hän järkähtämättömän velvollisuudentunteen pakoituksesta ruoskinut itseään kokonaiset päivätkin hänelle määrättyä suurta tehtäväänsä muistaakseen.
Sen laiminlyöminen olisi hänestä ollut samaa kuin Jumalan kieltäminen.
Hänellä oli vain hämärä käsitys uskonnon opillisesta puolesta. Kiirastuli oli hänestä pelkkä sana, mutta sellainen, joka esitti tosihengellistä tilannetta — odotusta, levottomuutta, surua. Aluksi epäröiden, mutta sittemmin varmasti hän uskoi veljensä sielun kärsivän syystä, että hän oli ollut liian heikko valaansa täyttämään.
Kirkko ei ollut voinut häntä auttaa. Hänen kirkkokuntansa papit olivat hajoitetut ahdistetun, kiusaantuneen Ranskan kaikkiin maanääriin. Häntä ei ollut kukaan auttamassa eikä lohduttamassa. Rauhaisa, mietiskelevä luostarielämä oli vain suurentanut hänessä juhlallisuuden tunnetta, jonka hänen tehtävänsä aiheutti.
Se oli totta, se oli välttämätöntä, koska se oli niin kovaa.
Niille harvoille, jotka läpi levottoman ajan olivat säilyttäneet kunnioituksen uskontoon, oli sama uskonto muuttunut kieltäymyksen ja marttyyriuden uskonnoksi.
Taipumaton jansenilaisuus [Alankomaalaisen jumaluusoppineen Cornelius Jansenin oppi, jonka vuosikymmenien sorto oli muuttanut mystillisen intoilevaksi liikkeeksi.] näytti vaativan uhrautumista ja luopumista, samalla kun kuluneen vuosisadan huoleton katolilaisuus tarjosi vain helpon kukitetun tien mukavasti varustettuun taivaaseen.
Mitä vaikeammalta Juliettesta hänelle määrätty tehtävä tuntui, sitä todellisemmaksi se muuttui. Hän uskoi varmasti Jumalan vihdoinkin kymmenen vuoden kuluttua osoittaneen hänelle keinon veljensä murhan kostamiseen. Jumala oli johdattanut hänet tähän taloon, oli antanut hänen nähdä ja kuulla Déroulèden ja Blakeneyn keskustelun, kaiken hetkellä, jolloin salaliiton vivahduskin tasavaltaa vastaan tuotti yhden ainoan peruuttamattoman tuloksen: ensin häpeän, pikaisen kuulustelun oikeuspalatsissa ja vihdoin giljotiinin.
Hän koetti olla Déroulèdea vihaamatta. Hän toivoi voivansa arvostella häntä kylmästi ja puolueettomasti tai mieluummin syyttää häntä Jumalan valtaistuimen edessä ja rangaista häntä hänen kymmenen vuotta sitten tekemästään rikoksesta. Hänen omia henkilökohtaisia tunteitaan ei voinut ottaa kysymykseen.
Oliko Charlotte Corday ajatellut omia tunteitaan, kun hän omin käsin lopetti Marat'n päivät?
Juliette viipyi polvillaan tuntikausia. Hän kuuli Anne Mien palaavan kotiin ja Déroulèden tervehdyksen käytävässä. Se oli ehkä katkerin hetki hänen sielunsa hirvittävässä kamppailussa, sillä se johdatti hänen mieleensä muutkin, jotka saattoivat myöskin joutua kärsimään ja jotka olivat viattomia — rouva Déroulèden ja ramman Anne Mie raukan. He eivät olleet vääryyttä harjoittaneet, ja kuitenkin kuinka ankaran rangaistuksen he voivat saadakaan!
Väliin pääsi hetkeksi voitolle terve arvostelu, inhimillisen siveysopin vakava laki. Silloin Juliette nousi polvistuneesta asennostaan, kuivasi kyyneleensä, valmistautui äänettömänä menemään levolle ja unohtamaan kauhean, kovakouraisen kohtalon, joka vaati häntä tahtoansa täyttämään, väliin hän taas syventyi särkynein sydämin kuiskaaviin ja kiihkeisiin rukouksiin pyytäen anteeksiantoa isältään, veljeltään ja Jumalaltaan.
Hän oli nuori, tulinen sielu, joka taisteli kieltäymyksen, marttyyriuden ja ankaran velvollisuuden puolesta; hänen lapsellinen ruumiinsa taisteli rauhan, tyytyväisyyden ja oikeudentunnon puolesta.
