XXV LUKU.
PUOLUSTUS.
Suunnaton innostus ja raikuvat hyvähuudot seurasivat Déroulèden esitystä.
»Käy päinsä! Käy päinsä! Pitäkää puolianne, Déroulède!» kuului täpö täysiltä penkeiltä, ja miehet, naiset ja lapset väsyneinä edellisten keskustelujen yksitoikkoisuuteen asettuivat paikoilleen nauttimaan muutamien minuuttien huvituksesta.
Jos Déroulède olisi saanut vaikuttaa asiaan olisi kuulustelu varmastikin päättynyt yleiseen innostukseen, sillä kansa oli aina valmiina kuuntelemaan erikoissuosikkiaan.
Pitkän painostavan päivän jälkeen näytti mielenkiintoinen asia herättävän uneliaat kansanvaltuutetut. Suuren, pörröisen koiran tavoin pudistautui Lebrun painostavasta uneliaisuudestaan. Robespierre hymy ohkasilla huulillaan tarkasteli vastapäätä istuvaa Merliniä nähdäkseen, miten tilanne häneen vaikutti. Oikeusministerin ja Déroulèden välinen vihamielisyys oli tunnettu asia, ja kaikki olivat mielissään, että edellisen kasvoilla kuvastui odotetun koiton kiihkeä ilme.
Korkealla, ylimmällä penkillä istui kansalainen Lenoir, tärisyttävän näytelmän ohjaaja. Hän katseli ilmeisesti tyytyväisenä näytelmää, jonka hän itse oli edellisenä iltana ehdottanut jakobiinikerhon jäsenille. Merlinin teräväkatseiset silmät koettivat hämärän verhoaman katselijaparven joukosta turhaan eroittaa maalaisjättiläisen leveää vartaloa ja isoa päätä.
Öljylampusta lankeava valo loisti suoraan Déroulèden vakavapiirteisille tummille kasvoille hänen katsoessaan vasten silmiä Julietten häpeällistä syyttäjää, mutta presidentin pöydällä velhomaisesti lepattava kynttilä muodosti Tinvillen lyhyestä, laihasta vartalosta ja isosta sukimattomasta päästä sangen eriskummallisen varjokuvan seinälle.
Juliette ei näyttänyt kadottaneen tyyneyttään eikä kukaan ollut niin huvitettu hänen personastaan, että olisi huomannut vienon punan vähitellen leviävän hänen kalpeille poskilleen Déroulèden ensimäisten sanojen kaiuttua.
Tinville odotti, kunnes kiihko oli häipynyt odotusten tulvaan.
Sitten hän jatkoi:
»Kansalainen Déroulède, mitä te haluatte sanoa, minkätähden syytetyn tuomiota ei pantaisi täytäntöön?»
»Minä sanon, että syytetty on viaton kaikkeen, mitä syytteessä esitetään», vastasi Déroulède päättävästi.
»Kansanvaltuutettu, miten todistatte tämän väitteenne?» tiedusteli
Tinville teennäisen innostuneesti.
»Kansalainen Tinville, varsin yksinkertaisesti. Tarkoittamanne kirjeet eivät olleet syytetyn, vaan minun. Niissä olevat tiedot aioin ilmoittaa Conciergeriessa olevalle vangille, Marie Antoinettelle, hoitaessani siellä vankilanjohtajan sijaisuutta. Kansatar Juliette Marny ilmiantaessaan minut teki tasavallalle palveluksen, sillä Marie Antoinettelle aikomani tiedonannot koskivat omia toiveitani saadakseni hänet poistumaan maasta ja löytämään turvapaikan synnyinmaassaan.»
Déroulèden puhuessa syntyi vähitellen yläpenkeillä olevan joukon keskuudessa etäisen merentyrskyn tapainen kohina. Hänen tyynenä ja varmana puhetta jatkaessaan kasvoi se yhä äänekkäämmäksi, ja hänen viimeiset sanansa hukkuivat mahtavaan jyrisevään kauhun ja sadatusten pauhuun.
