XXI LUKU.
JAKOBINILAISPUHUJA.
Tinville yksin pysyi ääneti Lenoiren tulisen puheen aikana. Hän näytti vuorostaan äreältä. Kaivellen hampaitaan hän istua tuijotti synkästi innokkaaseen puhujaan, joka aivan ilmeisesti oli kiinnittänyt yleisön huomiota, Tinville sieti suosiota vain silloin, kun se kohdistui häneen itseensä.
»Helppo on nyt puhua, kansalainen Lenoir. Sekö on nimenne? Olette verrattain outo täällä, ettekä ole vielä todistanut tasavallalle, että voitte tehdä muutakin kuin puhua.»
»Jos kukaan ei puhu, kansalainen Tinville — sekö on nimenne?» matki
Lenoir virnistellen — »jos kukaan ei puhu, ei mitään saada aikaan.
Istutte täällä kaikin tuomitsemassa kansanvaltuutettu Merliniä
hulluudesta, ja siinä olen kanssanne yhtä mieltä, mutta —»
»Tosiaankin, kansalainen, selitä 'mutta' sanasi», virkkoi Tinville, sillä kaivostyömies oli keskeyttänyt puheensa kuin ajatuksiaan kootakseen. Hän oli laahannut viinitynnyrin pukkipöydän luo ja istui siinä hajasäärin Tinvillen ja jakobiniläisjoukon edessä. Hänen takanaan lepattava talikynttilä muodosti varjokuvan hänen kulmikkaasta, suuresta päästään fryygialaislakkeineen ja leveistä olkapäistään, joita nukkavieru villapaita ja matala alaskäännetty kaulus peittivät.
Hänellä oli pitkät, laihat kädet, joita monet päällekkäin olevat hiilitomukerrokset peittivät, ja niillä hän alituisesti teki luonnottomia liikkeitä, niinkuin olisi hän ollut tarttumaisillaan jonkun elävän olennon kurkkuun.
»Tiedämmehän kaikki, että valtuutettu Déroulède on petturi, vai mitä,» kysyi hän seurueelta yleensä.
»Tiedämme», kuului kaikkien läsnäolijain yhteinen myönnytys.
»Äänestäkäämme siis! Kyllä merkitsee kuolemaa, ei vapautusta.»
»Kyllä, kyllä», kuului jokaisesta käheästä, kuivahkosta kurkusta; ja kaksitoista riutunutta kättä kohosi vaatimaan kuolemaa kansanvaltuutettu Déroulèdelle.
»'Kyllä' voitti», sanoi. Lenoir hiljaa. »Ainoa tehtävämme on päättää, kuinka parhaiten voimme täyttää aikomuksemme.»
Mielissään huomatessaan yleisen huomion kääntyneen pois hänen omista konnanteoistaan oli Merlin vähitellen vapautunut äreydestään. Hänkin laahasi viinitynnyrin tuoliksi pukkipöydän ääreen, ja siten nimettömän jakobinilaiskerhon jäsenet muodostivat lujan ryhmän, joka kaamean kauheana ja itsepintaisesti pöyhkeilevän rumana oli maalaamisen arvoinen.
»Luulen», sanoi Tinville, joka oli haluton luovuttamaan muille äärimäispuolueen johtajan paikkaa — »kansalainen Lenoir, luulen teidän voivan hankkia minulle todisteet kansanvaltuutetun syyllisyydestä.»
»Kansalainen Tinville, jos toimitan teille todisteet», vastasi hän, »ajattako yleisenä syyttäjänä asian loppuun saakka?»
»Minun velvollisuuteni on julkisesti syyttää niitä, jotka ovat tasavallan kavaltajia.»
»Entä te, kansalainen Merlin», kyseli Lenoir, »tahdotteko parhaanne mukaan auttaa tasavaltaa pääsemään petturista eroon?»
»Palvelukseni suuren vallankumouksen asioissa tunnetaan sangen hyvin —» alkoi Merlin.
»Tosiaankin, kansalainen Merlin, mutta nyt ei kaunopuheisuutta tarvita. Kaikki tiedämme, että olette pahasti erehtynyt ja että vallankumous vähät välittää niistä pojistaan, jotka ovat toimineet huonolla menestyksellä, mutta koska vielä olette oikeusministeri niin tarvitsee Ranska teitä — saadakseen muita pettureita giljotiinille.»
