XV LUKU.
PALJASTETTU.
Oven avaaminen ja sulkeminen herätti heidät unelmistaan.
Anne Mie vapisten ja kalpeana sekä mielettömin ja kauhistunein katsein pujahti huoneeseen.
Déroulède hypähti pystyyn. Silmänräpäyksessä syrjäytti hän oman onnellisuutensa nähdessään lapsi paran ilmeisen tuskan. Nopeasti hän riensi tytön luo aikoen puhutella häntä, mutta Anne Mie suunniltaan ja selittämättömän kauhun vallassa sivuutti hänet juosten rouva Déroulèden luo.
»Anne Mie, mikä on hätänä?» kysyi Déroulède päättäväisesti, »Ovatko nuo hiivatin paholaiset uskaltaneet —»
Tuokiossa oli todellisuus palannut valtavan tulvan tavoin, ja hän tunsi sydämessään katkeria soimauksia siitä, että hän itsekkään riemun hetkenä oli unohtanut ne, jotka odottivat häneltä apua ja suojaa.
Hän tunsi raakalaisten luonteen, jotka olivat lähetetyt hänen jälkiään seuraamaan, tunsi halpamielisen Merlinin ja hänen meluisat tapansa, ja hän soimasi ankarasti itseään, että oli jättänyt Anne Mien ja Pétronellen Merlinin seuraan edes muutamiksi hetkiksikään.
Mutta Anne Mie tyynnytti hänet pian.
»He eivät ole paljoakaan meitä ahdistaneet», virkkoi hän ilmeisesti ponnistaen ja pakoittautuen tyyneksi. »Pétronelle ja minä olimme yhdessä, ja he pakoittivat meidät avaamaan kaikki kaapit ja näyttämään kaikki astiat. Sitten he kyselivät paljon.»
»Kyselivät? Mitä?» tiedusteli Déroulède,
»Teistä, Paul», vastasi Anne Mie, »ja äidistä sekä myöskin kansattaresta, vieraastanne.»
Déroulède silmäili häntiä tarkasti ja epäröivästi ihmetellen lapsen merkillistä käytöstä. Hän varmaankin taisteli kovan kiihtymyksen vallassa, ja laihassa ruskeassa kätösessään puristi hän pientä paperiliuskaa.
»Anne Mie, lapsi!» puhui hän hyvin lempeästi, »näytät olevan aivan suunniltasi, niinkuin olisi jotain kauheata tapahtunut. Ystäväni, mikä paperi sinulla on kädessäsi?»
Anne Mie tuijotti siihen. Nähtävästi hän yritti kaikin voimin hillitä itseään.
Anne Mien nähdessään oli Juliette kivettynyt kirjaimellisesti sanoen. Hän istui suorana ja jäykkänä kuin patsas, katse kiinnitettynä kyyryselkäiseen tyttö raukkaan niinkuin heltymättömään tuomariin, joka on julistamaisillaan hänelle elämän tai kuoleman tuomiota.
Vaisto, tuo tarkka, uhkaavan vaaran aavistus, minkä luonto toisinaan lahjoittaa valituilleen, oli ilmaissut hänelle, että muutamien silmänräpäysten kuluessa langetetaan hänen tuomionsa ja että kohtalo lähestyy häntä pitäen Nemesiksen miekkaa kädessään; Anne Mien pieni puolikurttuinen käsi oli ojentanut miekan kohtalon kouraan.
»Mikä tuo paperi on? Annatko minun nähdä sen, Anne Mie?» toisti
Déroulède.
»Kansalainen Merlin antoi sen minulle äsken», alkoi Anne Mie yhä hiljempää. »Paul, hän näyttää varsin suuttuneelta, kun ei löytänyt mitään teitä syyttävää. He viipyivät kauan keittiössä, ja nyt he ovat jo menneet tarkastamaan sekä minun että Pétronellen huonetta, mutta Merlin — voi! Se kauhea mies! Hän näytti julmistuneelta pedolta pettymyksessään.»
