XVIII LUKU.
LUXEMBOURGIN VANKILASSA.
Vihdoinkin oli Juliette yksin — s.o. verrattain yksin, sillä oli liian paljon aatelisia, liian paljon rikollisia ja pettureja Pariisin vankiloissa, jotta yksinäisyyden rauhaa olisivat saaneet nauttia ne, joita piakkoin aiottiin tutkia, tuomita ja giljotiinilla surmata.
Nuorta tyttöä oli marssitettu pitkin Pariisin sullottuja katuja ivallisen roskajoukon häntä seuratessa. Se huomasi heti ylhäissyntyisen tytön sopivaksi saaliiksi, jonka yleinen turvallisuuskomitea saattoi heittää vallankumouksen nälkäiselle hirmukoiralle.
Viime aikoina oli meluavan näytelmän likaisilla katselijoilla ollut vähän varsin tervetulleita nähtävyyksiä Place de la Guillotinella: ylhäisöä, todellisia, loisteliaan hienostuneita naisia kasvot ylpeän kalpeina ja kädet lumivalkoisina nousemassa saman mestauslavan portaita, jolla inhottavimmat rikolliset ja halpamaisimmat roistot menettivät henkensä.
Rouva Guillotinen taipumukset olivat pääasiallisesti vapaamieliset. Hänen laihat, veripunaisiksi maalatut käsivartensa olivat yhtä auliisti avomaa murhaajalle, varkaalle ja liassa rypevälle köyhälistölle kuin vanhasta sukujuuresta polveutuvalle ylimyksellekin.
Mutta viime aikoina olivat mestaukset johtuneet yksinomaan valtiollisista syistä. Vallankumouksen verisellä areenalla olivat girondilaisten viimeiset taistelut käynnissä. Toisiaan seuraten he kaatuivat yhä vain taistellen ja saarnaten maltillisuutta, yhä ennustaen häviötä ja vedoten kansaan, jonka he olivat orjuudesta kohottaneet heittääkseen sen suinpäin entistä raaemman ja perinpohjaisemman hirmuikeen alle.
Pariisissa oli siihen aikaan kaksitoista vankilaa ja Ranskassa neljäkymmentätuhatta, kaikki täpösen täynnä. Ympäri maata kulki kokonainen armeija haalimassa vankeja. Erikoiskopeissa ei ollut tilaa eikä yksinoloon tilaisuutta, ei ollut halua alkeellisimpaankaan hienotunteisuuteen.
Naiset, miehet ja lapset, kaikki olivat yhteensullotut, ja päivän tai parin ehkäpä vain yön kuluttua kuolema jo poisti pienet harmit ja alentavasta läheisyydestä johtuvat naiselliset punastumiset.
Kuolema tasoitti kaiken, pyyhkäisi kaiken unhoon.
Kun Marie Antoinette nousi giljotiinille, unohti hän, että hän kuusi viikkoa yötä päivää oli elänyt alhaisten sotilaiden välittömässä läheisyydessä.
Julietten marssiessa pitkin katuja kahden kansalliskaartilaisen välissä ja Merlinin seuraamana pilkattiin ja ivattiin häntä, loukattiin ja viskeltiin lokaa hänen päälleen. Eräs nainen koetti työntäytyä sotilaiden ohi lyödäkseen Juliettea kasvoille — nainen, joka ei vielä ollut kolmeakymmentä täyttänyt ja joka kädestä veti likaisen kalpeata pientä poikasta!
»Sylkäise toki ylimyksen silmille!» sanoi nainen kurjalle, pienelle ihmisalulle sotilaiden työntäessä tätä kovakouraisesti syrjään. »Sylkäise ylimyksen silmille!» Ja lapsi mullisteli pieniä kuivahkoja huuliaan voidakseen äitiänsä totellen sylkäistä ihanan viattoman tytön päälle liaten hänet.
Sotilaat koettivat nauraen parantaa asiaa uusilla loukkauksilla.
Tapauksesta ihastuneena unohti Merlinkin suuttumuksensa.
Mutta Juliette ei ollut ollenkaan huomannut heidän raakaa käytöstään.
Hän käveli kuin unissaan. Roskajoukko ei ollut häntä varten: hän ei kuullut loukkauksia eikä herjauksia. Hän ei nähnyt likaisia, ilkeitä kasvoja; hän ei tuntenut sotilaiden karkeiden käsien kosketusta heidän tuupellessaan häntä eteenpäin väkijoukossa. Hän oli palannut omaan romanttiseen maailmaansa, jossa hän eli kahden rakastettunsa kanssa. Pariisin veljeys- ja tasa-arvolauseilla varustettujen talojen sijasta ympäröi häntä ihanat puut, laakerit ja ruusupensaat sulostuttaen ilmaa hienolla, huomaavalla tuoksullaan. Suloiset äänet kuin unelmien maasta täyttivät ilmapiirin vienolla hyminällään, samalla kun ylhäällä pilvetön taivas valaisi tätä maallista paratiisia.
