XXIII LUKU.
OIKEUS.
Oli ollut tavattoman kiire päivä.
Kolmekymmentäviisi vankia haastettuna yleisen turvallisuuskomitean kuulusteltavaksi viime kuluneina kahdeksana tuntina, keskimäärin runsaasti neljä tunnissa; kahdessatoista ja puolessa minuutissa lähetettiin elämää ja terveyttä uhkuva ihmisolento ratkaisemaan suurta arvoitusta, joka on kätkössä Tuonelanjoen toisella puolella.
Yleinen syyttäjä, kansanvaltuutettu Foucquier-Tinville oli voittanut itsensä. Hän näytti väsymättömältä.
Kutakin kolmeakymmentäviittä vankia oli syytetty tasavallan kavaltamisesta, osallisuudesta salaliittoon vihollisten kanssa. Kaikista heistä vaadittiin kumoamattomia petollisuustodisteita yleiselle turvallisuuskomitealle annettaviksi. Joskus ulkomailla olevalle ystävälle lähetetty kirje, joka oli siepattu rajalla; tuomitseva sana äärimäismielisten toimista; kauhunilmaus, joka oli lausuttu verilöylyn johdosta vallankumoustorilla, jossa giljotiini alituiseen vinkui — siinä kumoamattomia todisteita; tai muissa tapauksissa pistooli tai vanha perhemiekka, joka oli anastettu rauhallisen kansalaisen kodista, paljastettiin kumoamattomana todisteena vangin tasavallan vastaisista sotaisista taipumuksista. Voi, eihän se ollut vaikeata!
Kolmestakymmenestäviidestä syytöksestä oli Foucquier-Tinville päässyt varmuuteen kolmessakymmenessä tapauksessa.
Eipä ihme, että ystävät sanoivat hänen voittaneen itsensä. Oli tosiaankin ollut mainehikas päivä, ja yhtä paljon tyytyväisyyden kuin kuumuudenkin hehku sai yleisen syyttäjän pyyhiskelemään korkeaa, luisevaa päälakeaan, ennenkuin hän keskeytti istunnon rientääkseen kaivatulle virkistyshetkelle.
Päivän työ ei ollut vielä päättynyt.
»Valtiolliset» oli toimitettu pois, ja niiden luku oli viime aikoina kasvanut niin suureksi, että vangitsemistapaukset voittivat kaikki muut toimenpiteet.
Rikollistenkaan lukumäärä suurkaupungissa ei ollut vähentynyt. Vaikka ihmiset teurastivatkin toisiaan tasa-arvoisuuden nimessä, silti veljeyden harrastajissa ei ollut sen vähempää varkaita, näpistelijöitä, tavallisia murhaajia tai julkisia irstailijoita.
Heihinkin täytyi lain kourin käydä käsiksi. Giljotiini oli puolueeton ja putosi yhtä nopeasti ylpeän herttuan ja Bourbonien jälkeläisten kuin kadulla maleksivan ilotytön ja porttolassa syntyneen hylkiönkin niskaan.
Viralliset säädökset suosivat köyhälistöä. Rikos tasavaltaa vastaan oli puolustamaton, mutta yksityisiä vastaan tehtyä rikosta käsiteltiin huolellisesti lainkäytön kaikkia salajuonia käytellen. Oli kansalaistuomareita ja kansalaisasianajajia sekä roskajoukkoa, joka tutkimustilaisuuksissa tungeskellen toimi kunnialautakuntana.
Kaikki toimitettiin perinpohjin. Kansalaisrikollisille myönnettiin kaikki mahdolliset helpotukset.
Kuuma elokuun ilta — loistoisan Fructidorin viimeisiä — alkoi jo lähetä, ja varjot lankesivat jo pitkään, autioon huoneeseen, jossa muka oikeutta jaettiin.
Kansalaispresidentti istui huoneen perällä korkealla puupenkillä papereilla lastattu pulpetti edessään.
Aivan hänen yläpuolellaan paljaalla, valaistulla seinällä olivat sanat: »Tasavalta: yksi ja jakamaton», ja niiden alla mielilause: »Vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys.»
Kansalaispresidentin molemmin puolin istui neljä kirjuria ahkerassa toimessa vieden syytöksiä painavaan pääkirjaan, »Vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoihin», joka on häpeällisimpien rikosten hämmästyttävin luettelo, mitä milloinkaan on tunnettu.
Sillä hetkellä kukaan ei puhunut, ja kirjurien sulkakynien paperilla rapiseminen oli ainoa ääni, joka häiritsi huoneen hiljaisuutta.
Presidenttiä alempana olevalla istuimella istui Foucquier-Tinville. Levättyään ja virkistyttyään oli hän valmiina ryhtymään toimeensa niin moneksi tunniksi kuin hänen maansa vain vaati.
Kaikilta pöydiltä heittivät savuavat, rätisevät kynttilät kaameata valoaan ja vielä kaameampia varjoja sihteerien ja presidentin kasvoille, paljaille seinille ja pahaaennustaville mielilauseille.
Rauta-aitauksen ympäröimä lava huoneen keskellä oli valmis syytettyjä vastaanottamaan. Sen edessä riippui korkealta katto-orresta pieni vihreävarjostiminen messinkilamppu.
Valkaistuja seiniä pitkin oli kolme veistoksilla koristettua penkkiriviä, kauniita tammisia kirkonpenkkejä, jotka olivat anastetut Notre Damesta ja Pyhän Eustachen sekä Pyhän Germain l'Auxerrois'n kirkoista. Keskiajan hurskaiden hartausharjoittajien sijasta istuivat niissä kauhunnäytelmän katsojat nähdäkseen onnettomia uhreja heidän hetkisen levähtäessään ennen mestauslavalle menoa.
