XII LUKU.
DAMOKLEEN MIEKKA.
»Tasavallan nimessä!»
Ajatuksiinsa, unelmiinsa, onnellisuuteensa vaipuneena Déroulède ei ollut kuullut mitä talossa tapahtui äsken kuluneina hetkinä.
Ovikellon kova soiminen ei tuntunut tavallisuudesta poikkeavalta Anne Miestä, joka yhä vain hyräili surullista lauluaan keittiössä työskennellessään. Hän vetäisi hihansa laihoille käsivarsilleen, suoristeli esiliinaansa ja vasta sitten juoksi katsomaan, kuka tulija oli.
Heti oven avattuaan hän oli asiasta selvillä.
Hänen edessään seisoi viisi miestä, neljä kansalliskaartin univormussa, ja viides oli koristettu kultareunaisella kolmivärinauhalla, joka ilmaisi hänen olevan kansalliskonventin palveluksessa.
Tämä mies, joka näytti olevan toisten johtaja, astui heti eteiseen, ja häntä seurasi neljä toveria. Häneltä merkin saatuaan he tahallaan pysäyttivät Anne Mien, joka nähtävästi aikoi juosta kirjastoon Déroulèdea vaarasta varoittamaan.
Anne Mie ei epäillyt hetkeäkään vakavan vaaran uhkaa. Hän olisi arvannut asian ilman vaistonsa varoitusta. Silmäys viiteen mieheen riitti ilmaisemaan sen, heidän asentonsa, heidän lyhyt käskynsä, heidän virallinen käytöksensä eteisen poikki mennessään, kaikki ilmaisi missä tarkoituksessa he olivat sinne tulleet: kotitarkastukseen kansanvaltuutettu Déroulèden luo.
Merlinin epäiltyjen laki oli täydessä käynnissä. Joku oli ilmiantanut kansanvaltuutetun yleiselle turvallisuuskomitealle, ja armon vuonna 1793 ja vallankumouksen ensimäisenä lähetettiin epäiltyjä naisia ja miehiä joka päivä giljotiinille.
Anne Mie olisi huutanut, jos hän olisi vain uskaltanut, mutta hänen vaistonsa oli aivan liian tarkka, jotta häntä olisi voitu petkuttaa niin ymmärtämättömään tekoon. Hänestä tuntui, että Paul Déroulède olisi toivonut hänen pysyvän tyynenä ja ulkonaisesti rauhallisena, jos hän olisi häntä sillä hetkellä katsellut.
Etumainen mies — kolmivärisellä nauhalla koristettuna — oli jo mennyt eteisen poikki ja seisoi kirjaston oven ulkopuolella. Vasta hänen käskynsä herätti Déroulèden unelmista.
»Tasavallan nimessä!»
Déroulède ei heti päästänyt pientä kättä, jolle hän hetki sitten oli suudelmiaan painanut. Hän nosti sen vielä kerran huulilleen hyvin hellästi viivytellen viimeistä rakasta hyväilyä niinkuin ikuisia jäähyväisiä sanoessaan. Sitten hän oikaisi leveän, jalorakenteisen vartalonsa ja kääntyi ovelle päin.
Déroulède oli sangen kalpea, mutta hänen syvissä, vakavissa silmissään ei näkynyt pelkoa eikä edes ihmettelyäkään. Ne näyttivät yhä katselevan kauas, tuijottavan taivaallista näkyä, jonka Julietten käden kosketus ja hänen oma rakkaustunnustuksensa olivat loihtineet esiin.
»Tasavallan nimessä!»
Vielä kolmannen kerran — tavanmukaisesti — kaikuivat sanat kirkkaina, selvinä, varmoina.
Noita kahta sanaa lausuttaessa harhaili Déroulèden katse nopeasti raskaaseen kirjesalkkuun, joka sisälsi hänen tuomionsa, ja hurja mieletön ajatus — pelkkä eläimellinen halu paeta vaaraa — välähti hänen aivoissaan.
Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, monet passit, kirjoitetut niiden mahdollisten valepukujen varalta, joita onneton kuningatar saattoi käyttää — kaikki ne paperit olivat riittäviä todisteita siitä, että hän oli pettänyt tasavallan.
