XVI LUKU.
PIDÄTETTY.
Déroulède ei edes yrittänytkään lähestyä häntä.
Vasta Merlinin ja hänen miestensä raskaiden askelten vielä kerran kajahdettua käytävässä nousi Juliette hiljaa pystyyn.
Hän oli saanut nöyrtyä ja katua heidän kaikkien nähden. Hän katsahti viimeistä kertaa heihin, joita niin kovasti oli loukannut, ja sydämensä hiljaisuudessa hän lausui ikuiset hyvästit sumeile, voimakkaalle ja pyhälle rakkaudelle, jonka hän oli herättänyt ja sitten niin toivottomasti murskannut.
Hän oli sovitukseen valmis.
Merlin oli jo tepastellut huoneeseen. Pitkä ja työläs kotitarkastus ei ollut parantanut hänen huonoa tuultaan eikä muotoaan. Hän oli entistään paksumman lian peitossa, ja hänen matala otsansa melkein hävisi huonosti kammatun, sotkuisen tukan alle, jota hän oli alituisesti ärtyisessä kärsimättömyydessään pöyhötellyt ja otsalleen vetäissyt.
Yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa oli jo Juliettelle ilmaissut mitä Merlin halusi tietää. Hän oli tarkastanut tytön huoneen ja löytänyt palaneiden paperien jäännöksiä, mitkä Juliette oli tahallaan jättänyt tuhka-astiaan.
Mitä Merlin aikoi tehdä, oli Julietten tärkein miettimisaihe. Ettei hän välttänyt vangitsemista ja tuomiota, oli hänelle päivän selvä. Merlinin halveksiva ivahymy hänen katsahtaessaan Julietteen oli ilmaissut sen.
Déroulède puolestaan oli tuntenut suurta huojennusta miesten huoneeseen palatessa. Jännitys oli käynyt sietämättömäksi. Kun hän näki kauhistuneen madonnansa nöyryytettynä jalkainsa juuressa, ääretön tuska mursi hänen sydäntään.
Eikä hän kuitenkaan voinut lähestyä Juliettea. Hänen tulinen sydämensä tunsi ylpeyden riemua nähdessään Julietten siinä.
Juliette ei enää ollut häntä ylevämpi eikä enkelimäinen. Hieman hän aavisti Merlinin löytävän nahkasalkun. Sen piilopaikkaa hän ei voinut sanoa, ehkäpä Juliette itse oli antanut sen sotilaille. Hän oli piilottanut sen vain muutamiksi hetkiksi luultavasti mielijohteesta, kun hän pelkäsi Merlinin pettävän hänet heti sen löydyttyä.
Déroulède muisti nyt hirmuvaltiaan Juliettelle osoittamat viittaukset ja vihjaukset kirjastoa tarkastettaessa. Silloin oli hän pitänyt niitä halpamaisina loukkausyrityksinä, ja hän oli kiusannut itseään melkein yli voimiensa koettaessaan olla rankaisematta raakasuista olentoa, joka uskalsi kinastella hänen madonnansa kanssa.
Hän ymmärsi ja tunsi sydämensä häpeästä kouristuvan muistellessaan sitä.
Merlinin ja hänen miestensä paluu, noiden likaisten turmeltuneiden roistojen läsnäolo oli tosiaankin tervetullut. Hän olisi tahtonut' kerätä koko maailman, kaikki sen asukkaat itsensä ja langenneen madonnansa välille.
Merlinin käytös häntä kohtaan ei ollut kadottanut ivallista hyväntahtoisuuttaan. Matelevaisuudenkin piirre ilmeni rumilla kasvoilla kansanedustajan lähestyessä suosittua kansanvaltuutettua.
»Kansanvaltuutettu», alkoi Merlin, »minun on kerrottava teille se tervetullut uutinen, ettemme ole talossanne löytäneet mitään, joka millään tavalla saattaisi uskollisuutenne tasavallalle epäiltäväksi. Minut määrättiin kuitenkin viemään teidät yleisen turvallisuuskomitean eteen välittämättä, löytyykö todisteita syyllisyydestänne vai eikö. Niitä en ole löytänyt.»
