XIV LUKU.
ONNEKAS HETKI.
Kansanvaltuutetun makuuhuoneessa näyttäytyi etsintä yhtä tuloksettomaksi kuin kirjastossakin. Merlin alkoi jo epäillä tulleensa perinpohjin petkutetuksi.
Hän käyttäytyi jo Déroulèdea kohtaan aivan toisella tavalla. Hän oli käynyt miellyttäväksi ja joustavaksi, joten kaikista hänen sovintoyrityksistään kuvastui ääretön iva. Häntä ja yleistä syyttäjää varmaankin tuomitaan ankarasti päivän tapahtumista, jos suosittu kansanvaltuutettu Pariisin roskajoukon kannattamana vain suvaitsee kostaa.
Vallankumouksen loistovuonna oli Ranskassa vain yksi askel moitteen ja syytöksen välillä, ja Merlin tiesi sen. Vaikkei hän siis ollutkaan kadottanut Déroulèden todisteiden löytämisen toivoa ja vaikka Déroulèden käytöksestä päättäen hän jäi täysin vakuutetuksi, että sellaisia todisteita oli, suunnitteli hän makupalaa — jäniksen käpälää, jolla voi sivellä Kerberosta [Kerberos manalan monipäinen hirmukoira kreikk. tarust. Suoment. huom.], yleistä turvallisuuskomiteaa, itsensä puhdistamiseksi.
Makupala oli Juliette, ilmiantaja, ilmiannetun Déroulèden sijasta.
Mutta vieläkin hän hetki todisteita.
Muuttaen hiukan menettelytapaansa hän salli Déroulèden mennä tämän äidin luo arkihuoneeseen, ja itse hän lähti keittiöön etsimään Anne Mietä, jonka oli tullessaan nähnyt eteisessä. Siellä hän tapasi vanhan Pétronellenkin, jota saattoi mielin määrin peloitella, mutta jolta oli aivan mahdoton saada hyödyllisiä tietoja. Pétronelle oli liian tyhmä ollakseen vaarallinen ja Anne Mie oli liiaksi varuillaan.
Mutta epäillen, että ovela henkilö saattoi valita mahdottomimmatkin paikat vaarallisen omaisuuden kätköksi, tutki hän keittiön lattiasta kattoon saakka.
Arkihuoneessa koetti Déroulède parastaan tyynnyttääkseen äitiään, joka vuorostaan pakottautui olemaan rohkea yrittäen olla näyttämättä kyyneleitään, jotka todistivat hänen suurta pelkoaan poikansa puolesta. Päästyään sotilaista oli Déroulède heti kiiruhtanut takaisin kirjastoon, josta hän huomasi Julietten poistuneen ja kirjesalkunkin kadonneen. Tietämättä mitä ajatella, ja vavisten jumaloimansa naisen turvallisuutta ajatellessa mietti hän, etsiäkö tyttöä tämän omasta huoneesta vai muualtako. Samassa Juliette asteli häntä kohden porrassillalla.
Pyhimyskehä näytti ympäröivän tyttöä. Déroulèden mielestä hän ei ollut koskaan esiintynyt niin ihanana ja saavuttamattomana. Sisäinen ääni tuntui kuiskaavan hänelle, että Juliette oli sillä hetkellä hyvin kaukana hänestä, niinkuin olisi hän ollut toisen maapallon, henkimäisen kiertotähden asukas.
Nähdessään Déroulèden tulevan vastaansa, asetti Juliette sormen huulilleen ja kuiskasi:
»Hiljaa, hiljaa, paperit ovat hävitetyt, poltetut.»
»Ja minä olen teille pelastuksestani velkaa!»
Hän sanoi sen sielunsa syvyydestä, rajaton kiitollisuus täytti hänen sydämensä, ilo ja ylpeys siitä, että Juliette oli huolehtinut hänen pelastuksestaan.
Mutta hänen sanoistaan oli Juliette tullut entistäänkin kalpeammaksi. Hänen suuret, tummat silmänsä laajenivat kiintyessään Déroulèdeen niin jännittynein katsein, että jälkimäinen melkein hätkähti. Hän luuli Julietten pyörtyvän, luuli äskeisen mielenliikutuksen olleen hänen jännittyneille hermoilleen liikaa, ja tarttuen hänen käteensä hän veti tytön hellävaroen arkihuoneeseen.
Juliette vaipui tuolille perin raukeana ja uupuneena. Déroulède unohtaen vaaran, unohtaen maailman ja kaiken muun polvistui hänen jalkainsa juureen pitäen hänen kättään omassaan.
Juliette istui jäykkänä suuret silmänsä yhä kiinnitettyinä häneen. Ensin näytti kuin Déroulède ei olisi saanut kyllikseen tytön katselemisesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan nähnyt Juliettea, joka oli ollut hänen kauneuden unelmansa siitä kohtalokkaasta iltapäivästä saakka, jolloin hän oli pitänyt tyttöä puolipyörtyneenä käsivarsillaan ja vetänyt hänet kattonsa suojaan.
Siitä hetkestä oli Déroulède palvonut häntä. Juliette oli tenhonnut hänet hienostuneisuudellaan, nuoruudellaan ja viattomuudellaan, joka voimakkaasti vaikuttaa tuntehikkaisiin ihmisiin.