»Niin, niin.»
»En tiedä mitä hän tahtoi minusta, sillä sanoin hänelle, ettette ole kertonut äidillenne ettekä minulle valtiollisia asioita ja ettei minulla ollut tapana kuunnella avaimen rei'ästä.»
»Niin. Ja —»
»Sitten hän alkoi puhua vieraasta — meidän vieraasta — mutta siitäkään asiasta en voinut mitään sanoa. Hän näytti olevan ymmällä, kuka teidät on ilmiantanut Hän puhui nimettömästä ilmiannosta, joka saapui yleiselle syyttäjälle aikaisin tänä aamuna. Se oli kirjoitettu pienelle paperiliuskalle ja pudotettu nähtävästi yleisön laatikkoon, ja —»
»Se on tosiaan ihmeellistä», virkkoi Déroulède aprikoiden outoa tapausta ja vielä enemmän Anne Mien kummallista jännitystä tämän siitä kertoessa. »En tiennyt, että minulla oli salainen vihollinen. Saanenkohan koskaan selvää —»
»Sitähän minäkin sanoin kansalaiselle Merlinille», ehätti Anne Mie.
»Mitä?»
»Että saattekohan te tai kukaan meistä, jotka rakastamme teitä, koskaan selvää salaisesta vihollisesta.»
»Erehdyit, pieni ystäväni, puhuessasi niin paljon moiselle raakalaiselle.»
»En sanonut paljoa, ja pidin viisaimpana olla hänelle mieliksi, kun hän kerran näytti haluavan puhella asiasta.»
»No, ja mitä hän sanoi?»
»Hän nauroi ja kysyi, olinko kovin halukas saamaan siitä selvän?»
»Anne Mie, toivon, että sanoit et.»
»Vielä mitä, sanoin kyllä», hän vastasi äkillisen tarmokkaasti katse kuin naulittuna Julietteen, joka jäykän äänetönnä tarkasteli Anne Mien pienintäkin elettä siitä hetkestä alkaen, jolloin tämä kertomisensa aloitti. »Paul, enkö haluaisi tietää kuka vihollisenne on, kuka on olento, joka on ollut kyllin halpamainen ja petollinen yrittääkseen teidän luovuttamistanne noiden armottomien roistojen käsiin. Mitä vääryyttä olette te kenellekään tehnyt?»
»Hiljaa, Anne Mie, hiljaa! olet liian kiihtynyt», sanoi hän hymyillen vasten tahtoaan nuoren tytön kiihkolle asian puolesta, joka hänestä itsestään näytti pikkuseikalta — koskihan se vain hänen oman vihollisensa keksimistä.
»Olen pahoillani, Paul. Kuinka voisin olla kiihtymättä?» vastasi Anne Mie omituisen ystävällisesti, »kun puhun niin halpamaisesta petoksesta kuin Merlinin esittämä on.»
»No, ja mitä hän esitti?»
»Hän teki enemmän kuin esitti», kuiskasi Anne Mie melkein kuulumattomasti. »Hän antoi minulle tämän paperin — nimettömän ilmiannon, joka saapui yleiselle syyttäjälle tänä aamuna — hän arveli jonkun meistä tuntevan käsialan.»
Sitten Anne Mie vaikeni ja noin viiden askeleen päässä Déroulèdesta ojensi hän Déroulèdea kohden rypistynyttä paperia, jota hän siihen saakka oli päättäväisesti puristanut kädessään. Déroulède oli ottamaisillaan sen häneltä, mutta juuri ennenkuin hän ryhtyi siihen, osui hänen katseensa Julietteen.
Tyttö ei ollut virkkanut sanaakaan, hän oli vain vaistomaisesti noussut ja silmänräpäyksessä astunut Anne Mien viereen.
Kaikki tapahtui yhdessä tuokiossa kuolon hiljaisuuden vallitessa huoneessa, muitta Déroulède oli ennättänyt huomata syyllisyyden ilmeen Julietten kasvoilla.