Hän tarkasteli terävästi Déroulèdea toivoen vielä yhdennellätoista hetkellä keksivänsä hakemiansa todisteita tämän katseista tai eleistä. Vähäpätöisinkin Déroulèden kasvoilla kuvastuva helpotuksen ilme tai tyytyväisyyden huoahdus hänen rinnastaan olisi riittänyt sillä hetkellä vakuuttamaan hänelle ja yleiselle turvallisuuskomitealle, että kansanvaltuutettu oli kuitenkin syyllinen.
Mutta Déroulède ei edes liikahtanut. Hän hallitsi itsensä täydelleen osoittamatta hämmästystä tai tyytyväisyyttä. Kuitenkin hän tunsi kumpaakin — tyytyväisyyttä ei oman turvallisuutensa, vaan äitinsä ja Anne Mien tähden, jotka hän aikoi heti lähettää maasta, kauas kaikista vaaroista, ja myöskin hänen, Juliette Marnyn, vieraansa tähden, jolla oli oikeus vaatia hänen suojelustaan, kuinka paljon hän liekin rikkonut häntä vastaan. Hänen vähäinen hämmästyksensä oli aivan ohimenevää laatua. Merlin ei ollut löytänyt kirjesalkkua. Ehkäpä Julietten oli myöhäisen katumuksen valtaamana onnistunut piilottaa se. Asia oli joka tapauksessa lakannut kiinnittämästä hänen mieltään. Hänestä oli yhtä kiusallista olla kiitollisuuden velassa Juliettelle omasta kavalluksestaan kuin lopullisesta pelastuksestaankin.
Hän suuteli hellästi äitiään hyvästiä sanoessaan ja puristi lämpimästi Anne Mien arkaa, pientä kättä. Hän teki voitavansa tyynnyttääkseen heitä, mutta heidän itsensä tähden ei hän uskaltanut Merlinin kuullen lausua sanaakaan suunnitelmistaan heidän pelastamisekseen.
Sitten oli hän valmis sotilaita seuraamaan.
Sivuuttaessaan Julietten aivan läheltä kumarsi hän ja kuiskasi melkein kuulumattomasti:
»Hyvästi!»
Juliette kuuli kuiskauksen, mutta ei vastannut. Vain hänen katseensa vastasi ikuiseksi hyvästiksi.
Déroulèden ja hänen seuraajiensa askeleet kaikuivat heidän laskeutuessaan portaita, sitten eteisen ovi aukeni ja sulkeutui. Avonaisesta ikkunasta tunkeutui huoneeseen käheä ilonhuuto suositun kansanvaltuutetun kadulla näyttäytyessä.
Merlin jäi kahden miehen kanssa pylväistöön; kahden muun hän käski saattamaan Déroulèdea oikeuspalatsiin saakka, jossa yleisen turvallisuuskomitean jäsenet istuivat. Hirmuvaltias aavisti kansanvaltuutetun puhuvan roskajoukolle.
Hillitön naisjoukko oli nähtävästi odottanut hänen tuloaan. Kaduille oli pian levinnyt tieto, että Merlin, itse Merlin, tuo innokas, verenhimoinen jakobiini oli alentunut menemään Paul Déroulèden taloon neljän sotilaan seuraamana. Sellainen loukkaus miestä kohtaan, johon he kaikista konventin jäsenistä enin luottivat, oli suuresti kiihottanut joukkoa. Naiset ilkamoivat sotilaille heti heidän näyttäydyttyään, eikä Merlin uskaltanut kieltää Déroulèdea puhumasta.
»Hirteen, vanha tomppeli!» karjui yksi naisista pudistaen nyrkkiään Merlinin nenän edessä.
»Kansanvaltuutettu, antakaa merkki», liittyi puheeseen toinen, »ja me murskaamme hänen ilkeän naamansa. Me katkaisemme hänen kaulansa!»
»Hirteen! Hirteen!»
Yksi ainoa Déroulèden lausuma sana olisi aiheuttanut julkisen metelin, ja siihen aikaan tulkittiin itsepuolustus roskajoukkoa vastaan kansan vihaamiseksi.
