XXII LUKU.
PÄIVÄN PÄÄTTYESSÄ.
Déroulède oli viettänyt koko pitkän yön etsien Juliettea intohimoisen uskaliaasta. Aikaiseen päivällä, heti Anne Mien ilmoituksen tapahduttua oli hän mennyt tapaamaan ystäväänsä, sir Percy Blakeneyä, ja sopinut hänen kanssaan lopullisista toimenpiteistä rouva Déroulèden ja Anne Mien Pariisista siirtämiseksi.
Vaikka Paul Déroulède oli synnynnäisesti ihanteellinen haaveilija, ei hän toivonut milloinkaan turhia saavuttamastaan kansansuosiosta. Hän tiesi Pariisin roskajoukon osoittaman rakkauden voivan helposti muuttua vihaksi millä hetkellä tahansa ja kuinka vähäpätöisestä syystä hyvänsä. Hän oli nähnyt kansan suosiman Mirabeaun häviön, samoin La Fayetten ja Desmoulinin — ei suinkaan hän yksin voinut säilyä hetkellisyyden vaatimalta kuolemalta.
Sentähden ollessaan vallassa ja rakastettuna sekä nauttiessaan luottamusta hän sekä kuvaannollisesti sanoen että todellisuudessa oli järjestänyt asiansa. Hän oli täydellisesti valmistautunut sekä oman välttämättömän kukistumisensa että myös hänestä riippuvien henkilöiden mahdollisen Pariisista paon varalta.
Jo vuosi sitten oli hän hankkinut itselleen tarpeelliset passit ja saanut englantilaisen ystävänsä lupauksen, että tämä ryhtyy toimeen suojellakseen hänen äitiään ja avutonta pientä sukulaistaan. Nyt oli kysymyksessä vain näiden toimenpiteiden toteuttaminen.
Kahden tunnin kuluttua Juliette Marnyn vangitsemisen jälkeen olivat rouva Déroulède ja Anne Mie lähteneet Ecole de Médesinen kadun varrella olevasta talosta. Heillä oli mukanaan vain hiukan matkatavaroita ja he näyttivät olevan matkalla maaseudulle erään sairaan serkun luo.
Suositun kansanvaltuutetun äidillä oli vapaus matkustaa kenenkään ahdistelematta. Tasavallan turvallisuuden vuoksi vaaditut passit olivat aivan kunnossa, ja rouva Déroulède ja Anne Mie kulkivat Pariisin pohjoisportista tuntia ennen auringonlaskua Fructidorin 24 päivänä.
Heidän isot vaununsa kuljettivat heidät jonkun matkan päähän pohjoiseen päin, missä heidän oli määrä tavata lordi Hastings ja lordi Anthony Dewhurst, Tulipunaisen neilikan kaksi luotettavaa apulaista, joiden oli saatettava heidät onnellisesti englantilaisen purren suojaan.
Siitä siis Déroulède ei ollut levoton. Hänen tärkein velvollisuutensa kohdistui hänen äitiinsä ja Anne Miehen, ja sehän oli jo täytetty.
Vielä oli vanha Pétronellekin.
Nuoren emäntänsä vangitsemisesta saakka oli vanhusparka ollut mielipuolisuuden partaalla, eikä Déroulède kaunopuheisuudellaan saanut häntä houkutelluksi poistumaan Pariisista ilman Juliettea.
»Jos lempikaritsani täytyy kuolla», sanoi hän sydäntäsärkevien nyyhkytysten lomassa, »ei minullakaan ole syytä elää. Ottakoot nuo roistot minutkin, jos tarvitsevat minunlaistani hyödytöntä vanhaa naista. Mutta jos lemmikkini vapautetaan, miten kävisi hänen tässä hirvittävässä kaupungissa minutta? Hän ja minä emme koskaan ole olleet erossa; hän ei tietäisi mistä kotia hakisi. Ja haluaisinpa tietää, ken keittäisi hänen ruokansa ja silittäisi hänen liinansa?»
Terve järki oli tietystikin voimaton vastustamaan jalomielistä, urhoollista lapsellisuutta. Kellään ei ollut sydäntä sanoa vanhukselle, että vallankumouksen verenhimoinen koira harvoin hellitti kynsiään, kerran saaliiseen iskettyään.