Hän lausui viimeisen lauseen hitaasti ja merkitsevästi viivytellen 'mutta' sanassa niinkuin toivoen sen merkityksen koko kauheuden tunkeutuvan syvälle Merlinin aivoihin.
»Kansalainen Lenoir, mitä siis neuvotte?»
Niinkuin yhteisestä suostumuksesta oli Ranskan syrjäisestä maakunnasta saapunut hiilenkantaja hiljaisuudessa tunnustettu joukon johtajaksi. Yhä peloissaan toivoi Merlin häneltä neuvoa; Tinvillekin oli valmis suostumaan hänen johdettavakseen. Kaikki he yksimielisesti halusivat päästä Déroulèdesta, joka puhtaan elämänsä tähden ja pidättäytymällä heidän kauheista juomingeistaan ja hirveästä vihastaan näytti heistä kaikista heille tarkoitetulta elävältä nuhteelta. Kaikki he tunsivat Lenoirilla olleen salaista kaunaa kansanvaltuutettuun, mikä seikka parhaiten selitti hänelle keinot Déroulèden kukistamiseksi.
»Mitä siis neuvotte?» kuului Merlinin kysymys, ja kaikki kuuntelivat innokkaasti mitä tulossa oli.
»Olemme kaikki yhtä mieliä», alkoi Lenoir hiljalleen, »että tällä hetkellä olisi epäviisasta haastaa kansanvaltuutettua oikeuteen tärkeittä todisteitta. Pariisin roskajoukko palvoo häntä ja kääntyy meitä vastaan, jotka syöksevät valtaistuimelta heidän epäjumalansa. Kansalainen Merlin ei kyennyt hankkimaan todisteita Déroulèden syyllisyydestä, Tällä hetkellä Déroulède on vapaa ja niinkuin luulen — myöskin viisas. Kahden päivän kuluttua hän on jo poissa maasta, sillä hän tietää hyvin, että jos hän viivyttelee vähääkään nähdäkseen osakseen tulleen kansansuosion lähenevän loppuaan, niin hänkään ei ole tässä maailmassa enää suosittu.»
»Niinpä niin», sanoivat muutamat miehet hyväksyvästi toisten kaameasti leikkiä laskien ja käheä-äänisesti naurahdellen.
»Ehdottaisin siis», jatkoi Lenoir lyhyen vaitiolon jälkeen, »että toimittakoon kansanvaltuutettu Déroulède itse Ranskan kansalle todisteet tasavallan pettämisestään.»
»Mutta miten, miten?» tulvi pikaisia äänekkäitä ja kiihtyneitä kyselyjä maalaisjättiläisen tavattoman ehdotuksen johdosta.
»Varsin yksinkertaisesti», vastasi Lenoir järkkymättömän tyynesti. »Eivätkö isoäitimme usein käyttäneet hyvää sananlaskua, joka sanoo: 'Jos vain ihminen saa tarpeeksi pitkän nuoranpätkän, niin hän varmastikin hirttää sillä itsensä'. Takaan, että annamme runsaasti nuoraa kansanvaltuutettuylimykselle, jos vain nykyinen oikeusministerimme», lisäsi hän osoittaen Merliniä, »haluaa meitä auttaa toimeenpanemalla pienen huvinäytelmän, jonka ehdotan esitettäväksemme.»
»Haluan, haluan, jatkakaa!» huudahti Merlin innostuneena.
»Nainen, joka ilmiantoi Déroulèden — siinä meidän valttimme», jatkoi Lenoir ihastuen omaan suunnitelmaansa ja kaunopuheisuuteensa. »Hän ilmiantoi hänet. Siis Déroulède oli hänen rakastajansa, josta hän toivoi pääsevänsä — minkätähden? Ei suinkaan kansalaisen Merlinin otaksumalla tavalla, että Déroulède oli hänet hylännyt. Eipä suinkaan; hänellä oli toinen rakastaja — senhän hän on myöntänyt. Antaakseen tilaa toiselle toivoi hän pääsevänsä Déroulèdesta, joka oli liian itsepintainen — siis Déroulède rakasti häntä.»
»No, ja mitä se todistaa?» uteli Tinville pilkallisesti.
»Se todistaa, että Déroulède rakastaessaan naista on valmis paljoonkin pelastaakseen hänet giljotiinilta.»
»Tietysti.»
»Totisesti! Antakaa hänen yrittää, sanon minä», vastasi Lenoir tyynesti. »Antakaa hänelle hirttonuora.»