Déroulède, kansan epäjumala ja ystävä, hillittömien ihmisten etuoikeutettu lemmikki, lasten isä, naisten ystävä ja murheessa lohduttaja, isä Déroulède, niinkuin lapset häntä nimittivät — hän, petturi oman syytöksensä mukaan suunnittelemassa ja vehkeilemässä entisen hirmuvaltijaan puolesta, porton, joka nimitti itseään kuningattareksi, Itävallan Marie Antoinetten, joka oli halunnut Ranskan kukistamista ja toiminut sen toteuttamiseksi. Hän, Déroulède, petturi!
Silmänräpäyksessä, vielä hänen puhuessaan muuttui heidän raa'an sydämensä eläimellisen alkuperäinen rakkaus yhtä edesvastuuttomaksi vihaksi häneen. Hän oli pettänyt heidät, nauranut heille, yrittänyt lahjoa heiltä ruokkimalla heidän pienokaisiaan!
Hyi! Kavaltajan leipää! Sehän olisi voinut tukehduttaa lapset.
Ensiksi he olivat aivan hengästyksissään hämmästyksestä. Sitten he saattoivat kummastella, minkätähden hän nousi porttoa puolustamaan. Ehkäpä hän aavisti asian tulevan ilmi ja piti sentähden parempana petoksensa tunnustamisen kansansuosioon ja vaikutusvaltaansa luottaen.
Hyi!!!
Hänen puolustuksekseen ei löytynyt heidän kovettuneissa sydämissään ainoatakaan lieventävää asianhaaraa.
Hän oli ollut heidän epäjumalansa säilytettynä heidän likaisen alhaisessa mielessään, mutta nyt hän oli pudonnut maahan, särkynyt auttamattomasti, ja he vihasivat ja inhosivat häntä yhtä paljon kuin ennen olivat rakastaneet.
Sen hänen vihollisensa huomasivat ja hymyilivät perin tyytyväisesti.
Merlin huokasi helpotuksesta. Tinville nyökkäsi pörröistä päätään suuren ilonsa merkiksi.
Maalaishiilenkantajan ennustus oli toteutunut.
Kansa, tämän epävakaisen maailman häilyvin tuote, oli äkkiä kääntynyt suosikkiaan vastaan. Sitä oli Lenoir ennustanutkin, ja muutos tapahtui nopeampaan kuin hän oli voinut aavistaakaan.
Déroulèdelle oli annettu nuoranpätkä, ja kuvaannollisesti sanoen oli hän jo hirttäytynyt.
Asian toteuttamiseen tarvittiin vain muutamia tunteja. Seuraavan päivän koittaessa giljotiini ja Pariisin roskajoukko, joka päivää ennen olisi raastanut hänen parjaajaltaan jäsenen toisensa perästä, laahaa hänet huomenna kirkuen, huutaen ja ulvoen mestauslavalle.
Epävarmin tuki mitä olla saattaa — kansan oikku — oli jo horjahtanut. Hänen vihollisensa tiesivät sen ja riemuitsivat iloissaan. Hän tiesi sen itsekin ja seisoi tyynen uhmaavana, valmiina kaikkeen, kunhan hänen vain onnistui temmata Julietten ihana pää giljotiinin halukkaasta syleilystä.
Juliette puolestaan oli kuin huumaantunut. Puna oli taaskin paennut hänen poskiltaan jättäen ne tuhkanharmaiksi ja entistäänkin kalpeammiksi. Hän näytti sillä hetkellä kärsivän enemmän kuin ihminen voi kestää ja joutuneen entistä julmemman kidutuksen alaiseksi.
Déroulède ei halunnut olla hänelle kiitollisuuden velassa hengestään.
Se oli Julietten ainoa valtava ajatus, joka poisti kakki muut tieltään. Déroulèden rakkaus häneen oli kuollut, eikä Déroulède halunnut vastaanottaa Julietten tarjoamaa suurta uhria.