Pelkkä vaisto se oli, äkkinäinen, kauhea, selittämätön ilmestys. Julietten sielu näytti äkkiä täydellisesti paljastaneen kurjuutensa ja syyllisyytensä Déroulèden silmissä.
Oli kuin taivaan tuli olisi kauhealla pysähdyksellä laskeutunut ja haudannut hirvittäviin liekkeihinsä Déroulèden ihanteet, hänen onnensa ja jumaloitunsa, jota ei ollut enää, hänen madonnansa oli lakannut olemasta.
Hänen edessään seisoi ihana nainen, jolle hän oli tuhlannut rakkautensa tukahutetut aarteet, nainen, jota hän oli lohduttanut, suojannut ja turvannut ja joka sillä tavoin oli hänet palkinnut.
Juliette oli väkisin tunkeutunut hänen kotiinsa, oli vakoillut häntä, kulkenut hänen kintereillään ja valehdellut hänelle. Hetki tuli liian äkkiä, liian kauheana, jotta hän olisi voinut edes arvata Julietten vaikuttimia. Hänen koko elämänsä, menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa olivat poispyyhkäistyt hänen rakkaimpien unelmiensa hävitessä niin kauhealla tavalla. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi Julietten hirveän petoksen; kuinka saattoi hän edes muistaa, että hän kerran, kauan sitten oli oikeutetussa taistelussa surmannut Julietten veljen.
Juliette ei koettanutkaan salata syyllisyyttään. Liikuttavan luottavaisesti anoi hän apua rukoilevin katsein Déroulèdelta päästäkseen enemmästä häpeästä. Ehkä hän tunsi, ettei, sellainen rakkaus kuin Déroulèden sammunut hetkessä.
Déroulède sääli häntä täydestä, sydämestään, ja Déroulèden sääliväisyyteen Juliette vetosikin pyytäessään vapautusta nöyryytyksistä rouva Déroulèden ja Anne Mien edessä.
Ja Déroulède vielä lumoissa siitä hetkestä, jolloin oli polvistunut hänen jalkainsa juureen, ymmärsi hänen rukouksensa ja sulki tuokioksi silmänsä poistaakseen iäksi kirkkaan näyn puhtaasta, palvomastaan enkelistä ja kääntyi hiljaa Anne Mien puoleen.
»Anne Mie, anna minulle paperi», sanoi hän kylmästi. »Ehkä tunnen suurimman viholliseni käsialan.»
»Nyt se on tarpeetonta», vastasi Anne Mie hitaasti yhä katsellen
Julietten kasvoja, joista hänkin oli lukenut mitä oli toivonut.
Paperi putosi hänen kädestään.
Déroulède kumartui ottamaan sen. Hän aukaisi sen, silitti sitä ja huomasi sen puhtaaksi.
»Eihän tälle paperille ole mitään kirjoitettu», virkkoi hän koneellisesti.
»Ei», ehätti Anne Mie; »ei muuta kuin hänen petosjuttunsa selitys.»
»Anne Mie, tekosi on ilkeä ja häpeällinen.»
»Ehkäpä, mutta arvasin totuuden ja halusin tietää varmasti. Jumala osoitti minulle keinon miten menetellä ja miten ilmoittaa teillekin.»
»Sitä parempi, luullakseni, kuta vähemmän puhut juuri nyt Jumalasta.
Huolehtisitko äidistäni. Hän näyttää raukealta ja sairaalta.»
Rouva Déroulède oli nojatuolistaan seurannut surullista näytelmää äänetönnä ja hiljaisena melkein puolueettoman katselijan tavoin. Koko hänen käsitys- ja ajatuspiirinsä oli lamautunut aina siitä hetkestä, jolloin ensimäinen ovella tehty vaatimus oli varoittanut häntä hänen poikaansa uhkaavasta vaarasta.