Hän saattoi jo kuulla oman syytöksensä, saattoi jo nähdä Pariisin likaisen roskajoukon tanssivan hurjaa espanjalaista tanssia rattaiden ympärillä, jotka kuljettivat häntä giljotiinille; hän saattoi kuulla niiden, jotka olivat enimmän häntä ihailleet, enimmän häntä kadehtineet, kiroovan häntä, saattoi tuntea heidän häneen suunnatut loukkauksensakin. Ja kaikesta siitä hän olisi paennut, jos olisi voinut ja ellei se olisi ollut liian myöhäistä.
Näiden sanojen lausuminen hänen ovensa ulkopuolella kesti vain sekunnin ajan tai vielä vähemmän, joll'aikaa mieletön pakenemishalu voitti hänen kaikki muut ajatuksensa. Tekipä hän eleenkin siepatakseen kirjesalkun ja piilottaakseen sen vaatteisiinsa. Mutta se oli painava ja paksu, siihen varmasti huomio kiintyi, ja se saattoi aiheuttaa hänelle uuden loukkauksen, jos hänet pakotettiin alistumaan ruumiintarkastukseen.
Hän näki, että Julietten katse oli kiintynyt häneen ilmaisten mitä pohjattominta rakkautta. Silloin oli sekunnin heikkous mennyttä, hän oli taas hiljainen, luja toiminnan mies, tottunut vaaroja rohkeasti kohtaamaan, hallitsemaan ja hiljentämään pöyhkeintäkin roskajoukkoa.
Äänettömästi kohauttaen olkapäitään hän lakkasi ajattelemasta ikävyyksiä tuottavaa kirjesalkkua ja meni ovelle.
Kun kolmanteen käskyyn ei tullut vastausta, oli ovi jo työnnetty auki ulkoapäin ja Déroulède huomasi edessään viisi miestä.
»Kansalainen Merlin!» sanoi hän hiljaa tuntiessaan etumaisen miehen.
»Hän itse, kansanvaltuutettu», vastasi jälkimäinen hymyillen ivallisesti, »teidän palvelijanne.»
Anne Mie seisoessaan eteisen nurkassa oli kuullut nimen, ja se herätti hänen sydämessään suurta inhoa.
Merlin! Häpeällisen epäiltyjen lain keksijä, joka oli kiihottanut ihmiset toisiaan vastaan, isän poikaansa, veljen veljeään, ystävän ystäväänsä vastaan, oli tehnyt jokaisesta inhimillisestä olennosta verikoiran, joka vainusi kanssaihmistensä jälkiä ahdistellen heitä, ettei häntä itseään olisi ahdistettu, ilmiantaen, vakoillen, yllyttäen heitä, ettei häntä itseään olisi ilmiannettu.
Ja hän, Merlin, riemuitsi tästä pirullisimman ilkeästä laista, mitä koskaan on laadittu ihmisrotua alentamaan.
Carnavalet’n museossa on hänen kuvansa, piirrettynä juuri ennen kuin hän vuorostaan meni sovittamaan rikoksiaan samalle giljotiinille, jota hän oli teroitellut ja käyttänyt uupumatta toveriensa kukistamiseksi. Taiteilija on onnistuneesti kuvannut hänen irstaan, velton, renttumaisen vartalonsa, hänen pitkät raajansa, kapean päänsä, käärmemäiset silmänsä ja hiukan sisäänpäin kääntyneen leukansa. Niinkuin hänen mallinsa ja esikuvansa Marat' niin Merlinkin teeskenteli likaisissa, risaisissa vaatteissa. Todellinen sansculottismi — lähimäisten laahaaminen yhteiskunnallisten rappujen alimmalle portaalle — esiintyi perinpohjin tämän suuren vallankumouksen huomattavan tuotteen kaikissa teoissa.
Déroulèdekin, jonka jalo, kaikkiymmärtävä sydän sääli ihmiskunnan heikkouksia, säpsähti nähdessään siivottomuuden hengen ruumiillistumisen aaveen, ainoan, mikä oli jäännös vallankumouksen alkuunpanijat jaloista, kuvitelluista teorioista.