Etumainen penkkirivi oli varattu kansanvaltuutetuille, jotka halusivat olla läsnä vallankumoustuomioistuimen väittelyissä. Heidän etuoikeutensa, melkeinpä velvollisuutensa kansaedustajina oli huolehtia, että istuntoja johdettiin oikein.
Penkit ovat jo melko täydet. Vasemmanpuoleisessa päässä istuu kansalainen Merlin, oikeusministeri, hänen vierellään kansalainen, ministeri Lebrun; myöskin kansalainen Robespierre, joka parhaillaan on maineensa kukkuloilla, seuraten oikeudenkäyntiä värittömin, vetisin silmin ja omituisen halveksivasti hymyillen, josta hymyilystä hän oli saanut pilkkanimen »turmeltumaton meren vihannuus».
Muidenkin tunnettujen kasvojen epäselviä piirteitä näkyy huoneen yhä hämärtyessä. Mutta kaikki huomaavat kansanvaltuutettu Déroulèden, kansan epäjumalan, hänen istuessaan oikealla olevan penkin päässä käsivarret lujaan puristettuina rinnalla ristissä, riippuvasta lampusta valon sattuessa suoraan hänen tummaan päähänsä, ylpeään, suoraviivaiseen otsaansa ja suuriin, levottomiin, innokkaisiin silmiinsä.
Pian presidentti soittaa kelloa ja epäsointuinen melu syntyy käheästä naurusta ja muutamien äänekkäistä kirouksista toisten työnnellessä, tuupellessa ja sadatellessa yleisöä oikeussaliin päästettäessä.
Taivas varjelkoon! Millaista roistojoukkoa!
Kuuluuko ihmiskuntaan todellakin moista roskaa?
Siinä on naisia, joilla on päällään yksi ainoa risainen hame ja paita, joiden liitteistä paljas, lian peittämä iho paistaa häpeämättä, sääret paljaina ja jalat raskaissa puukengissä, hiukset hajallaan ja kasvot ilkeästi viinan turvottamina; naisia ilman naisellisuuden merkkiäkään, kurttuisat, kuivettuneet rinnat, kuivat kovettuneet huulet, jotka eivät milloinkaan ole osanneet suudella. Vain vihaa tuntevia ja nälän ja janon tyydyttämistä ajattelevia naisia, jotka ovat täynnä kostonhimoa heitä itseään naisellisempia ja vähemmän kurjia sisariaan kohtaan. He ryntäävät sisään tuupellen toisiaan ja parveillen etupenkeille, mistä paremmin näkevät uhriparat, jotka pian sijoitetaan häpeäpaaluun heidän silmiensä edessä.
Siellä on miehiä ilman miehuuden jälkeäkään, kumarina oman alennuksensa raskaan painon alla, tuntematta sääliä, rakkautta, ritarillisuutta, tuntematta muuta kuin hillitöntä veren näkemisen halua.
Jumala auttakoon kaikkia! Siellähän on lapsiakin! Lapsia — mitkä tunnusmerkit! — kalpeat, varhaiskypsyneet kasvot, joita nälänhätä on nipistellyt, katselevat samein, verhotuin silmin petomaista, hirveätä maailmaa!
Lapsia, jotka ovat nähneet kuoleman!
Voi kauheata! Ei kaunista rauhallista kuolemaa, ei uinailua eikä unelmaa, ei rakastettuja vanhempia eikä armasta sisarta tai veljeä, joka lepää valkoisiin puettuna kukkasten ympäröimänä, vaan kuoleman kauhistuttavimmassa muodossaan, väkivaltaisen, synkän, kamalan kuoleman.
He tuijottavat ympärilleen innokkain, ahnein silmin odottaen näytelmän hauskuutta. He tuijottavat presidenttiin, jolla on korkea fryygialainen lakki päässä, kirjureihin, joiden väsymättömät sulkakynät liikkuvat heidän lakkaamatta kirjoittaessaan ja lepatteleviin kynttilöihin, jotka tupruttavat nokisia savupilviä mustaa kattoa kohden.
Äkkiä erään tyttösen katse, pienokaispiltin, joka ei vielä ole kymmenvuotiaskaan, osuu Paul Déroulèden kasvoihin huoneen vastakkaisella puolella.
»Kas vain! Isä Déroulède!» huudahtaa tyttö osoittaen häntä hennolla, pienellä sormellaan ja kääntyen innostuneena läsnäolijain puoleen. Hänen silmänsä suurenevat kaihosta hänen muistellessaan onnellista, isä Déroulèden talossa viettämäänsä iltaa. Siellä oli yltäkyllin hyvää valkeaa leipää ja isot astiat vaahtoavaa maitoa.
Déroulède herää välinpitämättömyydestään, ja hänen suurista vakavista silmistään katoaa tuskallisen surkea ilme hänen vastatessaan pienokaisen tervehdykseen.
Silmänräpäykseksi — vain tuokioksi — lauhtuvat joukon likaiset, kurjat, nälkiintyneet ilmeet heidän nähdessään hänet. Naisten huulilta kuuluu vieno mutina, jonka Jumalan enkelit luultavasti merkitsivät kirjoihin siunausten joukkoon.
Foucquier-Tinville koettaa tukahuttaa virnistystään ja presidentti soittaa taaskin kärsimättömästi kelloa.
»Tuokaa syytetty esille», komentaa hän jyrisevällä äänellä.
Tyytyväisenä väkijoukko liikahtaa', ja Jumalan enkelin täytyy taaskin piilottaa kasvonsa.