XI LUKU.
»KOSTO ON MINUN.»
Syyttäen päänsärkyä sai Juliette tilaisuuden pysytellä huoneessaan melkein koko päivän. Hän olisi halunnut poistua koko maailmasta muutamiksi tunneiksi, jotka hän vietti omissa ajatuksissaan ja omia kärsimyksiään miettien.
Anne Mien liikuttavien pienten kasvojen näkeminen, kun tämä toi hänelle ruokaa, herkkuja ja muita virvokkeita, oli todellista kidutusta Julietten raadellulle sydämelle.
Pienimmästäkin äänestä, joka kuului ison talon hiljaisuudessa, hän hypähti pystyyn pelosta ja kauhusta vapisten. Oliko hänen itsensä ojentama Damokleen miekka jo pudonnut niiden päähän, jotka olivat osoittaneet hänelle vain pelkkää ystävällisyyttä?
Hän ei voinut ajatellakaan rouva Déroulèdea eikä Anne Mietä tuntematta tuskallisinta, kiduttavinta häpeätä.
Entä hän — mies, jonka hän niin tunnottomasti, niin säälimättömästi oli kavaltanut armottomalle tuomioistuimelle?
Juliette ei uskaltanut edes ajatellakaan häntä.
Hän ei ollut milloinkaan yrittänyt eritellä omia Déroulèdeen kohdistuvia tunteitaan. Kun Charlotte Cordayn tutkimuksessa Déroulèden täyteläinen ääni oli liikuttavasi pyytänyt apua harhaanjohdetulle naiselle, oli Juliette ahmien ihaillut häntä. Hän muisti, kuinka voimakkaasti Déroulèden mielenkiintoinen personallisuus oli herättänyt hänessä ihastusta tyttö raukkaan, joka oli saapunut hiljaisen maalaiskotinsa kätköistä toimittamaan kauheaa tehtävää. Hänen hirveä työnsä on kuitenkin ikuistuttanut hänen nimensä ja saanut hänen kansalaisensa julistamaan hänet »Brutusta suuremmaksi.»
Déroulède pyysi hartaasti naisen hengen puolesta ja juuri hänen avunpyyntönsä oli herättänyt Julietten uinailevan tarmon taisteluun sen asian puolesta, johon hänen isävainajansa oli hänet velvoittanut. Déroulèdenhan hän vain muutamia viikkoja sitten oli nähnyt seisovan yksinään roskajoukon edessä, joka oli valmis repimään hänet, Julietten kappaleiksi. Silloin Déroulède oli puhunut hänen puolestaan lausuen heille sanottavansa hillityn voimakkaalla äänellä. Hän hillitsi heitä rakkauden ja säälin voimalla muuttaen heidän vihansa lempeydeksi.
Vihasiko hän silloin Déroulèdea?
Varmasti, aivan varmasti hän vihasi häntä, sillä olihan Déroulède tunkeutunut hänen elämäänsä, aiheuttanut hänen veljensä kuoleman ja täyttänyt hänen isänsä riutumisvuodet murheella. Ja yli kaiken vihasi Juliette häntä — vihaa se totisesti oli — sillä olihan Déroulède aiheuttanut mitä kauhistuttavimman teon hänen elämässään, teon, johon hänet oli pakoitettu vasten tahtoaan. Sehän oli halpamaisen kiittämätön ja petollinen teko, kokonaan vieras hänen sydämensä tunteille, vieläpä pelkurimaisen kurja, oudon magnetismin tiedoton purkaus — magnetismin, joka virtasi Déroulèdesta lumoten hänet ja muuttaen hänen yksilöllisyytensä ja tahdonvoimansa, joten hänestä tuli aivan tietämättään kohtalon koneellinen väline.
Hän ei aikonut enää puhua Jumalan sormesta — kohtalo se oli — pakanallinen, pirullinen kohtalo — kaameat, kurttuiset naiset, jotka istuvat loppumatonta, lankaa kehräten! He olivat päättäneet; ja Juliette taistelemiseen kykenemättömänä, sokeana ja ristiriitojen murtamana oli sortunut Megairain ja heidän armottoman pyöränsä alle.
Vihdoin hiljaisuus ja yksinäisyys kävivät sietämättömiksi. Hän kutsui
Pétronellen luokseen ja käski valmistaa matka-arkut kuntoon.
»Lähdemme tänään Englantiin», ilmoitti hän lyhyesti.
»Englantiinko?» läähätti kunnioitettava vanhus, joka piti oloansa onnellisena ja mukavana vierasvaraisessa talossa haluten vastahakoisesti jättää sen. »Niinkö pian?»