Merlin irvisteli nähdessään Déroulèden seisovan siinä tyynenä, tunteettomana, hyvin puettuna ikäänkuin valmiina vastaanottamaan kunnioitettua vierasta, vaikka saikin haasteen alistua suurimpaan loukkaukseen, mitä ylpeää miestä on koskaan vaadittu kärsimään.
Merlin oli aina vihannut suosittua kansanvaltuutettua. Marat'n ja tämän seuralaisten ystävänä ja juomatoverina hän oli jo yli kaksi vuolta käyttänyt vaikutusvaltaansa saadakseen Déroulèden epäillyksi.
Muitta Déroulèdella oli kansan luottamus. Kukaan muu ei ymmärtänyt niin hyvin Pariisin roskajoukkoa, ja kansalliskonventti aina peläten sytyttämäänsä tulivuorta tiesi, että sen piiriin kuuluva jäsen oli hyödyllisempi elävänä kuin kuolleena.
Mutta nyt vihdoinkin Merlin sai tahtonsa perille. Nimettömän ilmianto Déroulèdesta oli saapunut yleiselle syyttäjälle samana aamuna. Tinville ja Merlin olivat hyviä ystäviä, joten jälkimäinen helposti sai kunnian ensimäisenä julistaa tiedon vihatulle viholliselleen hänen kukistumisestaan.
Hän seisoi hetken Déroulèden edessä nauttien täysin siemauksin tilanteesta. Avarasta eteisestä tulviva valo lankesi suoraan kansanvaltuutetun voimakkaalle vartalolle ja hänen lujapiirteisille tummille kasvoilleen sekä hänen ilmehikkäisiin, levottomiin silmiinsä. Hänen takanaan oleva kirjasto, jota tiiviisti suljetut ikkunaluukut pimittivät, näytti hämärään verhoutuneelta.
Merlin kääntyi miehiinsä, ja iloiten saadessaan leikkiä kissaa ja hiirtä osoitti hän Déroulèdea hymyillen ja olkapäitään kohautellen.
»Katsohan mokomaa», sanoi hän laskien raakaa leikkiä ja sylkäisten halveksivasti lattialle, »ylimys ei näytä ymmärtävän, että olemme täällä tasavallan nimessä. Kansanvaltuutettu, näytätte unohtaneen erään erittäin hyvän sananlaskun, joka kuuluu: Liian usein kaivolla käypä ruukku lopultakin särkyy. Te olette vehkeillyt kansan vapautta vastaan viimeiset kymmenen vuotta. Palkkanne olette vihdoinkin saanut; Ranskan kansa on tullut järkiinsä. Kansalliskonventti haluaa tietää mitä petosta haudotte näiden neljän seinän sisällä, ja se on valtuuttanut minut ottamaan selkoa kaikesta mitä oli selvillesaatavissa.»
»Kansanvaltuutettu, teidän käytettävissänne!» virkkoi Déroulède astuen ääneti syrjään tehdäkseen tilaa Merlinille ja hänen miehilleen.
Vastustus oli turhaa, ja niinkuin kaikki voimakkaat, päättäväiset luonteet, tiesi hänkin milloin oli parasta myöntyä.
Juliette ei ollut liikahtanut eikä edes äännähtänyt. Hiukan toista minuuttia oli kulunut siitä, kun ensimäinen järkähtämätön määräys tasavallan nimessä käski avaamaan. Se kajahti niinkuin hätäkello talon hiljaisuudessa. Déroulèden suudelmat olivat vielä kuumina hänen kädellään, hänen rakkaudentunnustuksensa kaikui vielä hänen korvissaan.
Ja sitten hirveä, kuolemaatuottava vaara, jonka hän itse oli aikaansaanut miehelle, jota hän rakasti.
Jos sielu saa hetken tuskissa sovittaa elinkautisen syntinsä, silloin tosiaan Juliettekin hyvitti sen yhdessä kauheassa sekunnissa,.
Hänen omatuntonsa, hänen sydämensä, hänen koko olentonsa nousi kapinaan hänen omaa rikostaan vastaan. Hänen valansa, hänen elämänsä kaikessa kauheudessaan.
Ja kaikki oli liian myöhäistä.
Déroulède seisoi leppymättömän vihollisensa edessä. Merlin antoi määräyksiä miehilleen talon tarkastamisesta, ja siinä aivan matkalaukulla oli kirjesalkku nähtävästi sisältäen paperit, joihin Juliette edellisenä päivänä oli kuullut Déroulèden viittaavan puhuessaan ystävälleen sir Percy Blakeneylle.