Järkevän ruumiin voitti kumminkin kiihkeän voimakas sielu.
Lasta ei saanut syyttää, sillä hän oli itse asiassa viaton. Hänhän oli vain noita julman, järjettömästi hermostuneen ajan ja taipumattoman hirmuvallan monia uhreja, hirmuvallan, joka väkivallalla pahoitti heikkojen omaksumaan oppinsa.
Päivän koittaessa nousi Juliette vihdoinkin polvistuneesta asennostaan, valeli vedellä polttavia silmiään ja kasvojaan, ja siliteltyään hiuksiansa ja pukuansa hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan.
Hän oli aivan muuttunut, ei enää lapsi, vaan oleellisesti nainen, jolla oli Johanna d'Arc'in tapaiset tehtävät ja Charlotte Cordayn tavoin menossa marttyyrikuolemaan, erehtyvä ihmissielu, joka teki suuren rikoksen aatteensa puolesta.
Hän kirjoitti huolellisesti ja vakavalla kädellä antaen ilmi kansanvaltuutettu Déroulèden. Siitä syntyi historiallinen asiapaperi, jota säilytetään vielä Ranskan aikakirjoissa.
Sen olette nähneet Carnavalet’in museossa lasikaapissa. Sen kellastunut paperi ja vaalennut muste eivät ilmaise niitä sieluntuskia, joiden voiton huippuna se oli. Koukeroinen koulutyttömäinen käsiala todistaa äänettömän liikuttavasi surullisinta murhenäytelmää, jonka surujen ja rikosten aikakausi tunsi:
Kansalliskonventin kokouksessa nykyisin istuville kansanedustajille.
Te uskotte ja luotatte kansanedustaja, kansanvaltuutettu Paul Déroulèdeen. Hän on petollinen ja tasavallan kavaltaja. Hän suunnittelee ja toivoo voivansa panna täytäntöön entisen Marie Antoinetten, petturi Louis Capetta lesken vapautuksen. Kiiruhtakaa, te kansanedustajat. Tämän väitteen todisteet, paperit ja suunnitelmat ovat vielä kansanvaltuutettu Déroulèden kodissa.
Näin väittää eräs, joka tietää.
Fructidorin 23 p:nä.
Kirjoitettuaan kirjeen hän tarkasti sen huolellisesti, teki pari pientä korjausta, mitkä vieläkin nähdään asiapaperissa, sitten hän taittoi paperin, kätki sen kaulaliinansa poimuihin, ja kääriytyen viittaan ja päähineeseen hän pujahti hiljaa huoneestaan.
Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi talossa. Häntä hieman puistatti viileän aamuilman hivellessä hänen poskiaan, se tuntui aaveiden henkäykseltä.
Kiiruhtaen häh juoksi portaita alas ja niin vikkelästi kuin suinkin työnsi syrjään katuoven raskaat salvat ja pujahti kadulle.
Kaupunki alkoi jo herätä. Ei ollut aikaa nukkua, paljon oli tekemistä uhatun tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi. Suunnaten askeleensa virtaan päin kohtasi Juliette työmiesjoukon, jota Ranska käytti puolustuksekseen.
Hänen takanaan Luxembourgin puistossa ja pitkin koko vastakkaista joenrantaa olivat sulatot jo käynnissä ja sepät pyssyjä takomassa.
Joka askeleella tapasi Juliette hirsipuun tapaisiin pylväisiin naulattuja isoja julistuksia, jotka ilmoittivat ohikulkeville kansalaisille, että Ranskan kansa on valveilla ja aseissa.
Aivan vastapäätä Place de l’Institutia kääntyy hitaasti kaupungin keskustaa kohden jono torivaunuja vihanneksia ja hedelmiä täynnä. Kussakin on pieni kolmivärinen lippu ja tangon päässä peitsi ja vapauden lakki.
Toripuutarhurit ovat hyviä isänmaanystäviä, sillä he tulevat joka päivä ruokkimaan Pariisin nälkäistä roskajoukkoa muutamilla vetisillä perunakourallisilla ja kurjilla madonsyömillä kaalinkuvuilla, joita veljellinen vallankumous vielä sallii heidän esteettömästä kasvattaa.
Kaikki näyttävät olevan kiireissään varhaisena aamuna; ihmisten surmaaminen alkaa vasta myöhemmin päivällä.