Julietten petoksen lopullinen paljastus oli jättänyt rouva Déroulèden tunteettomaksi. Koska hänen poikansa oli vaarassa, välitti hän vähät mistä vaara oli aiheutunut.
Totellen Déroulèden toivomusta huolehti Anne Mie vanhan rouvan mukavuudesta. Kyyryselkäinen tyttö raukka tunsi jo miten kauheat hänen tekonsa vaikutukset olivat.
Lapsellisessa mielessään oli hän suunnitellut keinon petturin häpäisemiseksi. Anne Mie ei tiennyt eikä välittänyt vaikuttimista, jotka olivat vaatineet Juliettea toimimaan. Hänen ainoana tietonaan oli, että Juudaan tapaisesti oli kohdeltu miestä, jolle hän itse oli tuhlannut liikuttavan, toivottoman rakkautensa.
Tukahutettu mustasukkaisuus, joka oli kiduttanut häntä kolmena viime viikkona, heräsi ärsyttäen häntä paljastamaan kilpailijansa.
Hetkeäkään hän ei epäillyt Julietten syyllisyyttä. Rakkauden Jumala saattaa olla sokea, niinkuin perinnäistapa on sen säätänyt, mutta mustasukkaisuuden pahalla hengellä on sata silmää, jotka ovat tarkemmat kuin ilveksen.
Vaikka Merlinin miehet väkivalloin rynnätessään Déroulèden kirjastoon työnsivätkin Anne Mien syrjään, oli hän kuitenkin seurannut heitä ovelle. Kun uutimet vedettiin sivulle, ja valo täytti huoneen, oli hän nähnyt Julietten istuvan näennäisesti tyynen tunteettomana sohvalla.
Vaisto, oman hylätyn intohimonsa vaisto, antoi hänelle aihetta lukea ihanan tytön kasvoista kaiken, mikä oli salattuna tuon kalpean, tunteettoman naamarin alla. Samainen lisäaisti sai hänet ymmärtämään Merlinin vihjaukset ja viittaukset. Hän huomasi hänen äänensä jokaisen väreen, kuuli kaikki ja näki kaikki.
Kesken levottomuutta ja pelkoa sen miehen tähden, jota hän rakasti, valtasi Anne Mien kiihkeä; alkuperäinen ja perin inhimillinen riemu, kun hän ajatteli saavansa vihdoinkin kukistetuksi maan tasalle epäjumalan, joka oli varastanut Déroulèden rakkauden.
Anne Mie ei ollut viisas. Hän oli yksinkertaisen lapsellinen, intohimon ja älyn harhailevaa sekavuutta vailla. Hänen alkeellinen mustasukkaisuutensa keksi viekkaan suunnitelman Julietten paljastamiseksi. Hän aikoi nöyryyttää ja pelottaa tyttöä, uhata häntä paljastuksilla ja pelottelemalla häntä, häpäistä hänet Paul Déroulèden nähden.
Kaikki oli tehty; kaikki oli käynyt niinkuin hän oli suunnitellutkin. Paul tiesi, että hän oli tuhlannut rakkauttaan valehtelijalle ja pelkurille, ja Juliette seisoi kalpeana, nöyryytettynä häväistyn ihmisyyden aito hylkynä.
Anne Mie oli voittanut, mutta hän oli perin onneton voitostaan. Voimakkaat nyyhkytykset näyttivät repivän hänen sydänjuuriaan. Hän oli pyyhkäissyt Paulin ihanteen korokkeelta, mutta yksi ainoa katse hänen kasvoihinsa oli osoittanut, että hän oli tuhonnut Paulin elämänkin.
Déroulède näytti sillä hetkellä melkein vanhalta. Vakava, levoton katse oli hävinnyt hänen silmistään; hän tuijotti mykkänä eteensä kiertäen levottomissa sormissaan paperiliuskaa, joka oli ollut hänen unelmiensa tuhoamisen välikappaleena.
