XVII LUKU.
SOVITUS.
Merlin odotti hetkisen eteisessä, kunnes kuuli meluavan joukon häviävän etäisyyteen, sitten hän vielä kerran nousi portaita tyytyväisesti myhähtäen.
Kaikki oli tapahtunut muutamissa minuuteissa. Rouva Déroulède ja Anne Mie sangen levottomina kadulla sattuneiden tapahtumain vuoksi eivätkä olleet huomanneet Juliettea.
He eivät olleet uskaltaneet astua parvekkeelle katsomaan mitä tapahtui, ja senvuoksi he eivät ymmärtäneet mitä ulko-oven uudelleen avaaminen ja sulkeminen merkitsi.
Seuraavassa hetkessä Merlinin raskaat, veltot askeleet portaissa saivat kuitenkin Anne Mien pelästyneenä katsahtamaan ympärilleen.
»Sotilaat ovat vain tulleet takaisin noutamaan minua», sanoi Juliette hiljaa.
»Teitä?»
»Niin, he ovat tulleet viemään minut pois. Eivät luullakseni halunneet tehdä sitä herra Déroulèden läsnäollessa peläten —»
Hänellä ei ollut aikaa sanoa sen enempää. Anne Mie katseli häntä pelokkaasti ja äänettömästi kummastellen Merlinin huoneeseen astuessa.
Merlinillä oli kädessään nahkasalkku, jonka koko toinen pää oli revitty, sekä muutamia pieniä puolihiiltyneitä paperipalasia. Hän tuli suoraan Julietten luo ja epäkohteliaasti heitti sekä salkun että paperit tytön kasvoille.
»Teidänkö nämä ovat?» kysyi hän töykeästi.
»Minun.»
»Luullakseni tiedättekin mistä ne löytyivät?»
Juliette nyökkäsi ääneti vastaukseksi.
»Mitä papereita te poltitte?»
»Rakkauskirjeitä.»
»Valehtelette!»
Juliette kohautti olkaansa.
»Niinkuin haluatte», vastasi hän lyhyesti.
»Mitä papereita ne olivat?» toisti Merlin kiroten kovasti ja rivosti, mikä kuitenkaan ei häirinnyt nuoren tytön tyyneyttä.
»Olen sanonut teille», vastasi hän, »rakkauskirjeitä, jotka halusin polttaa.»
»Kuka oli rakastettunne?» kysyi hän.
Kun Juliette ei vastannut, osoitti hän kadulle, jossa sanat »Déroulède, eläköön Déroulède», vielä kaukaa kaikuivat.
»Olivatko kirjeet häneltä?»
»Eivät.»
»Teillä oli siis useampiakin rakastajia kuin yksi?»
Merlin naurahti ja teeskennelty iloisuus näytti yhä enemmän vääntelevän hänen ilkeitä piirteitään.
Hän tunki kasvonsa aivan lähelle Julietten poskia, ja tämä sulki silmänsä inhoten kurjan heittiön kosketusta. Anne Miekin oli päästänyt osanotonhuudahduksen nähdessään pahanhajuisen likaisen hylkiön kiduttavan läheisyydellään hänen edessään seisovaa ihanaa ja hienostunutta tyttöä.
Töykein liikkein hän pisti sorkkamaiset kätensä Julietten siron leuan alle pakoittaen tytön kääntymään ja katsomaan häneen, Juliette kavahti inhottavasta kosketuksesta, mutta tyyneyttään hän ei hetkeksikään unohtanut.
Sellaisten hylkiöiden valtaan oli hän tahallaan toimittanut miehen, jota hän rakasti. Raa’an olennon tuttavallisuus antoi viimeisen voitelun hänen omalle alennukselleen, mutta samalla se antoi hänelle rohkeutta suunnitelmansa lopulliseen toteuttamiseen.
»Teillä oli siis useampia kuin yksi rakastaja?» nauroi Merlin sellaisella tavalla, joka olisi itse pakolaistakin miellyttänyt. »Ja te toivoitte voivanne lähettää yhden niistä giljotiinille valmistaaksenne toiselle tilaa. Niinkö?»
»Niinkö?» kertasi Merlin äkkiä tarttuen tytön ranteeseen ja sitä niin lujasti puristaen, että Juliette oli melkein kirkaista tuskasta.
»Niin», vastasi Juliette varmasti,
»Tiedättekö, että saitte aprillinarrinanne minut tänne?» kysyi hän ilkeästi; »ja ettei kansanvaltuutettu Déroulèdea voida lähettää giljotiinille pelkästä epäluulosta, häh? Tiesittekö sen ilmiantoanne kirjoittaessanne?»
»En tiennyt.»
»Luulitteko meidän voivan vangita hänet pelkän epäluulon nojalla?»
»Luulin.»
»Tiesittekö hänet viattomaksi?»
»Tiesin.»
»Minkätähden poltitte rakkauskirjeenne?»
»Pelkäsin, että ne löytyisivät ja että ne joutuisivat kansanvaltuutetun haltuun.»