Hän oli onnellinen, ylen onnellinen. Hän oli pelastanut Déroulèden oman, epäoikeutetun rikoksensa seurauksista, ja hän oli antamaisillaan henkensä hänen edestään turvatakseen yhä paremmin hänen pelastumisensa.
Hänen rakkauttaan Déroulède ei saa milloinkaan tietää. Hän tietää vain hänen rikoksensa, mutta pian, kun hänet tutkitaan ja tuomitaan muutamien palaneiden paperipalasten ja revityn kirjesalkun nojalla, saa hän tietää, että Juliette on kestänyt hänen omaan syytökseensä perustuvan tutkinnon ja että hän aikoo kuolla hänen puolestaan.
Sentähden olivat muutamat kuluneet hetket kokonaan hänen omiaan. Hänellä oli oikeus syventyä muutamiin onnellisen sekunteihin kuunnellen Déroulèden rakkaustunnustusta. Se oli henkimäistä ja melkein yli-inhimillistä, mutta se oli hänen omaansa. Olihan hän ollut Déroulèden jumala, hänen madonnansa. Déroulède oli rakastanut hänessä hänen todellista parasta itseään.
Alhainen hänessä ei tosiaankaan ollut hänen omaansa. Juhlallisesti vannottu kauhea vala oli ollut hänen taipumaton hirmuvaltiaansa; ja hänen uskontonsa — taikauskon ja väärien ihanteiden uskonto — oli sokaissut hänet ja johdattanut hänet rikokseen.
Hän oli ollut väärässä omaksuessaan yksin Jumalalle kuuluvan — »koston», joka ei ole ihmisten.
Rakkauden tuntemukseen pääseminen ja sen liikuttavien salaisuuksien oppiminen sillä keinoin oli enemmän kuin hän ansaitsi. Déroulèden polttavat suudelmat hänen kädellään olivat taivaallinen korvaus hänen kaikista tulevista kärsimyksistään.
Siten hän antautui laahattavaksi Pariisin roskajoukon läpi, joka halusi repiä hänet kappaleiksi siinä tuokiossa, ettei vain kuoleman näkemisen ilo olisi lykkäytynyt tuonnemmaksi.
He veivät hänet Luxembourgiin, joka kerran oli ollut Medicin, tuon suuren hallitsijan, ylpeän »Monsieurin» aikana palatsi, sillä hetkellä inhottava täpö täysi vankila.
Oli noin kuuden aika muistorikkaan päivän iltaan painuessa. Juliette annettiin vankilan johtajan, lyhyen tanakan miehen huostaan, joka oli puettu mustiin housuihin, mustaan nukkaiseen villapaitaan, ja likainen, punainen lakki kolmivärinen ruusuke sivulla oli hänen takkuisessa päässään.
Hän tarkasteli Juliettea kiireestä kantapäähän tämän kulkiessa kapeasta ovesta, sitten hän kysäistä tokaisi Merliniltä.
»Vaarallinenko?»
»On», vastasi Merlin tyynesti.
»Ymmärrättehän», lisäsi johtaja, »meillä on niin täyttä. Meidän olisi tarvis tietää, tarvitaanko henkilökohtaista vartioimista.»
»Tietysti», sanoi Merlin, »te olette tästä vangista henkilökohtaisesti vastuunalainen yleiselle turvallisuuskomitealle.»
»Sallitaanko vieraskäyntejä?»
»Ei millään muotoa ilman yleisen syyttäjän erikoista lupaa.»
Juliette kuuli lyhyen sananvaihdon tulevasta kohtalostaan.
Kukaan vieras ei saanut häntä tavata. Ehkäpä se olikin parasta. Häntä olisi pelottanut tavata Déroulèdea, olisi pelottanut lukea Déroulèden silmistä tämän rakkauden kuolleen, joka kuolema olisi hävittänyt hänen nykyisen onnellisuutensa.
Eikä hän halunnutkaan tavata ketään. Hän eli muistojaan varten — lyhyitä, taivaallisia muistoja. Niihin sisältyivät muutamat sanat, suutelo — viimeinen — hänen kädelleen ja kiihkoisa kuiske, joka oli kuulunut Déroulèden huulilta hänen polvistuessaan tytön jalkain juureen:
»Juliette!»