Sellaisina he kumpikin elämänsä kohtalokkaimpina hetkinä näkivät toisensa, eivätkä he kuitenkaan ymmärtäneet toisiaan. Yksi ainoa sana tai kosketus olisi heille avannut toistensa sydämet. Näytti kumminkin kuin kuolema olisi erottanut heidät iäksi suuren arvoituksen jäädessä ratkaisematta.
Yleinen syyttäjä oli odottanut, kunnes melu oli jonkunverran hiljentynyt ja hänen äänensä saattoi kuulua yli hälinän. Sitten hän sanoi huonosti salaten tyytyväisyyden hymyilyhän:
»Kansanvaltuutettu Déroulède, onko tuomioistuimen ymmärrettävä asia niin, että te yrititte polttaa kavalluskirjeet ja hävittää salkun, jossa niitä säilytettiin?»
»Kavalluskirjeet olivat minun ja minä ne hävitin.»
»Mutta syytetty myönsi kansalaiselle Merlinille, että hän itse yritti polttaa muutamia rakkauskirjeitä, jotka olisivat ilmaisseet hänen laittoman suhteensa toiseen mieheen kuin te», väitti Tinville miellyttävästi. Ehkei nuoranpätkä ollut tarpeeksi pitkä; Déroulèden piti saada vastaanottaa kaikki mahdollisuudet ennenkuin ikimuistettava istunto päättyi.
Mutta Déroulède vastaamatta suoraan viholliselleen kääntyi vastapäisillä penkeillä istuvan sankan katselijajoukon puoleen.
»Kansalaiset, ystävät, veljet», virkkoi hän lämpimästi, »syytetty on vain nuori ja viaton tyttö, jolle vaarat ja synti ovat tuntemattomia. Teillä kaikilla on äiti; sisaria, tyttäriä — olettehan tarkanneet rakkaillenne monellaisia mielentiloja; joihin vain naissydän kykenee, ettekö ole nähneet heitä rakastavina, lempeinä ja hetken mielijohteista toimivina? Rakastaisitteko heitä niin suuresti vain heidän vaihtelevan mielensä tähden? Ettekö ole palvoneet heitä sydämissänne noiden ylevien mielijohteiden vuoksi, jotka saattavat häpeään miesten suunnitelmat ja laskelmat? Kansalaiset, katsokaa syytettyä. Hän rakastaa tasavaltaa, Ranskan kansaa ja pelkäsi, että minä Ranskan poikien arvoton edustaja haudoin mielessäni suuren äitimme kavallusta. Hänen ensimäinen, oikullinen päähänpistonsa oli — minun aikeitteni estäminen, ennenkuin ehdin tehdä hirveän rikoksen, rangaista minua tai ehkä vain varoittaa minua. Kansalaiset! Onko nuorella tytöllä laskelmia? Hän toimii sydämensä käskystä, hänen järkensä herää uinailustaan vasta myöhemmin, kun teko jo on tehty. Sitten tulee katumus — toisinaan; lempeyden puuska, jota kaikki kunnioitamme. Puserratteko etikkaa ruusunlehdistä? Yhtä helposti voitte löytää järkeä nuoren tytön päästä. Onko se rikos? Hän halusi estää minua kavalluksesta; silloin huomatessaan minut vaarassa voitti hänen tosiystävyytensä minuun vielä kerran. Hän rakasti äitiäni, joka voi kadottaa poikansa; hän rakasti kivulloista kasvatussisartani; heidän tähtensä, ei minun — petturin — antautui hän taivaallisen mielijohteen valtaan pelastaakseen minut oman tyhmyyteni seurauksista. Kansalaiset, oliko se rikos? Kun sairastatte, eivätkö äitinne, sisarenne, vaimonne hoida teitä? Kun te olette vakavasta sairaina, eivätkö he ole valmiita antamaan vaikka sydänverensä teidän pelastukseksenne? Ja