Ainoa mitä Déroulède voi tehdä, oli saattaa Pétronelle vanhaan asuntoon, josta Juliette oli lähtenyt tullakseen hänen taloonsa ja josta ei vielä oltu luovuttu. Tyyntyneenä ja virkistyneenä antautui kunnianarvoisa vanhus sen ajatuksen valtaan, että hän odotteli nuoren emäntänsä paluuta, sillä hän aivan ilostui nähdessään tutun huoneen.
Déroulède oli varustanut hänet rahalla ja tarpeellisilla tavaroilla. Déroulèden sydämen toiveet olivat vähäiset, mutta hartain niistä oli, ettei Pétronellen mitättömänä henkilönä tarvinnut kiinnittää yleisen turvallisuuskomitean huomiota.
Yön lähetessä oli hän huolehtinut arvoisan vanhuksen onnellisesta sijoittamisesta. Silloin vasta tunsi hän olevansa vapaa.
Viimeinkin saattoi hän antautua tehtävään, joka hänestä tuntui elämänsä ainoalta tarkoitukselta — Julietten löytämiseen.
— Tusina vankiloita suunnattomassa Pariisissa!
— Yli viisituhatta vankia samana iltana odottamassa oikeudenkäyntiä, tuomiota ja kuolemaa!
Luottaen valtaansa ja persoonallisuuteensa oli Déroulède ensin luullut tehtäväänsä verrattain helpoksi.
Palais de Justice vankilassa hänelle ei ilmoitettu mitään; uusien pidätettyjen luettelo ei ollut vielä saapunut Pariisin päälliköltä, kansalaiselta Santerrelta, joka luokitteli ja merkitsi kirjoihin onnettoman ehdokasjoukon seuraavan päivän giljotiinille.
Sitäpaitsi luetteloa ei päätetty ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin uusien vankien oikeudenkäynnit jo lähestyivät.
Yleisen turvallisuuskomitean työ suoritettiin pilkittä viivytyksittä.
Sitten alkoi Déroulèdella väsyttävä tiedustelu Pariisin kahdessatoista vankilassa.
Kulkiessaan Temppelitornista Conciergerieen, Palais Condé'sta
Luxembourgiin hän kulutti tuntikausia tuloksettomaan etsintään.
Kaikkialla sama olankohautus, sama välinpitämätön vastaus hänen innokkaaseen tiedusteluunsa.
»Juliette Marnyko? Tuntematon.»
Tuntematon! Häntä ei oltu vielä merkitty kirjoihin eikä luokiteltu. Hän kuului vielä suunnattomaan karjalaumaan, joka yhä lisääntyneenä lähetettiin teurastamoon.
Pian, ehkäpä jo seuraavana päivänä, noin kymmenen minuuttia kestäneen kuulustelun, nopean tuomion ja pikaisen vankilaan paluun jälkeen hänet merkitään luetteloon pettureiden joukkoon, joita suuri ja armelias Ranska lähetti päivittäin giljotiinille.
Turhaan koetti Déroulède houkutella, rukoilla ja lahjoa. Kahdentoista ruumishuoneen äreät vartiat eivät tienneet kerrassaan mitään yksityisistä vangeista.
Mutta kansanvaltuutetun sallittiin itsensä etsijä hakemansa vankiloista. Hänet johdettiin Temppelitornin suuriin holvisuojiin, Palais Condén avariin tanssisaleihin, joissa tuomitut ja kuulustelua odottavat oleskelivat. Hänen sallittiin olla näkemässä julmia ilveilynäytelmiä, joilla vangit huvitteleiksen juuri ennen kuolemaansa.
Siellä näyteltiin pilakuulusteluja; matkittiin Tinvilleä, vallankumouspaikkaa ja teloittaja Samsonia ylösalaisin käännettyjen giljotiinia esittävien tuolien ääressä.
Herttuoiden ja prinssien tyttäret, vanhojen sukujen jälkeläiset näyttelivät kaameita, kamalia huvinäytelmiä. Naiset hiukset päälaelle sidottuina polvistuivat ylösalaisin asetettujen tuolien eleen ja ojensivat valkeat kaulansa kuvitellulle giljotiinille. Puheita pidettiin valeyleisölle Santerreksi tekeytyneen määrätessä valerumpujen pärryttämisellään tukahuttamaan oletetun uhrin viimeistä kaunopuheista sanatulvaa.