Hän oli palvonut Juliettea yrittämättäkään ymmärtää häntä. Hän olisi pitänyt melkein pyhyyden häväistyksenä kurkistaa tytön sisäisen elämän salaisuuksiin, päästä selville hänen toisesta luonnostaan, joka ajoittain teki Julietten vaiteliaaksi, melkeinpä äreäksi ja joka heitti synkän varjon hänen nuorelle kauneudelleen.
Ja vaikka hänen rakkautensa Julietteen olikin yhä kiihtynyt, oli se silti pysynyt yhtäläisenä taivaan lahjana kuin tyttökin oli hänelle — kuolevaisen rakkautena pyhimykseen, Pyhän Fransiskuksen hurmaantuneena madonnan ihailuna.
Sir Percy Blakeney oli sanonut Déroulèdea idealistiksi. Sitä hän oli sanan täydessä merkityksessä, ja Julietteen olikin keskittynyt kaikki, mikä oli parasta hänen idealismissaan.
Ensi kertaa piti hän silloin Julietten kättä omassaan hetkistä kauemmin kuin sovinnaistapa olisi sallinut. Ensimäinen suudelma tytön sormenpäille oli saanut veren hurjasti syöksemään hänen sydämeensä. Mutta yhä hän vain palvoi häntä ja tuijotti häneen kuin jumalalliseen olentoon.
Istuen aivan suorana tuolilla antoi. Juliette Déroulèden kuumeisin ottein puristaa hänen pieniä kylmiä käsiään.
Kiihkeästi Déroulède halusi sulkea Julietten syliinsä, vetää hänet puoleensa ja tuntea hänen suomensa sykähtelevän omiaan vastaan. Oli kiduttavaa katsella Julietten kauneutta — pieniä, soikeita, lapsimaisia kasvoja, suuria silmiä, jotka ajoittain näyttivät sinisiltä, mutta sillä hetkellä kuvastivat syvää, määräämätöntä väriä niinkuin myrskyinen meri.
»Juliette», mutisi hän vihdoinkin hänen sielunsa kiihkoisesti ensi suudelmaa pyytäessä.
Juliette näytti värähtelevän, hänen huulensa kalpenivat kylmeten, ja Déroulède aivan käsittämättä peloissaan ja ritarillisen nöyränä luuli tytön vastustavan hänen tulisuuttaan ja pelkäävän hänen intohimoaan, johon Julietten puhtaassa olennossa ei ollut vastakaikua Yksi ainoa sana oli lausuttu — vain hänen nimensä, voimakkaan miehen pyyntönä, miehen, jonka hänen rajaton rakkautensa oli viimeinkin voittanut — ja Juliette, haavoitettu tyttö parka, joka oli niin paljon rakastanut, niin kovasti rikkonut, vapisi ajatellessaan mitä olisi voinut tapahtua, ellei kohtalo olisi häntä pelastustyössä auttanut.
Häveten kiihtyneitä tunteitaan laski Déroulède tumman päänsä Julietten käsille, ja pakottautuen vieläkin kerran tyyneksi hän kunnioittavasti suuteli Julietten sormenpäitä.
Julietten katsahtaessa ylös näyttivät hänen piirteensä pehmenneiltä ja pari kyyneltä vieri hitaasti hänen kalpeita poskiaan pitkin.
»Suotteko, madonna, anteeksi?» pyysi hän ystävällisesti. »Minä olen vain ihminen, ja te olette ihmeen ihana. Ei, älkää vetäkö pois kätösiänne. Olen aivan tyyni nyt, ja tiedän kuinka enkeleille on puhuttava.»
Järki, oikeudentunto ja rehellisyys vaativat Juliettea sulkemaan korvansa rakkauden sanoilta, joita hänen pettämänsä mies lausui. Mutta kuka voi syyttää häntä hänen tarkatessaan suloisinta ääntä, jota rakastuneen naisen korva voi kuulla — rakastettunsa ääntä hänen ensi kertaa rakkauttansa tunnustaessaan.
Juliette istui kuunnellen Déroulèden hänelle kuiskaamia suloisia rakkaudensanoja, joiden lumoava salaisuus on ainoastaan voimakkaalla miehellä.
Hän istui kuunnellen koko ympäristön vaietessa. Huoneen toisessa päässä luki rouva Déroulède hiljaa rukouksiaan.
He olivat vain kahden järjettömän ihanassa ilmapiirissä, jonka ihminen on itselleen luonut — romantiikan maailmassa, joka on ihmeellisempi kuin taivas, ja sinne pääsevät vain ne, jotka ovat opetelleet rakkauden suloista oppia. Déroulède harhaili siellä mielin määrin. Hän oli luonut oman romantiikkansa, missä hän nöyränä palvojana vietti elämäänsä madonnansa palveluksessa.
Juliettekin unohti maailman, unohti todellisuuden, valansa, rikoksensa ja sen rangaistuksen. Hän alkoi ajatella kuinka hyvä oli elää, hyvä rakastaa ja pitää jalkainsa juuressa miestä, ainoata, jota koko maailmassa saattoi mielettömästi ihailla.
Kuka voi sanoa mitä Déroulède kuiskaili? Siinä kyllin, että Juliette kuunteli ja hymyili; ja nähdessään hänen hymyilevän tunsi Déroulède olevansa onnellinen.