kun elämänne synkkinä hetkinä teko, jota ette avoimesti tahdo tunnustaa maailmalle, painostaa sydäntänne katumuksen taakkana, eivätkö taasenkin naisomaisenne tule luoksenne lausuen lempeitä sanoja ja tyynnyttävin äänin koeta keventää pahaa omaatuntoanne tuoden lohdutusta, lievitystä ja rauhaa? Kansalaiset, niin kävi syytetynkin. Hän oli huomannut rikoksen ja halusi korjata sen; hän näki heidät, jotka kohtelivat häntä ystävällisesti hänen murheessaan, ja hän yritti lieventää heidän tuskaansa ottamalla hartioilleen minun rikokseni. Enemmän kuin kukaan nainen ennen häntä on hän kärsinyt jalosta valheesta, jota hän minun tähteni oli puhunut. Hän oli puhdas ja viaton kuin vastasyntyneet lapsenne häpeäpaalussa seisoessaan. Hän oli valmis kuolemaan ja kymmenen kertaa kuolemaa pahempaan oman lämpimän sydämensä tunteiden vuoksi. Mutta te Ranskan kansalaiset, jotka ennen kaikkea olette jaloja, totuudenmukaisia ja ritarillisia, te ette salli nuoren, hennon naisen suloisia mielijohteita rangaistavan maankavalluksesta. Teihin, Ranskan naiset, vetoan lapsuutenne, nuoruutenne, äitiytenne nimessä. Painakaa hänet sydämellenne, hän ansaitsee sen, ansaitsee sen paremmin kuin muut Ranskan suurten aikakirjain sankarinaiset.»
Hänen miellyttävä äänensä kaikui avaran, siivottoman tuomiosalin katto-orsia myöten täyttäen salin ennen kuulumattomalla loisteliaisuudella. Hänen intonsa saattoi kuulijat väräjämään, hänen ritarillisuutensa ja vetoomuksensa heidän kunniantuntoonsa herättivät kaikki heidän jaloimmat tunteensa. Vaikka he vielä vihasivatkin Déroulèdea hänen petoksensa vuoksi, oli hänen lumoava heihin vetoamisensa kääntänyt heidän sydämensä syytetyn puolelle.
He olivat kuunnelleet Déroulèdea keskeyttämättä, ja hänen vaietessaan kävi murisevista huudahduksista ja Julietteen luoduista katseista selville, että yleisön tunteet, jotka siihen saakka olivat olleet tytöstä aivan välinpitämättömät, kääntyivät siitä hetkestä hänen personaansa rajattoman myötätuntoisina.
Jos Julietten kohtalo olisi sillä hetkellä jätetty kansan äänestettäväksi, olisi hänet yksimielisesti vapautettu.
Déroulèden puhuessa oli Merlin pari kertaa koettanut päästä ystävänsä Foucquier-Tinvillen arvoituksellisista ilmeistä selville, mutta yleinen syyttäjä, jonka kasvoilla oli synkät varjot, ei ollut liikauttanut lihastakaan kansanvaltuutetun puheen aikana. Hän istui pulpettinsa ääressä leuka käden varassa tuijottaen eteensä välinpitämättömin, melkeinpä ikävystynein ilmein.
Kun Déroulède lakkasi puhumasta ja väkijoukon ihastuksen purkaus hiukan laimeni, hän nousi ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Kansanvaltuutettu, väitättekö siis edelleen, että syytetty on siveä ja viaton tyttö, jota väärin syytetään siveettömyydestä?»
»Väitän», vastasi Déroulède voimakkaalla äänellä.
»Ja tahtoisitteko sanoa tuomioistuimelle, minkätähden olette niin halukas julkisesti syyttämään itseänne tasavallan kavaltamisesta tietäessänne varsin hyvin toimintanne seuraukset?»
