XXIV LUKU.
JULIETTEN TUTKIMINEN.
Asia kerrotaan kumoamattomasti vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoissa, päivätty Fructidorin 25 p:nä I:nä vallankumousvuonna.
Ken haluaa lukekoon sen, sillä asiakirjaa säilytetään Pariisin kansalliskirjaston arkistoissa.
Syytetyt tuotiin esille yksitellen kahden kansalliskaartilaisen heitä seuratessa risaisen likaisissa, punavalkosinisissä pukimissa. Heidät vietiin huoneen keskellä olevalle pienelle korokkeelle, jossa he saivat kuunnella syyttäjän, kansalaisen Foucquier-Tinvillen, lukevan heitä vastaan tehdyn syytöksen.
Enimmäkseen olivat ne mitättömiä syytöksiä: näpistely-, petkutus- ja varkausjuttuja, silloin tällöin koskivat ne murhapolttoa tai miestappoa. Erästä miestä syytettiin kuitenkin ryöstömurhasta ja erästä naista häpeällisimmästä kaupasta, mitä naisen ilkeä nerokkuus voi keksiä.
Nämä kaksi tuomittiin giljotiinille, toiset lähetettiin kaleerilaivoilla Brestiin tai Touloniin — väärentäjä pikkuvarkaudesta syytetyn mukana, murtovaras toimestaan paenneen kirjurin kanssa.
Vankiloissa ei ollut tilaa tavallisille rikollisille. Ne olivat täpö täynnä n.s. tasavallan kavaltajia.
Kolme naista lähetettiin Salpêtrièren kuritushuoneeseen, ja heidät laahattiin tuomioistuinsalista heidän kimeällä äänellä syyttömyyttään vakuuttaessaan ja katselijapenkeillä istujain rivojen ivahuutojen seuraamina.
Sitten seurasi tuokion hiljaisuus.
Juliette Marny tuotiin sisään.
Hän oli aivan tyyni ja erittäin ihana sileässä harmaassa hameessaan, jota musta nauha hoikalla vyötäisellä ja pehmeän valkea liina rinnalla ristissä koristivat. Pienen valkean päähineen alta näkyivät kullankeltaiset tuuheat kiharat. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa olivat sangen kalpeat, mutta muutoin sangen rauhalliset.
Hän ei näyttänyt tietävän ympäristöstään, ja katselematta oikealle tai vasemmalle hän käveli vakavin askelin lavalle.
Sentähden hän ei nähnyt Déroulèdeakaan. Ihmeellinen loisto heijastui hänen suurista silmistään — uhrautuvaisuuden säteily.
Rakastettunsa turvallisuuden tähden oli hän valmis uhraamaan ei ainoastaan henkensä vaan kaiken, mitä hieno nainen pitää rakkaimpana.
Niin kiihkeä tunne, että se tuntui melkein ruumiilliselta tuskalta, valtasi Déroulèden kuullessaan yleisen syyttäjän vihdoinkin kovalla äänellä mainitsevan Julietten nimen.
Koko päivän oli hän odottanut hirveätä hetkeä unohtaen oman kurjuutensa, omat tuskalliset tunteensa auttamattomasta tappiostaan. Kauhistuneena ajatteli Déroulède mitä hän kärsii, mitä hän ajattelee käsitettyään hirmuisen loukkauksen, josta häntä syytetään.
Mutta hänen tähtensä, hänen pelastumismahdollisuutensa ja lopullisen vapautumisensa tähden se oli epäilemättä parasta.
Syytettynä vehkeilystä tasavaltaa vastaan hänet voitiin kuulustella, tuomita ja mestata ennenkuin hän, Déroulède, edes sai tiedon hänen olinpaikastaan, ennenkuin hän voi heittäytyä tuomarien eteen ja omistaa kaiken syyn itselleen.
Tasavallan kavalluksesta epäillyt menettivät Merlinin kohtuuttoman lain mukaan sekä kansalaisoikeutensa että julkisen kuulustelu- ja puolustusoikeutensa.
Kaikki voi olla lopussa, ennenkuin Déroulède saa edes tuomiosta tiedon.
Toinen vaihtoehto oli sitäkin kauheampi. Hänet voidaan tuoda oikeuteen rikollisen Pariisin heittiöiden mukana ja voidaan syyttää asiasta, jonka kauheutta — niin Déroulède arastellen toivoi — Juliette on liian viaton täysin käsittämään. Hän ei uskaltanut edes ajatella, kuinka paljon Juliette sai kärsiä.
Mutta epäilemättä se oli parasta.
Julietten puhtauden kaapuun heitetty lika ei voi tarttua tyttöön itseensä, ja ainakin kuulustelu on julkinen. Déroulède aikoo olla saapuvilla ottaakseen omalle osalleen kaiken häpeän, häväistyksen ja herjauksen.