»Niin, olemmehan siitä puhuneet jo kotvan aikaa. Emme voi ainaiseksi jäädä tänne. Serkkuni De Crécy ja tätini De Coudremont ovat, siellä. Pétronelle, jos koskaan sinne pääsemme, olemme ystävien parissa.»
»Jos koskaan sinne pääsemme!» huokasi Pétronelle parka, »lemmittyni, meillä on kovin vähän rahaa eikä passeja lainkaan. Oletteko ajatellut pyytää niitä hra Déroulèdelta?»
»En, en», vastasi Juliette nopeasti. »Pétronelle, huolehdin passeista jollakin tavoin. Sir Percy Blakeney on englantilainen, hän sanoo mitä on tehtävä.»
»Lemmittyni, tiedättekö missä hän asuu?»
»Tiedän, kuulin hänen sanovan rouva Déroulèdelle eilen illalla, että hän asuu Brogar nimisen maalaisen luona lähellä Cruche Casséen muistomerkkiä, Menen etsimään häntä, varmaankin hän auttaa minua. Englantilaiset ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä. Tiedän hänen hankkivan meille passit ja neuvovan mitä olisi paras tehdä. Jääkää te vain tänne ja järjestäkää matkatamineet. En viivy kauan.»
Hän otti viitan ja päähineen, ja heittäen ne käsivarrelleen pujahti huoneesta.
Déroulède oli jo lähtenyt aikaisemmin päivällä. Juliette ei toivonut hänen vielä palaavan. Hän juoksi nopeasti portaita alas voidakseen lähteä ulos kenenkään huomaamatta.
Rauha ja hiljaisuus vallitsi talossa. Juliettesta tuntui oudolta, ettei sitä verhonnut vaipan tapainen onnettomuuden aavistus.
Eteisestä vähän matkan päässä olevasta keittiöstä kuului Anne Mien ääni hyräilevän vanhaa laulua:
»De ta tige détachée
Pauvre feuille désséchée
Ou vas-tu?»
[Minne menet kuivunut lehtiparka oksastasi irtautuneena?]
Juliette pysähtyi hetkeksi. Kauhea tuska oli vallannut hänen sydämensä. Vaistomaisesti täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä katseen harhaillessa ympäri talon seiniä, jotka olivat suojelleet häntä vierasvaraisesti kolmena kuluneena viikkona.
Ja mihin hän aikoi mennä? Niinkuin laulun kuihtunut lehtiraukka oli hänkin hylätty, revitty oksastaan, koditon, ilman ystäviä, hylättyään sen ainoan käden, joka ystävällisesti ja rakkaasti oli hänelle ojennettuna suuren vaaran hetkellä.
Omatunto alkoi nousta häntä vastustamaan ja samoin tuo hirviöpäinen valtias — katumus. Hän sulki silmänsä päästäkseen katselemasta rikoksensa hirveätä näkyä; hän koetti unohtaa tämän kodin, jonka hänen petoksensa oli saastuttanut.
»Je vais ou va toute chose
Ou va la feuille de rose
Et la feuille de laurier».
[Menen minne kaikki menee, minne ruusun- ja laakerinlehti menee.]
Anne Mie lauloi surunvoittoisesti.
Voimakas nyyhkytys tunkeutui Julietten tuskaisesta sydämestä. Onnettomuus oli suurempi kuin hän kantaa jaksoi. Oi, sääli häntä, jos voit! Hän oli taistellut ja ponnistellut, ja hänet oli voitettu. Nuoren tytön sydän on kokematon ja vaikutuksille altis! Hän oli kasvanut tuon ainoan, pelottavan, kaikki läpitunkevan velvollisuusaatteen toteuttamista varten, jonka hän oli kuolevalle isälleen ja veljensä ruumiin ääressä mitä juhlallisimmin vannonut täyttävänsä. Hän oli pyytänyt ohjausta, rukoillut vapautusta, mutta ylhäällä oleva ääni oli vaiennut, Heikkona, kurjana, pelosta kyyristyneenä täytyi ihmissydämen maisen intohimon raastamana luottaa omiin voimiinsa taistelussaan.
Loppu oli lähestynyt. Pikainen, tuskin todellinen rauhanunelma, joka oli sivellyt hänen mieltään muutamina kuluneina viikkoina, oli haihtunut päivän koittaessa ja hän jäi hylätyksi, yksin suurta syntiänsä elämäniäkseen sovittamaan.
Vaivoin tietäen mitä oli tehtävä hän lankesi polvilleen kodin kynnykselle, jonka aikoi ainaiseksi jättää. Kohtalo oli pannut hänen nuorille hartioilleen liian raskaan taakan.