Selittämätön vaisto ilmaisi Juliettelle, että paperit olivat salkussa. Hänen silmänsä kiintyivät siihen kuin lumottuina. Hirveä kauhu jännitti häntä vielä sekunnin verran, samalla kun kaikki hänen ajatuksensa, hänen kaipauksensa, hänen halunsa keskittyivät luon yhden esineen pelastamiseen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli siepannut sen ja heittänyt sen sohvalle. Sitten istuutuen itse viereen, ryhti kuin kuningattarella ja suloisena kuin pariisitar ainakin hän levitti hameensa runsaat laskokset ikävyyksiä tuottavan salkun yli peittäen sen kokonaan näkyvistä.
Eteisessä Merlin määräsi kaksi miestä seisomaan Déroulèden kahden puolen, ja kaksi muuta seuraamaan itseään huoneeseen. Sitten hän astui itse sisään, hänen tihrusilmänsä koettivat tunkea katsettaan puolihämärään, joka oli sitäkin tuntuvampi, kun eteinen oli kirkkaan valoisa.
Hän ei ollut nähnyt Julietten liikettä, mutta oli kuullut hänen hameittensa kahinan hänen istuutuessaan sohvalle.
»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette ole yksin», sanoi hän virnistellen, kun hänen käärmemäiset silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön.
»Kansalainen Merlin», vastasi Déroulède mahdollisimman tyynesti — »vieraani, kansatar Juliette Marny. Näissä olosuhteissa tiedän hyödyttömäksi pyytää kunnioitusta naisille, mutta pyydän teitä muistamaan mikäli mahdollista, että vaikka kaikki olemmekin tasavaltalaisia, olemme myöskin ranskalaisia ja kaikki vielä yhdenveroisia kohteliaisuuskäsitteissämme äitejämme, sisariamme tai vieraitamme kohtaan.»
Merlin naurahti ja katseli ivallisesti Juliettea. Hän oli samana aamuna pitänyt petolinnunkynsissään ohutta paperisuikaletta, johon koululaisen käsialalla oli kirjoitettu kansanvaltuutettu Déroulèden ilmianto.
Raakaluontoisena, mutta ajatuksiltaan vieläkin raaempana oli tämä kansan edustaja nopeasti tehnyt johtopäätöksen niinkutsutun vieraan olosta Déroulèden talossa.
»Hylätty rakastajatar», mumisi hän itsekseen. »Heillä on luullakseni juuri ollut toisellainen näytelmä. Mies on kyllästynyt häneen, ja nainen toimittaa hänet uhalla tieltään.»
Tyytyväisenä näin selittämäänsä tilanteeseen hän taipui kohtelemaan Juliettea ystävällisesti. Sitäpaitsi hän oli huomannut matkalaukun ja vieläpä luuli nuoren tytön ohjanneen hänen huomionsa siihen.
»Avatkaa nuo luukut», käski hän, »täällä on kuin kellarissa.»
Yksi miehistä totteli heti, ja kun kirkas elokuun aurinko virtasi huoneeseen kääntyi Merlin vielä kerran Déroulèden puoleen.
»Kansanvaltuutettu», sanoi hän, »teidät on ilmiantanut nimetön henkilö, joka mainitsee teillä juuri nyt olevan kirjeitä ja muita papereita, jotka on aiottu leski Capet'lle, ja yleinen turvallisuuskomitea on uskonut minulle ja näille kansalaisille tehtäväksi ottaa haltuumme mainittu kirjeenvaihto ja saattaa teidät syytteeseen siitä, että se löytyi tästä talosta.»
Déroulède epäröi silmänräpäyksen. Heti kun luukut avattiin ja aurinko tulvehti huoneeseen, hän huomasi, että hänen kirjesalkkunsa oli kadonnut ja hän arvasi Julietten sohvalla istumisesta, että hän oli sen salannut. Se sai hänet epäröimään.
Hän tunsi sydämessään rajatonta kiitollisuutta Juliettelle hänen jalosta pelastamisyrityksestään, ja hän olisi antanut henkensäkin sillä hetkellä saadakseen Julietten teon tekemättömäksi.
