XIX LUKU.
SEKAVUUTTA.
Yleinen turvallisuuskomitea oli puhutellut kansanvaltuutettu Déroulèdea erikseen ja hänen sallittiin tilapäisesti liikkua vapaasti.
Lyhyet alkuvalmistelut olivat olleet aivan yksityisluontoisia. Pariisin kansan ei vielä sallittu tietää sen suosikin olevan huonossa maineessa. Déroulèden vastattua kaikkiin kysymyksiini ja Merlinin palattua asialtaan Luxembourgin palatsista sekä hänen annettuaan selityksensä kansanvaltuutetun talossa tekemästään kotitarkastuksesta ilmoitettiin Déroulèdelle lyhyesti, ettei tasavallalla ollut sillä hetkellä hänestä valittamista.
Hän tiesi kuitenkin varsin hyvin mitä sillä tarkoitettiin. Siitä lähtien hän on epäluulon alainen, alituiseen pidetään häntä silmällä, niinkuin kissa vaanii hiirtä, hänen kimppuunsa hyökätään juuri sillä hetkellä, jota pidetään suotuisana hänen lopulliselle kukistumiselleen.
Terävät, kateelliset silmät varmaankin huomasivat, että hän alkoi menettää kansansuosiotaan, ja Déroulède tarkan ihmis- ja luonnetuntemuksensa perusteella tiesi varsin hyvin sen ennemmin tai myöhemmin lähentelevän loppuaan niinkuin kaikki muukin hetkellinen tässä maailmassa.
Lyhyen lykkäyksen aikana, jonka hänen vihollisensa sallivat hänelle, hänen ainoa toivonsa ja velvollisuutensa oli äitinsä ja Anne Mien onnellisesti maasta toimittaminen.
Ja myöskin —
Ihmetellen mitä oli tapahtunut ajatteli Déroulède häntä. Kulkiessaan kiireesti yli kapean kävelysillan ja saapuessaan virran toiselle rannalle, tulvivat viime tuntien tapahtumat vyöryen hänen mieleensä hirvittävän ylivoimaisina.
Katkera tuska täytti hänen sydämensä hänen muistellessaan Julietten petollisuutta. Olihan se halpamaisen kauhistuttava. Hän koetti miettiä, oliko hän koskaan tehnyt Juliettelle vääryyttä, ja ihmetteli, rakastiko tyttö ehkä jotakin muuta toivoen siten pääsevänsä hänestä eroon.
Mutta olihan hän ollut rakkaudessaan niin nöyrä, niin vaatimaton. Eihän hän ollut oikeudettomasti vaatinut itselleen mitään, ei pyytänyt eikä halunnut mitään suojelusvaltansa nojalla.
Hän kiusasi itseään ihmettelemällä kovasti, minkätähden Juliette oli kohdellut häntä sillä tavoin.
Kostoksi veljensä kuolemasta — siinä ainoa selitys, jonka hän voi keksiä, Julietten rikoksen ainoa lieventävä asianhaara.
Valasta, jonka Juliette oli vannonut isälleen, hänellä ei ollut aavistustakaan, eikä hän tietystikään ollut kuullut surullista tarinaa nuoren tuntehikkaan tytön hirvittävästä hetkestä velivainajan ja mielipuolen isän vuoteen ääressä. Hän ajatteli vain tavallista halpamaista kostoa rikkomuksen seurauksena, rikkomuksen, jonka Juliette oli ollut pahoitettu tekemään.
Kuinka hän olikaan rakastanut Juliettea!
Niin, rakastanut — sillä se oli mennyttä. Juliette oli lakannut olemasta pyhimys tai madonna, hän oli pudonnut korokkeelta niin alas, ettei Déroulède tiennyt, miten laskeutua keräämään ihanteensa jäännöksiä.
Hänen huoneensa ovella tuli Anne Mie kyynelsilmin häntä vastaan.
»Hän on mennyt», nyyhkytti nuori tyttö. »Minusta tuntuu kuin olisin murhannut hänet.»
»Mennyt? Kuka? Mihin?» uteli Déroulède kiireesti jäätävän kauhun tunteen hänen sydän juuriaan jäytäessä.
»Juliette on mennyt», vastasi Anne Mie, »nuo kauheat roistot veivät hänet.»
»Koska?»
»Heti sinun lähdettyäsi. Se mies — Merlin — löysi vähän tuhkaa ja paperipalasia hänen huoneestaan — —»
»Tuhkaa?»
»Niin, ja revityn kirjesalkun!»
»Suuri Jumala!»