Tarmokas ryhti ja voimakas esiintyminen, jotka olivat olleet hänen pääasialliset luonteenominaisuutensa, näyttivät hävinneen. Hänen veltossa olennossaan oli täydellisen tyhjyyden ja toivottomuuden leima.
»Kuinka hän rakastaakaan Juliettea!» huokasi Anne Mie hellästi huivia kääriessään rouva Déroulèden hartioille.
Juliette ei hiiskahtanut sanaakaan, jopa näytti henkikin paenneen hänestä. Sillä hetkellä oli hän pelkkä patsas, jonka mieli oli turtunut, sydän kuollut, koko olemus näytti huonolta koneelta. Mutta hän vain katseli Déroulèdeen; vain yksi aisti toimi hänessä — näkö.
Hän katseli yhä uudelleen ja näki pikaisen poistuvan sieluntuskan kuvastuvan Déroulèden kasvoilla: hänen rikoksensa paljastuminen, hämmästyksen kauhistuttavan romahduksen tapahtuessa ja hirvittävän, kuoleman kaltaisen tyhjyyden hänen sydämessään.
Hän ei huomannut niillä inhon eikä vastenmielisyyden jälkeäkään. Déroulède oli koettanut pelastaa hänet uusilla nöyryytyksillä äitinsä nähden, mutta Déroulèden katseessa ei ollut vihaa eikä halveksimista, kun hän huomasi, että hänen paljastamisekseen oli käytetty juonia.
Juliette katseli yhä vain, sillä hänellä ei ollut toivon eikä toivottomuudenkaan kipinää. Hänen sielunsa ei sisältänyt sen enempää kuin hänen mielensäkään, pelkkää elotonta tyhjyyttä vain.
Minuuttien vähitellen vieriessä hän kuitenkin näki Déroulèden voimakkaan sielun nousevan taisteluun epätoivoista synkkyyttä vastaan. Hänen sormiensa liike kävi joustavammaksi; hänen voimakas, tarmokas vartalonsa suoristautui; muiden asioiden muistaminen sekä muut harrastukset alkoivat keventää hänen surunsa liian raskasta taakkaa.
Hän muisti vaarallisia papereita sisältävän kirjesalkun. Hän alkoi mietiskellä Julietten teon vaikuttimia, kun tämä salaamalla paperit torjui ratkaisevan hetken Merlinin niitä hakiessa.
Että Julietten koko olemus oli muuttunut ja että hän halusi pelastaa Déroulèden, se ei juolahtanut hänen mieleensäkään; jos niin olisi käynyt, olisi hän torjunut sen luotaan herkän tunteellisuuden tuloksena, narrin oikkuna, narrin, joka luulee olevansa vastustamaton.
Hänen oma, itseään kiduttava vaatimattomuutensa huomasi vain yhden ainoan johtopäätöksen: että Juliette oli ilvehtinyt kaiken aikaa, ilvehtinyt etsiessään häneltä suojaa, ilvehtinyt opettaessaan häntä rakastamaan, ilvehtinyt ennen kaikkea hetkenä, jolloin hän itse kiihkeän intohimonsa kukistamana oli tuokioksi lakannut palvomasta tyttöä rakastaakseen häntä.
Kun suloisimman hulluuden hetken katkera muisto elpyi uudelleen hänen polttavissa aivoissaan, kiinnitti hän vihdoin Julietteen viimeisen tuskallisen moittivan katseen, niin voimakkaan, niin lempeän ja kuitenkin niin ratkaisevan, että Anne Mie, joka sen näki, tunsi kuin olisi hänen oma sydämensä säälistä murtunut.
Juliettekin oli huomannut katseen. Hänen hermojensa jännitys näytti äkkiä lauenneen. Muisti palasi rajun voimakkaana. Vähitellen hänen polvensakin taipuivat, ja hän vaipui lattialle Déroulèden eteen kullan keltainen pää kumartuneena rikoksen ja häpeän taakasta.