Hirmuvaltiaat eivät kunnioittaneet sen enempää henkilöitä kuin sukupuoltakaan. Silloinen kotitarkastusmääräys antoi täydet valtuudet toimeenpanijoille, ja minä hetkenä tahansa olisi Juliettea voitu järkähtämättömästi käskeä nousemaan. Hänen tekonsa oli saattanut hänet kansanvaltuutetun rikostoveriksi; jos salkku olisi löytynyt hänen hameensa laskoksista, olisi häntä syytetty rikoksen osallisuudesta tai ainakin yhtä suuresta rikoksesta — petturin suojaamisesta.
Miehekäs ja ylpeä Déroulède ei voinut olla hänelle kiitollisuuden velassa henkensä pelastamisesta, mutta kuitenkaan hän ei voinut hylätä avustusta paljastamatta Juliettea auttamattomasti.
Hän ei edes uskaltanut katsahtaa Julietteen, sillä hän tunsi heidän molempain hengen olevan sillä hetkellä hiuskarvan varassa. Merlinin terävät tihrusilmät vaanivat värähtämättä häntä keksiäkseen pienimmänkin pelon tai syyllisyyden välähdyksen hänen ilmeissään.
Juliette istui tyynen rauhallisena ja halveksivannäköisenä, ja Déroulèdesta hän näytti entistä enemmän enkelimäiseltä ja saavuttamattomalta. Déroulède olisi voinut jumaloida häntä hänen rohkeutensa ja kekseliäisyytensä tähden sekä sen erilaisuuden tähden, mikä eroitti hänet raaoista olennoista, jotka täyttivät huoneen likaisten vaatteittensa hajulla, karkeilla pilapuheillaan ja äänekkäillä huomautuksillaan.
»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette vastaa», virnisteli Merlin hetken kuluttua.
»Kansalainen, huomautus ei ansaitse vastausta», vastasi Déroulède hiljaa. »Palvelukseni tasavallan hyväksi tunnetaan yleisesti. Olisin luullut yleisen turvallisuuskomitean halveksivan nimetöntä ilmiantoa, joka kohdistuu Ranskan kansan uskolliseen palvelijaan.»
»Yleinen turvallisuuskomitea tietää parhaiten omat asiansa», keskeytti Merlin töykeästi. »Sitä parempi teille, jos syytös on väärä. Otaksun», lisäsi hän ivallisesti hymyillen, »ettette tee vastarintaa näiden kansalasten minun johdollani tarkastellessa taloanne.»
Sanaa sanomatta ojensi Déroulède vierellään seisovalle miehelle avainkimpun. Vastustus tai väittely oli turhaa vieläpä vahingollistakin.
Merlin oli määrännyt matkalaukun ja kirjoituspöydän tarkastettaviksi, ja kaksi miestä purki kiireesti molempain sisällyksen lattialle. Mutta kirjoituspöytä sisälsi ainoastaan muutamia yksityisiä talouslaskuja ja puheiden suunnitelmia, joita Déroulède oli eri aikoma pitänyt kansalliskonventin istunnoissa. Niiden joukosta. Merlin kiihkeästi sieppasi muutamia Déroulèden Charlotte Cordayn hyväksi pitämän suuren puolustuspuheen lyijykynämerkintöjä, ja hänen likaiset, petolinnun kynsiä muistuttavat kätensä puristivat paperipalaa kuin tervetullutta saalista ainakin.
Muuta tärkeätä ei löytynyt. Ajattelevana ja toimeliaana miehenä Déroulède omasi todellakin vakaumuksen innon olematta huoleton kiihkoilija. Kirjesalkussa olevia papereita, jotka hän aikoi viedä mukanaan Conciergerien piti hän suunnitelmiensa onnistumiseksi välttämättöminä, muussa tapauksessa hän ei olisi niitä ollenkaan säilyttänyt, ja ne olivatkin ainoat todistuskappaleet, jotka voitiin esittää häntä vastaan.
Matkalaukkuun oli pakattu vain muutamia tarpeellisia esineitä kuukauden Conciergeriessä oleskelua varten, ja miehet Merlinin johtamina koettivat turhaan löytää jotain, mitä tahansa, jota olisi voitu tulkita Déroulèden ja siellä olevan onnettoman vangin petolliseksi kirjeenvaihdoksi.