Sillä hetkellä Juliette pääsee etenemään kenenkään ahdistelematta. Pääasiallisesti naiset ja lapset kiiruhtivat Tuilerien suunnattomia leirejä kohden, joissa kaiken päivää valmistetaan liinanöyhtä, siteitä ja vaatteita sotilaille.
Kaikkien talojen seiniä peittivät suuret isänmaalliset tunnuslauseet:
»Liberté, Egalité, Fraternité, sinon La Mort.» [Vapaus, tasa-arvoisuus,
veljeys tai kuolema.] Toisissa julistuksissa oli valtiollinen sävy: »La
Republique une et indivisible.» [Yksi ja jakamaton tasavalta.]
Mutta Louvren — entisten hallitsijain suuren palatsin, jossa kuningas Aurinko piti hovia ja liehitteli Ranskan kauneimpia naisia — seinälle uusi ja mahtava vallankumous oli kiinnittänyt viimeisen määräyksensä.
Seinään liimatussa suuressa kuulutuksessa luettiin sanat: »La Loi coucernant les Suspects» [Epäiltyjä koskeva laki. Suoment. huom.] Kuulutuksen alla oli iso puulaatikko, jonka kannessa oli rako.
Se oli viimeinen keksintö yhden ja jakamattoman tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi.
Siitä lähtien pidettiin petturina jokaista, jonka joku tyhjäntoimittaja tai henkilökohtainen vihamies vain yhdellä sanalla ilmiantoi, ja Espanjan inkvisitioni julmimman ajan tapaan asetettiin puolet kansasta toista puolta vakoilemaan. Puisen laatikon rakokin vastaanotti ilmiannot, jotka toinen kansalainen toisesta oli valmis tekemään.
Jos Juliette olisi sekunniksikaan pysähtynyt lukemaan seinillä kuulutettua inhoittavaa lakia, jos hän olisi edes asiaa harkinnut, olisi hän peräytynyt ja väistänyt hirveän häpeällistä laatikkoa, niinkuin vaarallista ja inhottavaa matelijaa tai ruttoa paetaan.
Mutta pitkällinen valvominen, rukoukset ja sankarillisten marttyyrien huumaavat näyt olivat täydelleen herpaisseet hänen aistinsa. Hänen elinvoimansa ja tunteensa olivat hävinneet; hänestä oli tullut kone, joka ajatuksetta tai vavahduksetta luisuu tuomiotaan kohden.
Hän vetäisi kirjeen poveltaan ja vapisematta pudotti sen laatikkoon. Peruuttamattomasti se oli tehty. Ei ainoakaan vastaisuudessa lausuttu sana tai teko, rukoukset, yönvalvomiset eivätkä edes ihmeet voineet saada tehtyä tekemättömäksi tai pelastaa Paul Déroulèdea tutkinnosta ja giljotiinilta.
Pari työhön kiiruhtavaa joukkuetta oli nähnyt hänen pudottavan kirjeen laatikkoon. Kaksi pikkulasta pysähtyi sormi suussa katselemaan häntä huolettoman uteliaasti. Muutama nainen lasketteli raakaa pilaa, ohikulkijat kohauttelivat olkapäitään jatkaen matkaansa. Keiden oli tapana usein sivuuttaa paikka, he olivat tottuneet sellaisiin nähtävyyksiin.
Puulaatikko suun kaltaisine reikineen muistutti pohjatonta hirviötä, jota aina syötettiin ja joka aina suu ammollaan odotteli lisää saalista.
Tekonsa tehtyään kääntyi Juliette poistuakseen väliaikaiseen kotiinsa yhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin.
Koti se ei enää ollut. Hänen täytyi heti lähteä sieltä, samana päivänä, jos mahdollista. Hän käsitti, ettei hän enää voinut koskea pettämänsä miehen leipään. Hän ei aikonut mennä aamiaiselle, voi syyttää päänsärkyä, ja iltapäivällä voi Pétronelle pakata hänen tavaransa.
Hän poikkesi muutamaan läheiseen pieneen puotiin ja pyysi lasin maitoa ja pienen palan leipää. Myyjätär silmäili häntä uteliaana, sillä Juliette näytti olevan melkein suunniltaan.
Hän ei vielä ollut alkanut ajatella ja oli jo lakannut kärsimästä.
Mutta pian palasi hänen ajatus- ja kärsimyskykynsä sekä viimeisen, peruuttamattoman hetken muisto ja hänen tekonsa oikeudenmukainen arvostelu.