Hänen vetoomuksensa voimallisuus voi kääntää tuomarien vihan Juliettesta häneen itseensä, muutamien tuskallisten hetkien kuluttua voi Juliette olla vapaa Pariisista ja Ranskasta lähtemään, tulee onnelliseksi ja unohtaa hänet, vieläpä hänen muistonsakin.
Koko hänen olentonsa täytti valtava, kaikkivoittava rakkaus ihanaan tyttöön, joka oli paljon rikkonut häntä vastaan, mutta jalomielisesti yrittänyt pelastaa hänet. Kaipaus tuotti ruumiillistakin kipua hänelle. Madonna Juliettea ei enää ollut hänelle. Hänen kauneutensa saattoi Déroulèden värisemään kiihkeästä, melkein aistillisesta halusta saada uhrata henkensä Julietten puolesta.
Juliette Marnyn syytös on piirretty historian lehdille.
Fructidorin 25 päivänä seitsemän aikana illalla luki sen yleinen syyttäjä syytetyn kuunnellessa — niin asiakirja kertoo — täysin tyynenä ja ilmeisesti välinpitämättömänä. Hän seisoi samassa häpeäpaalussa, jossa kerran syyllinen Charlotte Corday parka seisoi, ja jossa pian ylpeä, syytön Marie Antoinettekin oli seisova.
Déroulède kuunteli töykeää asiapaperia tahdonlujasti ja ulkonaisesti tyynenä. Hän olisi halunnut nousta istuimeltaan sillä hetkellä, heti mielettömästi ja eläimellisen raivoisasti tukahuttaa sanat nyrkiniskullaan Foucquier-Tinvillen valehtelevaan kurkkuun.
Mutta Julietten vuoksi oli hänen kuunneltava ja ennen kaikkea toimittava melua pitämättä ja harkitusti, tavanmukaisesti ja muodollisuuksia noudattaen, ettei millään muotoa voitu vahingoittaa tytön asiaa.
Sentähden hän vain kuunteli yleisen syyttäjän puhuessa.
»Juliette Marny, teitä syytetään täten siitä, että olette tehnyt kansanedustajaa vastaan väärän ja ilkeämielisen ilmiannon, että tämä ilkeä erehdyksenne on saanut vallankumous-tuomioistuimen syyttämään mainittua kansanedustajaa ja määräämään tarkastuksen hänen kodissaan sekä kuluttamaan kallista aikaa, joka muutoin olisi ollut tasavallan käytettävissä. Tätä ette tehnyt harhaanjohdetusta velvollisuudentunnosta maanne puolesta, vaan kevytmielisessä alhaisessa tarkoituksessa vapautuaksenne miehen valvonnasta, jonka sydämen haluna oli teidän menestyksenne ja joka koetti estää siveetöntä elämäänne, mikä on julkinen häpeä ja mikä on saattanut teidät nyt tämän tuomioistuimen eteen vastaamaan kevytmielisyydestänne, siveettömyydestänne, parjaamisestanne ja yleisten siveyskäsitteiden turmelemisesta. Todistukseksi esitän tuomioistuimelle oman myönnytyksenne, että olette useamman kuin yhden tasavallan kansalaisen johtanut siveettömään suhteeseen kanssanne; ja edelleen, että oman tunnustuksenne mukaan syytöksenne kansanvaltuutettu Déroulèdea kohtaan oli väärä ja ilkeä, ja lopuksi, että olette muutamien tuntemattomien henkilöiden kanssa ollut siveettömän rivossa kirjeenvaihdossa, jota koetitte turhaan hävittää. Ottaen huomioon tämän ja Ranskan kansan nimessä, jonka puolesta puhun, vaadin että tästä oikeuspalatsista teidät sydämenne saastaisuuden merkkinä viedään vallankumoustorille valkeassa, tahritussa pukimessa Pariisin ja sen ympäristöllä asuvien kansalaisten nähtäväksi, ja että teidät siellä julkisesti ruoskii kansalainen Samson, yleinen mestaaja, jonka jälkeen teidät viedään Salpêtrièren vankilaan siellä pidettäväksi yleisen turvallisuuskomitean harkinnan mukaan. Ja nyt Juliette Marny, haluatteko tämän kuultuanne kysyä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»
Riemu- ja ivahuudot, nauru ja kiroukset seurasivat yleisen syyttäjän puhetta.
Mikä haaveita ja vapautta tavoittelevassa harhan johdetussa, kurjassa kansassa oli viheliäisintä ja eläimellisintä, se näytti kohoavan pinnalle heidän kuunnellessaan mitä häpeällisimmän asiakirjan lukemista.
Alentuneiden heittiöiden todellisena, mieluisana nautintona oli nähdä ihana henkimäinen nainen melkein yliluonnollisena ja ylpeän itsenäisenä, vaikka hän olikin tahrittu inhottavimman likaisella parjauksella, minkä herjaukseen vaipuneet ihmiset voivat keksiä.