Miesten innokkaasti etsiessä rehenteli Merlin suuressa, nahkapäällyksisessä tuolissa, jonka käsinojaa hänen likaiset sormenpäänsä rummuttivat kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan välittänyt salata miten suuri hänen pettymyksensä olisi, jos tarkastusretki osoittautuisi tuloksettomaksi.
Hänen tihrusilmänsä katsahtivat silloin tällöin Julietteen ikäänkuin apua ja ohjausta pyytäen. Jälkimäinen ymmärtäen hänen mielentilansa vastasi katseeseen. Välittämättä raa'oista vihjauksista, joita Merlin hänelle lausui, esitti Juliette osansa ovelasti ja horjahtamatta. Vilkaisten sinne tänne ohjasi hän miesten etsintää. Itse Déroulèdekaan ei malttanut olla katselematta tyttöä; hän oli ymmällä ja ihmetteli Julietten taitoa tämän esittäessä osaansa loppuun asti.
Merlin tunsi olevansa nolattu.
Hän tiesi varsin hyvin, ettei kansanvaltuutetun Déroulèden kaltaista, miestä sopinut kohdella kevytmielisesti. Pelkkä epäluulo tai nimetön ilmianto ei riittänyt häntä saattamaan vallankumoustuomioistuimen eteen. Ilman todisteita, varmoja, kumoamattomia, vääjäämättömiä todisteita Paul Déroulèden kavalluksesta ei yleinen syyttäjä ikinä olisi uskaltanut laatia syytöstä häntä vastaan. Pariisin roskajoukko voi nousta epäjumalaansa puolustamaan; mestauslavan juurella sukkaa kutovat hirvittävät noidat mieluummin repivät giljotiinin alas kuin sallivat Déroulèden nousta sille.
Déroulèden turvana oli siis Pariisin roskajoukko, jota hän oli rakastanut heidän häpeässään ja jota hän oli hoivannut ja auttanut heidän yksityisissä tarpeissaan. Ennen kaikkea olivat hänen turvanaan Pariisin naiset, joiden lapsille hän oli toimittanut hoitoa perustamissaan sairaaloissa, ja Merlin tiesi, etteivät he vielä olleet unohtaneet sitä. Jonakin päivänä, ehkäpä piankin, he voivat unohtaa. Silloin he varmaankin kääntyvät entistä epäjumalaansa vastaan ja kiukkuisten kiroushuutojen kaikuessa saattavat hänet ulvoen kuolemaan. Sen päivän tultua ei tarvitse huolehtia kavalluksesta eikä todisteista. Kansan unohtaessa kaikki hänen hyvät työnsä on hänen kukistumisensa lähellä.
Mutta se aika ei ollut vielä tullut.
Miehet olivat lopettaneet huoneen tarkastuksen. Jokaisen paperipalan, jokaisen irtonaisen esineen kimppuun oli innokkaasti hyökätty.
Raivon sokaisemana oli Merlin hypähtänyt pystyyn.
»Tarkastakaa hänet!» kuului hänen järkähtämätön määräyksensä.
Vastustamatta puri Déroulède hammasta ja käytti kaiken sisäisen tarmonsa voidakseen ääneti alistua häpeään. Merlinin raakaa pilaa laskiessa puristi Déroulède kyntensä kämmeniinsä voidakseen olla lyömättä! törkeäsuista miestä vasten kasvoja. Mutta hän alistui ja seisoi tyynenä sotilasten karkeiden käsien käännellessä nurin hänen taskujaan.
Koko ajan oli Juliette pysynyt vaiti ja katsellut Merliniä niinkuin haukka saalistaan. Luonteensa raakuuden tähden joutui hirmuvaltias näin perinpohjin petkutetuksi.
Hän tiesi Julietten ilmiantaneen Déroulèden, ja omaksi tyytyväisyydekseen hän oli selittänyt tytön teon vaikuttimet, Ollen matalamielinen, eläimellinen ja raaka hän ei aavistanut totuutta eikä huomannut nuoren kaunottaren kaksinaista luonnetta, joka oli itseäänkiduttava ja sangen merkillinen, ja jossa toisinaan esiintyi uskonnollisen velvollisuudentunteen sekaista sairaalloisuutta. Tämä kaksinaisuus soti hänen rehellistä, tervettä luonnettaan vastaan.