»Juliette sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä, jotka hän oli polttanut peläten niiden joutuvan sinun käsiisi.»
»Niinkö hän sanoi? Anne Mie, Aarne Mie, oletko aivan varma?»
Oli niin kauheata, eikä hän oikein asiaa ymmärtänyt; hänen tavallisesti terävä ja toimintakykyinen järkensä kieltäytyi palvelemasta häntä hirveän käännekohdan hetkenä.
»Olen, olen aivan varma», jatkoi Anne Mie kyyneleisenä. »Ja voi, tuo kauhea Merlin kertoi arkaluontoisia asioita. Mutta Juliette pysyi sanoissaan, että hänellä oli — toinen rakastaja. Oi Paul, varmastikaan ei se ole totta. Minä vihasin häntä, koska — koska sinä rakastit häntä niin kovasti, ja epäilin häntä, mutta en voi kuitenkaan uskoa hänen olleen aivan niin halpamaisen.»
»Ei, ei, lapseni», virkkoi Déroulède soinnuttoman surkealla äänellä, »hän ei ollut niin halpamainen. Kerro mitä hän vielä sanoi -»
»Ei hän paljon muuta sanonut. Mutta Merlin kysyi häneltä, oliko hän ilmiantanut sinut päästäkseen eroon sinusta. Merlin antoi ymmärtää että — että —.»
»Että minäkin olen hänen rakastajansa?»
»Niin», kuiskasi Anne Mie.
Anne Mietä ei juuri haluttanut katsahtaa Déroulèdeen, jonka voimakkaat piirteet olivat käyneet kovan jäykiksi ja surkeannäköisiksi.
»Ja Julietteko salli heidän sanoa sellaista?» kysyi hän viimeinkin,
»Sallipa tietenkin. Juliette seurasi miehiä nurisematta Merlinin ilmoitettua, että hänen oli vastattava yleiselle turvallisuuskomitealle kansan edustajain kanssa ilvehtimisestä.»
»Hän saa vastata siitä hengellään», mutisi Déroulède. »Ja minunkin», lisäsi hän puoliääneen.
Anne Mie ei kuullut hänen sanojaan; hänen tunteellisen, pienen sydämensä kävi ylenmäärin sääli Juliettea ja Paulia.
»Ennenkuin he kuljettivat hänet pois», virkkoi Anne Mie asettaen laihan hennot kätensä Déroulèden käsivarrelle, »juoksin hänen luokseen sanomaan hyvästiä. Sotilaat työnsivät minut tylysti syrjään, mutta minun onnistui suudella häntä — ja silloin hän kuiskasi korvaani muutamia sanoja.»
»Niinkö? Mitkä ne olivat?»
»'Vala se oli', sanoi hän. 'Vannoin sen isälleni ja velivainajalleni.
Sanokaa hänelle’,» toisti Anne Mie hitaasti.
Vala!
Hän ymmärsi ja, voi, kuinka hän sääli Juliettea! Kuinka kauheasti olikaan Julietten raadeltu sielu parka kärsinyt hänen jalon rehellisen luontonsa kamppaillessa hirvittävän petoksen kanssa!
Hänen vilpittömyyttään, rohkeuttaan Déroulède ei ollenkaan epäillyt. Ja Julietten omallatunnolla kauhistuttava synti, joka varmaan aiheuttaa loppumatonta tuskaa!
Voi, sovitus ei vapauta häntä milloinkaan itsesyytösten taakasta!
Hän oli halunnut hengellään sovittaa petoksen Déroulèdea ja hänen omaisiaan kohtaan. Tyttö viedään tuomioistuimen eteen, joka peruuttamattomasti tuomitsee hänet. Voi, kuinka säälittävää!
Yhden ainoan hetken kiihkeä mielenkuohahdus, elinkautinen taikausko ja väärä velvollisuudentunto, ja sitten loppumaton kurjuus, kauhea vääryyden sovitus, vääryyden, jota ei voi koskaan saada tekemättömäksi.
Eikä Juliette ollut koskaan rakastanut häntä.
Siinä tosi oas, Déroulèden ainoa tunne sillä hetkellä; se jäyti häntä enemmän kuin Julietten synti ja petollisuus — enemmän kuin hänen oman ihanteensa häipyminen.
Kiihkeästi haluten hänen pelastustaan oli Juliette uhrautunut sovittamaan tuottamansa pahan.
Mutta kuitenkin olivat Déroulèden toiveet ja unelmat joutuneet karille!