»Juliette!»
Ensin hän ei liikahtanut. Déroulèden ääni kuului hänen takanaan olevasta kirjastosta. Sen taikavoima, kiihkeä, voimakas, hellä, värisytti häntä niinkuin tuona päivänä oikeussalissa. Se näytti herättävän vastakaikua hänen sydämessään. Hän piti sitä unena ja jäi polvilleen, ettei se olisi haihtunut.
Silloin hän kuuli Déroulèden askeleita eteisen kivilattialla. Anne Mien surunvoittoinen laulu oli häipynyt etäisyyteen. Hän vavahti ja hypähti pystyyn nopeasti kuivaten silmiänsä. Hetkellinen uni oli hävinnyt, ja hän häpesi heikkouttaan.
Hänellä, Julietten kaikkien surujen, syntien ja alennuksen aiheuttajalla ei ollut oikeutta nähdä hänen kärsivän.
Juliette olisi paennut talosta, mutta oli liian myöhäistä.
Déroulède oli tullut kirjastostaan, ja nähdessään Julietten polvillaan itkemässä hän läheni nopeasti koettaen rehellisen luonteensa synnynnäisellä ritarillisuudella salata Juliettelta nähneensä hänen kyyneleensä.
»Neitiseni, oletteko menossa ulos?» kysyi hän kohteliaasti, kun
Juliette käärien viittaa ympärilleen kääntyi ovelle päin.
»Olen, olen», vastasi hän nopeasti; »pienelle asialle, jonka minä —»
»Voinko teitä jollakin tavoin palvella?»
»Ette.»
»Jos» — lisäsi hän huomattavasti hämillään, »jos teidän asianne sietää viivytystä, saisinko kunnioittavasti pyytää teitä kirjastooni hetkeksi?»
»Kansalainen Déroulède, asiani ei siedä viivytystä», sanoi hän niin tyynesti kuin voi, »mutta ehkäpä palattuani —»
»Neiti, lähden aivan heti kotoa, ja tahtoisin hyvästellä teitä.»
Déroulède astui syrjään antaakseen Julietten mennä joko katuovesta ulos tai eteisen poikki hänen kirjastoonsa.
Hänen äänensä sävy ei moittinut vierasta, joka hyvästiä sanomatta aikoi jättää hänet. Ehkäpä Juliette olisi vastustanut häntä hyvästiä sanoessaan. Voittamaton magnetismi näytti vetävän häntä Déroulèden puoleen, ja antaen melkein huomaamattoman myönnytysmerkin hän astui Déroulèden ohi tämän huoneeseen.
Kirjasto oli hämärä ja viileä, sillä huone oli lännen puolella, ja ikkunaluukut olivat olleet suljettuina, ettei kuuma elokuun aurinko päässyt paistamaan sinne. Ensin Juliette ei nähnyt mitään, mutta hän tunsi Déroulèden läsnäolon, kun tämä seurasi häntä huoneeseen heittäen oven hiukan raolleen.
»Neiti, teitte ystävällisesti», sanoi hän lempeästi, »suostuessanne pyyntööni, joka oli ehkä julkea. Mutta, nähkääs, lähden tästä talosta tänään, ja minut valtasi itsekäs halu kuulla ääntänne hyvästellessänne.»
Julietten suurien, hehkuvien silmien katse tunkeutui vähitellen ympäröivän hämärän läpi. Hän saattoi nyt selvästi nähdä Déroulèden seisovan aivan hänen lähettyvillään suuresti kunnioittavassa asennossa.
Kirjasto oli siisti ja sievä niinkuin tavallisesti ilmaisten siten toiminnan ja tarmon miehen säännöllisiä tapoja. Lattialla oli matkalaukku valmiiksi hihnoitettuna niinkuin matkaa varten ainakin, ja sen päällä paksu siannahkainen kirjesalkku varustettuna pienellä teräslukolla. Julietten lumotut ja kauhistuneet silmät kiintyivät salkkuun. Nähtävästi se sisälsi Déroulèden paperit, Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, passit, joista hän oli edellisenä päivänä puhunut ystävälleen sir Percy Blakeneylle — juuri ne todistuskappaleet, joita hän oli tarjonnut kansanedustajille vahvistaakseen kansanvaltuutettua koskevaa ilmiantoaan.
Pyyntönsä tehtyään Déroulède ei ollut sanonut sanaakaan. Hän odotti Julietten puhuvan, mutta tämän ääni oli kurkkuun kuivettunut. Tuntui kuin rautakourat olisivat tarttuneet hänen kaulaansa tukahuttaen sanat, mitkä hän aikoi lausua.