Alhaissyntyinen ja itsensä turmelema hirmuvaltias oli omalla tavallaan arvostellut Julietten teon. Hän oli sangen tyytyväinen, sillä se vastasi hänen omaa ihmisarvioimistaan, sillä koettihan hän parhaansa mukaan vetää ihmisiä eläinten tasolle.
Merlin ei sentähden häirinnyt Juliettea, vaan tyytyen pelkin elein ja liikkein vihjaamaan tytön osan päivän työssä. Näihin huomautuksiin Déroulède ei tietenkään kiinnittänyt huomiota. Hänestä Juliette oli valtiollisista juonista yhtä etäällä kuin enkelit. Yhtä hyvin hän olisi voinut epäillä Notre Damen alttaripyhimyksiä kuin ihanaa, melkeinpä henkimäistä olentoa, joka oli taivaasta lähetetty ilahuttamaan hänen sydäntään ja kohottamaan hänen jokaista ajatustaan.
Mutta Juliette ymmärsi Merlinin aseman ja arvasi kirjallisen ilmiantonsa joutuneen tämän käsiin. Koko hänen ajatus- ja tunnepiirinsä keskittyivät yhteen asiaan: saada rakastettunsa pelastetuksi oman rikoksensa seurauksista. Sitä varten täytyi epäluulon varjokin saada hänestä poistetuksi. Merlinin kohtuuton laki ei saanut uudelleen koskettaa häntä.
Kun Déroulède vihdoin vapautui solvauksesta, jonka alaiseksi hän oli joutunut, katseli Merlin sekä kirjaimellisesti että myöskin kuvaannollisesti sanoen ympärilleen päästäkseen epävarmasta tilanteestaan.
Arvostellen muita oman käytöksensä mukaisesti pelkäsi Merlin suositun kansanvaltuutetun kiihottavan roskajoukkoa häntä vastaan kostoksi kärsimästään loukkauksesta. Päällepäätteeksi oli hirmuvaltias varma, että Déroulède oli syyllinen ja että todisteita hänen petollisuudestaan oli olemassa, jos ne vain olisi saatu käsiin.
Hän kääntyi Julietteen lausumaton kysymys käärmeitä muistuttavissa silmissään. Juliette kohautti olkaansa ja teki eleitä ikäänkuin osoittaen ovelle.
»Tässä talossa on muitakin huoneita kuin tämä», näytti hänen eleensä ilmaisevan. »Etsikää niistä. Todistuskappaleita on, teidän tehtävänne on löytää ne.»
Merlin oli seisonut Julietten ja Déroulèden välissä, ettei jälkimäinen ollut nähnyt kysymystä enempää kuin vastaustakaan.
»Kansanvaltuutettu, olette ovela», virkkoi Merlin kääntyen hänen puoleensa, »ja epäilemättä olette nähnyt paljon vaivaa piilottaessanne petollisen kirjeenvaihtonne. Teidän on ymmärrettävä, ettei yleinen turvallisuuskomitea tyydy vain kirjastonne tarkastamiseen», lisäsi hän pilkallisen hyväntahtoisesti »ja otaksun, ettette pane vastaan, jos minä ja nämä kansalaiset vierailemme talonne muissa osissa.»
»Niinkuin haluatte», vastasi Déroulède kuivakiskoisesti.
»Valtuutettu, te seuraatte meitä!» komensi toinen lyhyesti.
Neljä kansalliskaartilaista asettui riviin kirjaston oven ulkopuolelle; päättävästi nyökäyttäen määräsi Merlin Déroulèden kulkemaan heidän välitsensä, sitten hänkin valmistautui seuraamaan. Ovella hän kääntyi vielä kerran Julietteen päin.
»Kansatar, mitä teihin tulee», virkkoi hän äkkiä yhä katalammin, »jos olette toimittanut meidät tänne tyhjän vuoksi, käy teidän huonosti, muistakaa, se! Älkää lähtekö talosta ennen palaamistamme! Minulla saattaa olla teillä kysyttävää.»