Voi kauhistuttavaa — kamalan ilveilyn säälittävää intohimoa ja surkeutta itse ylevän kuoleman silmien edessä!
Déroulèdea puistatti nähdessään ilveilyn, puistatti pelkkä ajatuskin, että Juliette voi löytyä noiden huolettomien, nauravien, ajattelemattomien näyttelijäin parista.
Hänen oma ihana ylpeäkasvoinen Juliettensa, jolla oli ruhtinaalliset kuningattaren liikkeet; oli tosiaankin helpotus, ettei hän ollut siellä.
»Juliette Marnyko? Tuntematon», oli viimeinen sana, jonka Déroulède hänestä kuuli.
Kukaan ei kertonut hänelle, että edustaja Merlinin jyrkimmästä määräyksestä hänet oli merkitty »vaaralliseksi» ja viety Luxembourgin palatsin äärimmäiseen sivurakennukseen muutamien muiden kanssa, jotka niinkuin hänkään eivät saaneet nähdä ketään, eivätkä puhutella ketään.
Iltakellojen soitua, kun kaikki julkiset paikat olivat suljetut yövartijan kiertoaan alkaessa tiesi Déroulède, että hänen tiedustelunsa sinä iltana oli tulokseton.
Mutta levätä hän ei voinut. Edestakaisin Pariisin kiemurtelevia katuja hän kulki melkein koko yön. Hän odotteli vain aamunkoittoa julkisesti vaatiakseen oikeutta saada tukea Juliettea.
Hänen sydämensä valtasi toivoton tuska, elämän lopun ikävöiminen. Vain yksi asia piti vireillä hänen ajatuksiaan, selvänä hänen mietteitään; Julietten pelastamisen toivo.
Päivä alkoi jo sarastaa idässä, kun hänen kävellessään pitkin virran rantaa joku äkkiä kosketti häntä käsivarteen.
»Tulkaa hökkeliini», sanoi miellyttävä, veltto ääni aivan hänen korvaansa ystävällisen käden vetäessä häntä pimeän, äänettömän virran tarkastelusta. »Hiton kehno paikka se tosin on, mutta voimmehan ainakin rauhassa jutella siellä.»
Heräten mietiskelystään kohautti Déroulède päätään ja näki ystävänsä sir Percy Blakeneyn seisovan aivan vierellään. Pitkänä, sävyisänä ja hyvin puettuna näytti hän jo pelkällä esiintymisellään karkoittavan sairaalloisen ilmapiirin, joka Déroulèden toimeliasta mieltä alkoi painostaa.
Déroulède seurasi häntä varsin auliisti vanhan Pariisin eksyttävien sokkeloiden kautta Des Arts-kadulle, kunnes sir Percy pysähtyi ulkopuolelle pientä majataloa, jonka ovi oli selko selällään.
»Isäntäni ei menetä mitään suosiessaan maantierosvoja, ja varkaita», selitti englantilainen ohjatessaan ystäväänsä kapeasta ovesta ja huojuvia portaita yläkerran pieneen huoneeseen. »Hän antaa kaikkien ovien olla selällään kenen tahansa sisäänpäästämistä varten, mutta hitto vieköön! Talon sisusta näyttää niin epämieluisalta, ettei se ketään sisään viekoittele.»
»On ihme, että te viitsitte täällä olla», huomautti Déroulède hieman hymyillen verratessaan ystävänsä huoliteltua muotoa ja ympäristön likaisen harmaata väriä.
Sir Percy istutti tukevan vartalonsa narisevalle tilavalle tuolille, oikaisi pitkät säärensä ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Asustan tässä kehnossa luolassa ainoastaan siihen saakka, kunnes saan teidät laahattua tästä kuoleman kaupungista.»
Déroulède pudisti päätään.
»Teidän on paras lähteä Englantiin», sanoi hän, »sillä minä en enää milloinkaan lähde Pariisista.»