»Neitiseni, ettekö toivota minulle onnea matkalle?» toisti hän ystävällisesti.
»Onneako matkalle?» Voi, kaiken hirveää ironiaa! Olisiko onni hänen matkallaan pilkkakuulusteluun ja giljotiinille? Sinne hän meni, vaikkei sitä tiennyt, ja nytkin vielä koetti hän tarttua käteen, joka tahallisesti oli toimittanut hänet sinne.
Vihdoin Juliette yritti puhua, ja soinnuttomalla, tyynellä äänellä hänen onnistui mullista:
»Kansanvaltuutettu, ettehän mene pitkäksi aikaa?»
»Neiti», vastasi hän, »tähän aikaan kaikki hyvästit saattavat olla viimeiset. Mutta itse asiassa menen kuukaudeksi Conciergerieen huolehtimaan siellä olevasta onnettomasta vangista.»
»Kuukaudeksi!» toisti Juliette koneellisesti.
»Niin!» virkkoi hän hymyillen. »Meidän nykyinen hallitus pelkää, että Marie Antoinette parka lumoaa vankilan johtajat, jos nämä jäävät liian pitkäksi aikaa hänen läheisyyteensä, joten joka kuukausi määrätään uusi. Minä tulen huolehtimaan hänestä ensi Vendémiairen kuluessa. Toivon saavani palata ennen myrskyä, mutta — ken tietää.»
»Kansalainen Déroulède, siis joka tapauksessa tämän iltaiset hyvästit ovat pitkän ajan varalta.»
»Kuukausi tulee tuntumaan minusta vuosisadalta», sanoi hän vakavasti, »sillä minun täytyy viettää ne teitä näkemättä, mutta —.»
Hän katsoi pitkään ja tutkivasta Julietteen. Hän ei ymmärtänyt tyttöä tämän silloisessa mielentilassa, niin pelästyneeltä ja sekavalta hän näytti, niin toisellaiselta kuin tyttömäinen, suruton Juliette, joka menneiden viikkojen kuluessa oli tehnyt vanhan synkän talon niin iloiseksi.
»Mutta en uskaltaisi toivoa», mutisi hän, »että samallainen syy aiheuttaisi teitä sanomaan sitä pitkäksi.»
Juliette kävi ehkä hiukan kalpeammaksi kuin oli ollut siihen saakka, ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, niinkuin ansaan joutuneen jäniksen, joka hakee pakopaikkaa.
»Kansalainen Déroulède, te käsitätte minut väärin», sanoi hän vihdoinkin nopeasti. »Kaikki te olette olleet ystävällisiä — hyvin ystävällisiä — mutta Pétronelle ja minä emme enää voi käyttää hyväksemme vierasvaraisuuttanne. Meillä on ystäviä Englannissa ja monta vihollista täällä —»
»Tiedän sen», keskeytti Déroulède hiljaa; »olisi kurjinta itsekkäisyyttä minun puoleltani ehdottaa, että jäisitte tänne tuntiakaan kauemmaksi kuin on tarpeellista. Pelkään ettei tämän päivän jälkeen minun kattoni voi suojella teitä. Mutta sallittako minun järjestää asianne niinkuin järjestän äitini ja Anne Miankin? Englantilaisella ystävälläni sir Percy Blakeneyllä, on pursi valmiina Normandian rannikolla. Olen jo pitänyt huolta passistanne ja järjestänyt koko matkanne sinne saakka, ja sir Percy tai joku hänen ystävistään vie teidät turvallisesti englantilaiseen purteen. Hän on luvannut minulle tekevänsä sen, ja minä luotan häneen niinkuin itseeni. Ranskaan matkustamistanne varten on nimeni riittävänä takeena, ettei teitä ahdisteta; ja jos sallitte, matkustavat äitini ja Anne Mie seurassanne. Sitten —»
»Kansalainen Déroulède, pyytäisin teitä lopettamaan», keskeytti Juliette äkkiä kiivaasti. »Teidän täytyy suoda anteeksi, mutta en voi sallia teidän järjestävän minun asioitani. Pétronellen ja minun täytyy tulla toimeen miten parhaiten voimme. Teidän tulisi kuluttaa aikanne ja vaivanne niiden hyväksi, joilla on oikeus teiltä jotain vaatia, jotavastoin minä —»
»Neiti, puhutte tylysti, ei ole kysymys vaatimuksista.»