»Mitä hän tarkoittaa?» kysyivät jotkut miehistä, joiden tylsä järki ei vielä täysin käsittänyt luonnottoman juonen tarkoitusta.
»Kansalaiset, ette ymmärrä tarkoitustani, pidätte minua mielipuolena, päihtyneenä tai petturina niinkuin Déroulèdeakin. No hyvä, kuunnelkaa minua vielä viisi minuuttia niin ymmärrätte. Olettakaamme, että olemme saapuneet siihen hetkeen, jolloin nainen — mikä hänen nimensä onkaan? Niin, aivan oikein! Juliette Marny — seisoo syytettynä yleisen turvallisuuskomitean edessä. Kansalainen Foucquier-Tinville, suurimpia isänmaanystäviämme lukee syytöksen: Salaisesti poltetut ja revityt paperit, salaperäinen kirjesalkku löydetty hänen huoneestaan. Jos syytös edellyttää näiden olevan petollisen, kirjeenvaihdon tasavallan vihollisten kanssa, seuraa tuomio heti ja sitten giljotiini. Ei puolustusta eikä lykkäystä. Varsinaisissa petosasioissa oikeusministeri oman laatimansa lain IX:nnen pykälän mukaan ei myönnä asianajajaa syytetylle. Mutta», jatkoi jättiläinen hitaasti ja tyynen tehokkaasti, »kun on kysymys tavallisista sivilisyytöksistä, yleistä siveellisyyttä koskevista tai rikoslain alaisista rikkomuksista, oikeusministeri sallii syytettyä julkisesti puolustettavan. Syyttäkää julkisesti Juliette Marnya ja varmasti hänet työnnetään oikeussalista muutamassa minuutissa muiden petturien joukossa, laahataan takaisin vankikoppiinsa ja mestataan aamun koittaessa, ennenkuin Déroulèdella on ollut aikaa punoa juonia hänen pelastuksekseen tai puolustamisekseen. Jos hän sittenkin yrittää mullistaa taivaan ja maan vapauttaakseen rakastettunsa, saattaa Pariisin roskajoukko — ken tietää — lämpimästi puolustaa häntä. He ovat hulluja Déroulèdea koskevissa asioissa. Kaikkihan tiedämme, että kaksi toisiinsa kiintynyttä rakastunutta on ennenkin voittanut Ranskan kansan suosion — omituinen jäännös vanhaa tunteellisuutta — ja suosittu kansanvaltuutettu tietää paremmin kuin kukaan muu maailmassa miten kansan tunteisiin on vedottava. Mitä taas tulee rikosjuttuun, niin huomatkaa eroitus! Naista, Juliette Marnya syytetään kevytmielisyydestä, yleisten siveellisyyslakien rikkomisesta; poltetut kirjeet, jotka hän ilmoitti olevan rakastettunsa kirjeitä — hänen vihansa Dérouilèdea kohtaan, joka aiheuttaa väärän ilmiannon. Silloin oikeusministeri sallii asianajajan puolustaa häntä. Hänellä ei ole asianajajaa istuntosalissa, mutta luuletteko, ettei Déroulède astu esiin käyttämään kaikkea kaunopuheisuuttaan rakastettunsa puolustukseksi. Voitteko kuulla hänen innokkaasti puhuvan naisen puolesta? — Minä voin. Kansalaiset, sillä nuoralla hän hirttäytyy. Myöntäisikö hän julkisessa oikeussalissa, että palaneet kirjeet olivat toisen rakastajan? Ei — tuhat kertaa ei! — ja hänen kovasti kieltäessään Julietten toisen rakastajan olemassaolon jää meidän taitavan yleisen syyttäjän asiaksi saada Déroulède tunnustamaan, että nainen poltti ne pelastaakseen hänet.»
Vihdoinkin hän vaikeni hengästyneenä pyyhellen otsaansa ja juoden konjakkia ahnein kulauksin kostuttaakseen kuivunutta kurkkuaan.
Yleinen ihastushuuto kuului pitkän puheen loputtua. Viekas, melkein pirullisen ovela suunnitelma, joka osoitti ihmisluonteen ja erikoisesti Déroulèden kaltaisen jaloluontoisen miehen ajatuselämän tuntemusta, ihastutti isänmaanystäviä, jotka kiihkeästi toivoivat heitä ylevämmän vihollisensa kukistusta.
Tinvillekin kadotti kuivahkon ivallisuutensa ja hänen laihat poskensa hehkuivat taisteluhalusta.