»Sanokaamme ettette ilman Juliette Marnya», lisäsi sir Percy tyynesti.
»Ja pahoin pelkään, ettei hän enää ole meidän tavattavissamme», lisäsi
Déroulède synkästi.
»Tiedättekö hänen olevan Luxembourgin vankilassa?» kysyi englantilainen äkkiä.
»Arvelin, vaan en saanut varmuutta siihen.»
»Ja että häntä kuulustellaan huomenna?»
»He eivät koskaan pidä vankeja liian kauan riutumassa», vastasi
Déroulède katkerasti. »Arvasin senkin.»
»Mitä aiotte tehdä?»
»Puolustaa häntä viimeiseen hengenvetooni asti.»
»Rakastatte siis yhä häntä?» kysyi Blakeney hymyillen.
»Yhäkö?» Katse, äänenpaino, toivoton intohimon tuska ilmaisi yhdellä sanalla kaiken, mitä sir Percy Blakeney halusi tietää.
»Ja kuitenkin hän kavalsi teidät?» uskalsi hän koetteeksi.
»Ja hyvittääkseen rikoksensa — valan, huomatkaa ystäväni, isälleen vannomansa — hän oli valmis antamaan henkensäkin puolestani.»
»Ja te olette valmis antamaan anteeksi?»
»Ymmärtäminen on anteeksiantoa», sanoi Déroulède vaatimattomasti, »ja minä rakastan häntä.»
»Madonnaanne», hymyili Blakeney lempeän ivallisesti.
»En, naista — rakastan häntä kaikkine heikkouksineen, kaikkine synteineen! voittaakseni hänet antaisin sieluni ja pelastaakseni hänet antaisin henkenikin.»
»Entä hän?»
»Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin kavaltanut minut?»
Hän istui pöydän ääressä ja peitti päänsä käsiinsä. Hänen rakkain ystävänsäkään ei saanut nähdä, kuinka paljon hän oli kärsinyt, kuinka syvästi hänen rakkauttaan oli haavoitettu.
Sir Percy ei virkkanut sanaakaan, omituinen, miellyttävä hymy vain piileskeli hänen herkissä suupielissään. Hänen mieleensä vilahti kuva ihanasta Margueritesta, joka oli niin paljon rakastanut ja kuitenkin niin kovasti tehnyt hänelle vääryyttä, ja katsoen ystäväänsä ajatteli hän, että Déroulèdekin oppii pian tuntemaan ristiriitaisuudet, jotka alituiseen taistelevat ihmissydämen sisimmissä sopukoissa.
Hänen eleensä ilmaisivat hänen haluavan lisätä jotain vakavan tärkeätä, sitten näytti hän muuttavan mieltään ja kohauttavan olkaansa kuin sanoakseen.
»Aika ja sattuma huolehtikoot keinoista.»
Katsahtaessaan taas ylös näki Déroulède sir Percyn istuvan tyynesti nojatuolissaan aivan ilmeettömin kasvoin.
»Ystäväni, nyt tiedätte kuinka paljon rakastan häntä», sanoi Déroulède heti liikutuksensa voitettuaan, »Tahtoisitteko siis pitää hänestä huolta ja pelastaa hänet minun tähteni, kun minut on tuomittu?»
Outo, arvoituksellinen hymy valaisi äkkiä sir Percyn vakavat kasvot.
»Pelastaa hänet? Luuletteko minun tai Tulipunaisen neilikan voivan hallita yliluonnollisia voimia?»
»Luulen teidän», vastasi Déroulède vakavasti.
Taaskin oli sir Percy ilmaisemaisillaan jotain erikoisen tärkeää ystävälleen, mutta kuitenkin hän vielä kerran voitti itsensä. Tulipunainen neilikka oli ennen kaikkea kaukonäköinen ja käytännöllinen, toiminnan eikä mielijohteiden mies. Hänen ystävänsä hehkuvat silmät, hermostuneet, kuumeiset liikkeet eivät osoittaneet, hänen olevan sellaisessa tilassa, että hänelle olisi voinut uskoa suunnitelmia, joiden onnistuminen riippui hiuskarvan varassa.
Siksi sir Percy vain hymyili ja sanoi hiljaa:
»Hyvä, koetan parastani.»