»Eikä teillä ole oikeutta ajatella — » jatkoi hän yhä hermostuneemmin ja kiihtyneemmin vetäen nopeasti pois kätensä, johon Déroulède oli koettanut tarttua.
»Voi, suokaa anteeksi», keskeytti hän vakavasti, »olette väärässä. Minulla on oikeus ajatella teitä ja teidän puolestanne — jonka peruuttamattoman oikeuden minulle antaa suuri rakkauteni teihin.»
»Kansanvaltuutettu!»
»Ei, Juliette, tunnen mielettömyyteni ja julkeuteni. Tunnen teidän säätynne ja puolueenne ylpeyden, tunnen kuinka suuresti halveksitte Ranskan likaisen roskajoukon puoluelaista. Olenko jo sanonut haluavani voittaa rakkautenne? Olenkohan koskaan uneksinut sitä? Tiedän vain, Juliette, että olette minusta enkelimäinen, teissä on jotain valkeaa ja henkimäistä, koskettamatonta ja ehkä käsittämätöntä. Kuitenkin, vaikka tunnenkin mielettömyyteni, riemuitsen siitä, rakkaani, enkä tahtoisi teidän häviävän elämästäni minun kertomatta teille siitä, mikä on kuluneina viikkoina tehnyt minulle jokaisen tunnin paratiisiksi — rakkauteni teihin, Juliette.»
Hän puhui miellyttävästi ja matalan pehmeällä, mielenkiintoisella soinnulla, jolla Juliette oli kerran kuullut hänen puhuvan Charlotte Cordayn puolesta. Nyt hän ei kuitenkaan puhunut omasta puolestaan, ei itsekkään toivomuksensa eikä oman onnellisuutensa tähden, vaan ainoastaan rakkautensa puolesta, että Juliette olisi tiennyt sen, ja tietäen sen olisi säälinyt häntä sydämessään ja antanut hänen palvella häntä loppuun asti.
Hän ei sanonut pitkään aikaan muuta; hän oli tarttunut Julietten käteen, jota tämä ei enää vetänyt pois, sillä tuntui suloiselta, kun Déroulède voimakkain ottein sulki hänen vapisevat kätensä voimakkaaseen kädenpuristukseen. Déroulède painoi huulensa Julietten kädelle, pehmeälle kämmenelle ja hennolle ranteelle, hänen polttavat suudelmansa todistivat voimakkaita tunteita, joita hän kunnioituksesta tyttöön koetti hillitä.
Juliette yritti riistäytyä irti, mutta Déroulède ei päästänyt häntä.
»Juliette, älkää menkö vielä», rukoili hän. »Ajatelkaa, ehken koskaan enää näe teitä, mutta kun olette kaukana minusta — Englannissa ehkä — omaistenne ja sukulaistenne parissa, koetatteko joskus ajatella ystävällisesti häntä, joka niin kiihkeästi, niin mielettömästi palvoo teitä?»
Jos olisi ollut mahdollista, olisi Juliette pysäyttänyt sydämensä tykytyksen, sydämen, joka vihdoinkin taipui koko suuren, tukahutetun rakkauden kiihkeällä voimalla. Jokainen Déroulèden sana herätti vastakaikua hänen sydämensä syvyydessä, ja hän koetti olla kuulematta Déroulèden hellää pyyntöä, näkemättä hänen tummaa päätään, joka taipui Juliettea palvoakseen. Hän koetti unohtaa Déroulèden läsnäolon — sen miehen, jonka hän oli kavaltanut toteuttaakseen omat kurjat kostohankkeensa ja jota hän mielettömässä, kiihtyneessä raivossaan oli luullut vihaavansa, mutta jota hän nyt tiesi rakastavansa enemmän kuin elämäänsä, enemmän kuin omaa sieluaan, perinnäistapojaan tai valaansa.
Sillä hetkellä hän koetti kaikin keinoin loihtia sielunsa silmiin mielikuvaa veljestään, joka tuotiin koliin paareilla, isänsä riutumisvuosista, jotka olivat käyneet niin hirveiksi suuren surun mieltä järkyttäessä.
Hän koetti ajatella Jumalan kostavan sormen viittaavan hänelle tietä valan täyttämiseen, ja Juliette rukoili Häntä olemaan läsnä hänen kauheissa sieluntuskissaan.
Ja vihdoinkin Jumala puhutteli häntä rajattoman maailmankaikkeuden ikuisista avaruuksista. Taivaasta, joka ei ollut sääliä tuntenut, kuului nyt Hänen äänensä kirkkaana, pelottavana ja leppymättömänä:
»Kosto on minun! Minä tahdon kostaa!»