Jo muutamia kuukausia olivat yleisen turvallisuuskomitean istunnot olleet ikäviä, yksitoikkoisia ja mielenkiinnottomia. Charlotte Cordayn asia oli ollut hauska tapahtuma, mutta muutoin koskivat ne vain eri valtuutettuja, joiden mielipiteet olivat käyneet liian maltillisiksi, tai kenraaleja, jotka eivät olleet onnistuneet eteläisten kaupunkien kukistamisessa.
Mutta seuraavan päivän oikeudenkäynti — sen jännitykset ja Déroulèdelle asetettu ansa, mielihyvä, kun sai nähdä hänen astuvan ensimäisen askeleensa omaa häviötään kohden! Kaikki läsnäolijat olivat innostuneita ja ihastuneita ottelusta. Puhuttuaan kauan vaikeni Lenoir, mutta kaikki muut juttelivat, joivat viinaa ja hellivät omaa vihaansa ja todennäköistä voittoaan.
Monta tuntia myöhään yöhön jatkettiin istuntoa. Kaikilla jäsenillä oli jotain huomautettavaa Lenoirin puheeseen tai jotakin ehdotettavana.
Lenoir itse ensimäisenä jo hajoitti saaliistaan riemuitsevan ihmissakaalien kaamean kokouksen. Hiljaa hän toivotti tovereilleen hyvää yötä ja poistui pimeälle kadulle.
Hänen mentyään vallitsi täydellinen hiljaisuus muutaman sekunnin pimeässä ja likaisessa huoneessa, jossa ihmisten pahimmat intohimot ottivat vapaasti vallalla. Jättiläisen raskaat askeleet kaikuivat huonosti! kivitetyllä kadulla ja häipyivät vähitellen etäisyyteen.
Viimeinkin Foucquier-Tinville, yleinen syyttäjä, katkaisi hiljaisuuden,
»Kuka on tuo mies?» kysyi hän isänmaanystäviltä.
Useimmat eivät tienneet.
»Maalainen pohjoisista maakunnista», sanoi vihdoinkin eräs mies. »Hän on ollut täällä jo useita kertoja ennenkin, ja viime vuonna hän kävi täällä alituiseen. Luulen hänen olevan teurastajan ammatiltaan ja kotoisin Calais’sta, Ensikerran toi hänet tänne Brogard, joka on kylläkin tosi isänmaanystävä.»
Veljeysliiton jäsenet alkoivat toinen toisensa jälkeen poistua Cheval Borgnesta, Pienellä päännyökkäyksellä he sanoivat hyvää yötä toisilleen ja lähtivät sitten asuntoihinsa, joille ei tosiaankaan kodin nimitys sovi.
Tinville oli viimeisten joukossa. Hän ja Merlin näyttivät äkkiä sopineen. Muutamia tunteja sitten oli ottelu uhannut kukistaa jommankumman hyvistä ystävyksistä.
Pari kolme tulisinta innokasta äärimmäisyysmiestä oli kerääntynyt yleisen syyttäjän ja Merlinin, epäiltävien lain laatijan, ympärille.
»Kansalaiset, mitä tuumitte?» kysyi Tinville vihdoinkin hiljaa, »Tuo mies, Lenoir, näyttää minusta liian kaunopuheiselta — vai mitä?»
»Vaarallinen», julisti Merlin toisten nyökätessä myöntymyksen merkiksi.
»Mutta hänen suunnitelmansa on hyvä», tokaisi eräs.
»Ja me käytämmekin sitä hyväksemme», myönsi Tinville, »mutta jälkeenpäin —»
Hellin käsin siveli Tinville pitkää, giljotiinin muotoista pylvästä, joka oli pystyssä keskellä huonetta. Hänen kasvoillaan oli paha ilme, murhanhaluisen, villin ja kateellisen pedon ilme. Toiset nauroivat hirvittävän tyytyväisesti. Merlin murahti happamasti myönnähtäen. Hän ei tuntenut rakkautta maalaishiilenkantajaan, joka kähein äänin oli uhannut häntä.
Nyökäten toisilleen erosivat viimeisetkin isänmaanystävät yön hiljaisuuteen tyytyväisinä illan työhönsä.
Vartija kulki kierrostaan lyhty kädessä ja kaiutteli tavanmukaista huutoansa:
»Pariisin asukkaat, nukkukaa huoletta! Järjestys kaikkialla, rauha kaikkialla!»