»Haluaisiko kukaan ranskalainen pelastaa oman henkensä naisen kunnian kustannuksella?» kysyi puolestaan Déroulède ylpeästi.
Hyvähuudot seurasivat näitä sanoja ja Tinville huomautti innokkaasti:
»Aivan niin, kansanvaltuutettu, aivan niin. Pidämme arvossa ritarillisuuttanne. Sama henki epäilemättä saa teidät väittämään, että syytetty ei tiennyt mitään papereista, jotka sanotte hävittäneenne?»
»Hän ei tiennyt niistä. Minä hävitin ne; en tiennyt niiden löytyneen; palattuani kotiin huomasin kansatar Juliette Marnyn väärin syyttävän itseään muutamien paperien salaisesta hävittämisestä.»
»Hän sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä.»
»Se ei ole totta.»
»Vakuutatteko hänen olevan puhtaan ja siveän?»
»Koko maailman edessä.»
»Kuitenkin teillä oli tapana käydä tämän talossanne asuvan puhtaan ja siveän tytön makuuhuoneessa», virkkoi Tinville hitaasti ja harkitun ivallisesti.
»Se ei ole totta.»
»Kansalainen Déroulède, jos se ei ole totta», jatkoi Tinville yhä teeskennellyn miellyttävästi, »mistä siis johtuu, että kirjeet, joiden myönnätte olleen petollisia ja siis otaksuttavasti myöskin salaisia — mistä siis johtuu, että ne vielä kytevinä löytyivät siveän, nuoren naisen makuuhuoneesta ja revitty nahkasalkku matkalaukkuun piiloteltuna naisen pukujen joukosta?»
»Se ei ole totta.»
»Oikeusministeri, kansanvaltuutettu Merlin vastaa sen totuudenmukaisuudesta.»
»Se on totta», sanoi Juliette hiljaa.
Hänen äänensä kuului kirkkaana, melkein riemuisana hiiskahtamattomasta hiljaisuudesta, jonka äskeiset kiireelliset kysymykset ja äänekkäät vastaukset olivat aikaansaaneet.
Déroulède jäi aivan sanattomaksi.
Tätä yksinkertaista asiaa ei hän tiennyt. Kertoessaan Déroulèdelle vangitsemista koskevat seikat oli Anne Mie unohtanut mainita sen pikkuseikan, että poltetut kirjeet löytyivät nuoren tytön makuuhuoneesta.
Aina siihen hetkeen, jolloin yleinen syyttäjä esitti kysymyksen oli Déroulède käsittänyt asian niin, että Juliette oli hävittänyt paperit ja kirjesalkun kirjastossa, jonne hän oli jäänyt yksin Merlinin lähdettyä miehineen. Hän olisi helposti voinut polttaa ne siellä, koska pieni spriilamppu aina paloi sivupöydällä tupakoitsijoita varten.
Tämä pieni seikka muutti nyt koko tapauksen kulun. Tinvillen oli vain suuttuneesi huudahdettava:
»Ranskan kansalaiset, katsokaahan nyt miten teitä pilkataan ja petetään!»
Sitten hän uudelleen kääntyi Déroulèden puoleen.
»Kansalainen Déroulède — » alkoi hän.
Mutta tapausta seuranneen melun vuoksi oli hänen mahdotonta kuulla omaa ääntään. Koko Pariisin roskajoukon pidätetty raivo näytti pääsevän valloilleen, ja ulvonnallaan se yritti tukahuttaa loppukuulustelun.
Niinkuin heidän raa'at sydämensä olivat äkkiä heltyneet Juliettelle Déroulèden kiihkeän puheen vaikutuksesta, samoin heidän osanottonsa vaihtui kauheaksi kiroilemiseksi.
Kaksi henkilöä oli tehnyt heistä pilaa ja pettänyt heidät. Toista he olivat kunnioittaneet ja uskoneet, mikäli heidän turmeltunut mielensä kykeni ketään kunnioittamaan, sentähden hänen syntinsä näyttikin kaksinverroin inhottavalta.