Siihen hetkeen saakka, jolloin Déroulède oli auttamattomasti kadottanut Julietten, ei hän ollut milloinkaan käsittänyt, kuinka suuret hänen toiveensa olivat olleet; kuinka hän päivästä toiseen oli odottanut katsetta Julietten silmistä, sanaa hänen huuliltaan ilmoitukseksi, että hänkin — hänen saavuttamaton pyhimyksensä — laskeutuu jonakin päivänä maanpinnalle ja lahjoittaa hänelle vastarakkautensa.
Silloin tällöin kun Julietten ihanat kasvot ilostuivat nähdessään Déroulèden, kun hän hymyili tervehdykseksi Déroulèden työstä palattua, kun hän yleisön penkiltä konventin istunnoissa katseli häntä ylpeän ihastuneena — silloin olivat Déroulèden toiveet, ajatukset ja unelmat heränneet.
Harhanäkyjä ne vain olivat! Naamio Julietten sielussa riehuvasta hirveästä taistelusta, muuta se ei ollut.
Juliette ei rakastanut häntä, siitä hän tunsi olevansa varma. Miesten tavoin hän ei täysin ymmärtänyt suurta ja ihmeellistä arvoitusta, joka on hämmästyttänyt maailmaa ammoisista ajoista: naisen sydäntä.
Ikuiset ristiriitaisuudet, jotka muodostavat tuntehikkaan naisen monimutkaisen luonteen, olivat hänelle aivan käsittämättömät. Juliette oli kavaltanut hänet tyydyttääkseen omaa oikeuden- ja totuudentuntoaan, tyydyttääkseen kostonhaluaan ja täyttääkseen valansa. Siis ei Juliette rakastanut häntä.
Se oli johdonmukaisuutta ja tervettä järkeä. Naisia koskevan epäluulonsa kannustamana tuntui se hänestä aivan kiistämättömältä.
Paul Déroulèden kaltaiselle ajattelevalle ja tarkoituksenmukaisesti toimivalle miehelle rakastetun pettäminen ja vihan ja rakkauden keskinäinen vaihtuminen olivat vieraita ja uskomattomia käsitteitä. Hän puolestaan ei ollut koskaan rakastanut ketään vihaamaansa henkilöä. Miesten tunteet näissä asioissa eivät ole kovin monimutkaisia eivätkä ristiriitaisia.
Voiko rehellinen henkilö kavaltaa ystävänsä? Ei — ei koskaan. Vihollisensa, inhoamansa henkilön, jonka sortuminen tuottaa hänelle iloa, hän saattaa pettää. Mutta ystävänsä? Pelkkä ajatuskin on vastenmielinen, mahdoton rehelliselle luonteelle.
Julietten rajattoman jalomielisyyden hänen koettaessaan pelastaa Déroulèdea kun Juliette vihdoinkin joutui katsomaan kauheaa vääryyttä silmästä silmään, luki Déroulède niiden jalojen vaikuttimien ansioksi, joihin hän tiesi Julietten sielun täysin kykeneväksi. Niidenkin Déroulèden oma epäluulo otaksui johtuneen enemmän hänen äitinsä tai Anne Mien kuin hänen oman itsensä vuoksi.
Mitä siis elämä sillä hetkellä merkitsi hänelle? Olihan hän iäksi kadottanut Julietten, onnistuipa hänen sitten siepata hänet giljotiinilta tai ei. Hänellä oli perin vähän, tuskinpa ollenkaan toivoa saada hänet pelastetuksi, mutta missään tapauksessa ei hän jää hänelle kiitollisuuden velkaa hengestään.
Nähdessään hänen vaipuvan ajatuksiinsa oli Anne Mie hiljaa vetäytynyt syrjään. Hänen oma terve järkensä sanoi, että Paul Déroulèden ensimäinen tehtävä oli hänen äitinsä vaarasta pelastaminen ja maasta lähettäminen, mikäli aika sen vielä salli, joten hän odottamatta ohjeita alkoi samana iltana pakata rouva Déroulèden ja omia tavaroitaan.
Sydämessään ei hän enää vihannut Juliettea. Mikä Paul Déroulèdelta jäi ymmärtämättä, sen Anne Mie oli jo arvannut. Tyttö uskoi varmasti, ettei mikään enää pelastanut Juliettea kuolemasta, ja hänen sydämeensä hiipi voimakas hellyyden tunne naista kohtaan, jota hän oli vihollisenaan ja kilpailijanaan pitänyt.
Lyhyessä ajassa oli hänkin oppinut suuren läksyn, että kosto on vain
Jumalan.