»Oivallinen yhteensattuma, kunniani kautta!» kirosi Merlin kääntyessään toisten naisten puoleen, jotka istuivat kalpeina ja vapisevina huoneen nurkassa ymmärtämättä mitä tapahtui, tietämättä mitä uskoa tai ajatella. He eivät tienneet Déroulèden suunnitelleen Marie Antoinetten pakoa eivätkä kirjesalkun sisällystä. Kuitenkin he kumpikin aavistivat hiukan, että ihana tyttö, joka seisoi siinä tyynenä inhottavan hirmuvaltiaan edessä, ei ollut irstas, vaikka hän siksi tekeytyi, vaan että hän oli harhaanjohdettu, ehkäpä mielipuoli — tai marttyyri.
»Tiesittekö te asiasta?» tiedusteli Merlin töykeästi vapisevalta Anne
Mieltä.
»En ollenkaan», vastasi hän.
»Kukaan ei tiennyt yksityisasioistani eikä yksityisestä kirjeenvaihdostani», virkkoi Juliette kylmästi. »Niinkuin sanoitte, oli se oivallinen yhteensattuma. Toivoin sen onnistuvan. Mutta ymmärrän nyt, että kansanvaltuutettu Déroulède on liian tärkeä henkilö joutuakseen kuulusteltavaksi pelkän epäluulon nojalla, eikä minun ilmiantoni perustunut tosiasioihin.»
»Tiedättekö myöskin, hieno ylimyksettäreni», virnisteli Merlin ilkeästi, »ettei ole viisasta ilvehtiä yleisen turvallisuuskomitean kanssa eikä aiheettomasti ilmiantaa kansanedustajia?»
»Tiedän», sanoi hän hiljaa, »että te, kansalainen Merlin, olette päättänyt antaa jonkun maksaa tämänpäiväisen erehdyksen. Ette uskalla nyt hyökätä kansanvaltuutetun kimppuun, siis teidän täytyy tyytyä minuun.»
»Riittää jo; minulla ei ole aikaa kinastella ylimysten kanssa», vastasi hän karskisti. »Kas niin, seuratkaa sävyisästi miehiä. Vastustus vain pahentaisi asiaanne.»
»Olen aivan valmis seuraamaan teitä. Saanko lausua pari sanaa ystävilleni ennen lähtöäni?»
»Ette.»
»Ehken koskaan enää saa heitä puhutella.»
»Olen sanonut ei, ja se on tarkoitukseni. Kas niin, eteenpäin, mars!
Olen jo tuhlannut liian paljon aikaa.»
Juliette oli liian ylpeä toistaakseen pyyntöänsä. Hän oli toivonut yhdellä sanalla voivansa voittaa puolelleen rouva Déroulèden ja Anne Mien sydämet. Hän ei tiennyt, uskoivatko he halpamaisen valheen, jonka hän oli puhunut Merlinille; hän vain arvasi, että he sillä hetkellä yhä vain pitivät häntä Paul Déroulèden kavaltajana.
Mutta sitä ei hänen sallittu lausua. Hänen oli mentävä tutkittavaksi, mahdollisesti kuolemaankin kauhean varjon leimaamana, jonka hän itselleen oli aiheuttanut.
Hän kääntyi hiljalleen ja käveli ovea kohden, jossa molemmat miehet jo seisoivat odottelemassa.
Silloinpa taivaasta tullut vaisto näytti äkkiä ohjaavan Anne Mietä. Tyttö raukka ratkaisi sielutieteellistä tehtävää, joka itse asiassa kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta hän aavisti sen kuitenkin olevan tärkeän probleemin. Julietten kasvojen ilme oli jo saanut tytön katkerasti katumaan tekoaan, ja kun ihana hienostunut nainen oli vaihtamaisillaan Déroulèden kodin suojan kauhean vallankumoustuomioistuimen julmaan julkisuuteen ja hirveään kidutukseen, heltyi Anne Mien sydän rajattomaan osanottoon.
Ennenkuin Merlin tai miehet ennättivät estää häntä, oli hän jo juossut Julietten luo, tarttunut hänen levottomaan kylmään käteensä ja suudellut sitä hellästi.
Juliette näytti heräävän kuin unesta. Hän loi Anne Miehen toivon, melkein riemun silmäyksen ja kuiskasi:
»Se oli vala — vannoin sen isälleni ja veli vainajalleni. Sanokaa se hänelle.»
Anne Mie saattoi vain nyökätä; hän ei voinut puhua, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.
»Mutta minä sovitan — hengelläni. Sanokaa hänelle», kuiskasi Juliette.
»Kas niin», huusi Merlin, »pois tiellä, kyttyräselkä, ellette halua tulla mukaan.»
»Anteeksi!» pyysi Anne Mie kyynelsilmin.
Miehet työnsivät hänet töykeästi syrjään. Mutta ovella Juliette kääntyi vielä kerran häneen päin ja sanoi:
»Pétronelle — pitäkää huolta hänestä —.»
Varmoin askelin hän sitten seurasi sotilaita huoneesta.
Pian avautui ulko-ovi ja sulkeutui jälleen kovasti paukahtaen Ecole de Médecinen kadun varrella sijaitsevan talon verhoutuessa hiljaisuuden vaippaan.