Hän ja kalpeakasvoinen aatelisnainen olivat jo viikkokausia, kuukausia, ehkäpä vuosiakin vehkeilleet tasavaltaa ja vallankumousta vastaan, jonka vapautta janoova kansa oli toimeenpannut. Näinä kuukausina ja vuosina oli hän puhunut heille, ja he olivat kuunnelleet; hän oli lumonnut heidät kaunopuheisuudellaan ja voittanut heidät puolelleen niinkuin äskenkin.
Melu ja hälinä kävi yhä voimakkaammaksi. Jos Tinvillen ja Merlinin halu oli ollut roskajoukon raivostuttaminen, olivat he onnistuneet yli odotuksensa. Pariisin väestön raain ja epäinhimillisin puoli nousi pinnalle hurjana, raivoisana kostonhaluna.
Joukko ryntäsi penkeiltä toistensa pään päällitse, ja maahan kaatuneiden lasten yli he ryntäsivät käydäkseen käsiksi häneen, entiseen suosikkiinsa ja hänen kalpeakasvoiseen rakastajattareensa repiäkseen heidät kappaleiksi, lyödäkseen heitä ja puhkoakseen heiltä silmät. He murisivat kuin villipedot, naiset kirkuivat, lapset huusivat, ja paikalle kiirehtivillä kansalliskaartilaisilla oli paljon työtä pidättäessään vihan aaltojen vyörymistä.
Jos yksikään heistä olisi riistäytynyt heihin ojennetun kiväärisulun läpi olisi Déroulèden ja Julietten käynyt huonosti.
Presidentti soitti kiivaasti kelloa, ja hänen kiihkosta värisevä äänensä kuului pari kertaa yli melun.
»Tyhjentäkää sali! Tyhjentäkää sali!» Mutta ihmiset kieltäytyivät lähtemästä.
»Hirteen kavaltajat! Kuolema Déroulèdelle! Hirteen ylhäisö.»
Sankimmasta joukosta kohosi yli muiden kansalaisen Lenoirin tukeva pää ja leveät hartiat.
Ensin näytti kuin hän olisi tahtonut kiihottaa roskajoukon raivoa. Hänen viiltävä äänensä ja leveä maalaismurteensa kuuluivat selvästi hänen kovalla äänellä herjauksia syytetylle huutaessaan.
Mutta määrätyllä hetkellä, kun meteli oli kiihtyneimmillään, kun kansalliskaartilaiset huomasivat kivääriensä taipuvan ihmissakaalien eteenpäin rynnätessä, muutti Lenoir menettelytapaansa.
»Se on typerää», huusi hän raikuvalla äänellä. »Pääsemme paremmin pettureiden kimppuun, kun saamme heidät ulos. Kansalaiset, mitä sanotte? Jätämmekö tuomarit tänne lopettamaan ilveilyn, ja järjestämmekö itse jatkon 'Keltaisen tiikerin' ulkopuolelle?»
Ensin ei kiinnitetty paljoakaan huomiota hänen ehdotukseensa, ja hän toisti sen pari kertaa lisäten mielenkiintoisia yksityisseikkoja.
»Kadulla on tilaa. Siellä nuo kaartilaisapinat eivät pääse Ranskan kansan ja heidän oikeutetun kostonsa väliin. Kunniani kautta!» lisäsi hän kohautellen leveitä hartioitaan ja tunkeutuen väkijoukon läpi ovelle, »minä ainakin lähden katsomaan missä sopivin hirsipuu on.»
Kuin lammaslauma seurasi väkijoukko häntä.
»Lähin katulyhty hirsipuuksi!» huusivat he. »Kadulle, kadulle! Hirteen petturit!»
Ja monin ivahuudoin, monin inhottavin kirouksin ja vielä inhottavammin pilapuhein alkoi joukkoa virrata ulos. Vain muutamat jäivät ilveilyn loppua katsomaan.