Merlininkään työ ei ollut vielä suoritettu. Hän ei ollut aikonutkaan itse saattaa Déroulèdea. Hänellä oli vielä tärkeitä toimia talossa, josta hän juuri oli poistunut. Hän oli vain halunnut lähettää kansanvaltuutetun tieltään ennenkuin hän taas meni yläkertaan.
Sitäpaitsi hän oli odottanut jonkunlaista katumellakkaa. Pariisin väestön mielentila oli sillä hetkellä kiehumispisteessä. Väestön vihaa määrättyä kansanluokkaa ja määrättyä yksilöä kohtaan voi verrata vain siihen intoon, millä he muutamia suosivat.
He olivat palvoneet Marat’ta hänen siivottomuutensa ja paheidensa vuoksi; he palvoivat Dantonia hänen tarmonsa ja Robespierreä hänen tyyneytensä tähden. Déroulèdea he palvoivat hänen äänensä, hänen lempeytensä ja sääliväisyytensä tähden, hänen kaunopuheisuutensa ja huolenpitonsa vuoksi heidän lapsistaan.
Hänen kaunopuheisuuttaan Merlin juuri pelkäsikin; mutta huonosti hän tunsi ne ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä.
Déroulèden vaikutusvaltaa hillittömimpään ja turmeltuneimpaan kansaan, mitä maailman historia on koskaan tuntenut, ei suinkaan saavutettu sen intohimoja lietsomalla. Suurinkin kansansuosio on aina lyhytaikainen. Roskajoukon intohimot kohdistuvat aina niihin, jotka ovat ne herättäneet. Marat' ei elänyt nähdäkseen tähtensä laskeutumista; Dantonin laahasivat giljotiinille ne, joita hän oli opettanut pitämään tuota kuolonvälinettä ainoana ja kumoamattomana valtiollisena johtopäätöksenä; Robespierre sortui niihin hurjiin verenvuodatuksiin, jotka hän itse oli aikaansaanut. Mutta Déroulède pysyi Pariisin kansan johtajana niin kauan kun hän itse halusi pysyttäytyä siinä asemassaa Kuunnellessaan häntä tunsi väkijoukko tulevansa paremmaksi, jalommaksi ja vähemmän turmeltuneeksi.
Hän ylläpiti heidän kurjissa, harhaanjohdetuissa sydämissään miehuuden viimeisiä lepattavaa tunnetta, jota verenhimoiset tyrannit veljeyden ja tasa-arvoisuuden nimessä yrittivät parhaansa mukaan tukahuttaa.
Silläkin hetkellä hän olisi saattanut käyttää ovensa ulkopuolella olevan pienen joukon mielentilaa omaksi hyväkseen, mutta hän piti vaitioloa parempana; vieläpä hän tyynnytti heitä käden liikkeilläänkin.
Hän tiesi hyvin, että ne, joita hän olisi voinut kiihottaa Merliniä vastaan, olisivat veren kuohahtaessa varmasti muutamissa minuuteissa kääntyneet häntä itseään vastaan.
Merlin, joka kaiken aikaa oli aikonut palata taloon, käyttikin sillä hetkellä tilaisuutta hyväkseen. Hän antoi Déroulèden mennä edellä kahden miehen saattamana ja kiirehti takaisin taloon naisten ivahuutojen seuraamana.
»Hirteen vanha tomppeli!» huusivat he heti, kun eteisen ovi sulkeutui. Muutamat alkoivat nyrkeillään takoa ovea; sitten he huomasivat, että heidän erityinen suosikkinsa, kansanvaltuutettu Déroulède marssi kahden sotilaan välissä niinkuin vanki. Huhu tiesi kertoa, että hänet oli pidätetty ja vietiin oikeus palatsiin — vankina.
Se ei saanut tapahtua. Pariisin roskajoukolle oli opetettu, että se oli kaupungin valtias, ja se oli oppinut läksynsä hyvin. Sillä hetkellä se oli valinnut Paul Déroulèden erityiseen suojelukseensa, ja hänen kunniavartijanaan — naiset rikkinäisissä hameissaan, miehet paljasjaloin ja puolialastomina, lapset kirkuen, rääkyen ja huutaen — se seurasi häntä valvoakseen, ettei vain kukaan saanut häntä loukata.