Naiset ilmaisivat hyväksymisensä käheästi kirkumalla; lapset ymmärtämättä asiaa nauroivat ilotonta nauruaan; miehet kunnioittivat Foucquier-Tinvillen puhetta äänekkäästi kiroten.
Mitä Déroulèdeen tulee, olivat hänen kärsimänsä sieluntuskat kovempia kuin mitä paholaisen sanotaan kadotetuille varanneen. Hänen yrittäessään hillitä itseään naksahtelivat hänen jänteensäkin; hän puristi kynsiään kouriinsa koettaessaan vaimentaa sielunsa tuskia ruumiillisilla kivuilla.
Hän luuli menettäväin järkensä ja tulevansa hulluksi moisten häpeällisten sanojen uudistuessa. Likaisen roskajoukon ulvonta ja kirkuna muistutti kadotettujen huutoja helvetissä. Hän ei voinut enää sääliä heitä, ei rakastaa ihmiskuntaa eikä uhrautua kärsivän köyhälistön puolesta.
Suunnaton, kiihkeä viha kauhistuttavaa vallankumousta ja kansaa kohtaan, jonka se oli vapauttavinaan, valtasi koko hänen olentonsa. Hänen sydämensä täytti mieletön, kauhea halu saada nähdä heidän kärsivän, nääntyvän nälkään ja joutuvan kurjan, inhottavan kuoleman uhreiksi. Hänen vihansa intohimo, jonka valtaan hän sillä hetkellä oli antautunut, oli yhtä alhainen kuin heidänkin. Vain hetkisen hän tunsi heidän kanssaan hillitöntä kostonhimoa.
Juliette oli ainoa, joka koko ajan pysyi tyynenä ja kylmänä.
Hän oli kuullut syytöksen, kuullut inhottavan tuomion, sillä hänen kalpeat poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi, mutta ylpeätä ryhtiään hän ei kadottanut hetkeksikään.
Kertaakaan hän ei kääntynyt häntä herjaavaan roskajoukkoon päin. Täysin toimettomana, kunnes kirkuna ja huuto lakkasivat, hän odotti liikuttamatta muuta kuin sormenpäitään, joilla hän kärsimättömästä rummutti rauta-aitaa.
Asiakirjat kertovat hänen vetäneen esiin nenäliinansa ja pyyhkineen sillä kasvojaan. »Hän pyyhki otsaansa, joka oli hikihelmien peittämä.» Kuumuus oli käynyt tukahuttavaksi.
Ilman täytti likaisten, höyryävien vaatteiden kostean läpitunkeva löyhkä. Huoneessa, vaikka se olikin avara, oli ummehtunutta ja tukahuttavaa; kosteassa, kuumassa ilmassa lepattavat talikynttilät saivat presidentin ja kirjurien kasvot näyttämään korkokuvilta, joista valo ja varjot muodostelivat hauskoja pilakuvia.
Syytetyn yläpuolella olevan öljylampun sydän oli kohonnut, lamppu alkoi savuta ja lasi halkesi kovasti risahtaen. Tämä välikohtaus sai väkijoukon hetkeksi vaikenemaan, ja yleinen syyttäjä saattoi toistaa kysymyksensä:
»Juliette Marny, onko teillä jotain sanottavaa syytöksestänne ja siitä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»
Lampun nokinen savu laskeutui pieninä, mustina, rasvaisina hiutaleina; hennolla sormellaan Juliette sipaisi nokihiutaleen hihaltaan ja vastasi:
»Minulla ei ole mitään siihen sanottavaa.»
»Oletteko hankkinut asianajajan puolustamaan itseänne niinkuin laki kansalaisoikeutenne nojalla sallii?» lisäsi yleinen syyttäjä juhlallisesti.
Juliette aikoi vastata heti; hänen huulillaan oli jo sana en vastaukseksi.
Mutta vihdoinkin oli Déroulèden hetki koittanut. Sitä varten oli hän vaiennut, kärsinyt ja pysynyt rauhallisena, vaikka kaksi kertaa kaksikymmentäneljä tuntia olikin hitaasti vierinyt hänen rakastettunsa vangitsemisesta.
Siinä tuokiossa oli kaikkien edessä pystyssä Déroulède, puhumaan, hallitsemaan ja käskemään tottuneena.
»Kansatar Juliette Marny on uskonut minulle puolustuksensa», sanoi hän, ennenkuin kieltävä sana pääsi Julietten valkeilta huulilta, »ja minä olen täällä kumotakseni häntä vastaan tehdyt syytökset ja vaaliakseni Ranskan kansan nimessä hänelle hänen täydellistä oikeuttaan ja vapauttamistaan.»