XXIX LUKU.
PÈRE LACHAISE.
Ei ollut vaikeata arvata, mitä tietä väkijoukko oli kulkenut; kirkumista, rääkymistä ja käheitä huutoja kuului virran toiselta puolen.
Kansalainen Santerre ei ollut voinut pidättää roskajoukkoa ratsastavan apujoukon tuloon saakka. Viiden minuutin kuluttua Déroulèden ja Julietten poistumisesta oli joukko murtanut sotilasketjun ja rynnännyt rattaille sekä huomannut ne tyhjiksi ja saaliin hävinneeksi.
»He ovat nyt jo Temppelitornin muurien suojassa», huusi Santerre käheästi ja hurjasti riemuiten nähdessään heidät noloina.
Ensin näytti kuin kostonhimoisen, petkutetun ja raivostuneen joukon viha olisi suuntautunut Pariisin päällikköön ja hänen sotureihinsa. Hetkeksi olivat Santerrenkin punakat posket kalvenneet hänen huomatessaan odottamattoman vaaran.
Siiloin aivan äkkiä kuului huuto:
»Temppelitorniin!»
»Temppelitorniin, temppelitorniin!» kuului ripettä vastauksia.
Huutoon yhtyi pian koko joukko ja vajaassa kahdessa minuutissa tyhjentyi oikeuspalatsin ympäristö ja Pont St. Michel. Cité ja Pont du Change olivat metelöitsijöitä täynnä. Sieltä vyöryi joukko joen pohjoisrantaan, Templen kadulle, yhä vain kirkuen, muristen, laulaen »Käy päinsä», sekä huutaen: »Hirteen, hirteen!»
Sir Percy Blakeney ja hänen muutamat seuralaisensa huomasivat Pont Neufin melkein tyhjäksi. Muutamat väkijoukosta eksyneet henkilöt, jotka sade oli kastellut läpimäriksi ja joiden kurkun sumu oli tukkinut, palasivat innostuksestaan laimentuneina ja nyrpeinä kotiinsa.
Hajanainen kuusihenkinen sansculotti-joukko kiinnitti tuskin nimeksikään ihmisten huomiota ja rohkeasti uhmasi sir Percy jokaista ohikulkijaa.
»Kansalainen, missä on Templen katu?» kysyi hän kerran pari,
»Kansatar, voitteko sanoa, onko petturi jo hirtetty?»
Tavallinen vastaus oli murahdus tai kirous, mutta kukaan ei kiinnittänyt sen enempää huomiota, jättiläismäiseen hiilenkantajaan tai hänen risaisiin ystäviinsä.
Eräässä kadun risteyksessä, Templen ja Achieves'n katujen kulmassa, kääntyi Sir Percy Blakeney äkkiä seuraajiensa puoleen.
»Olemme nyt aivan roskajoukon kintereillä», kuiskasi hän englanniksi, »seuratkaa kaikki lähintä kuljeksijaa ja liittykää mahdollisimman pian sankimpaan joukkoon. Tapaamme taas vankilan ulkopuolella — ja muistakaa kalalokin kirkunaa.»
Vastausta odottamatta katosi hän pian sumuun.
Vähitellen tulivat näkyviin muutamat maleksijat joukon jatkona, ja heidän huutonsa kuului selvästi. Roskajoukko oli nähtävästi kerääntynyt vankilan ulkopuolella olevalle suurelle torille huutamalla vaatien vihansa esinettä käsiinsä.
Kylmäverisen toiminnan hetki oli lyönyt. Tulipunainen neilikka oli suunnitellut koko jutun, mutta hänen seuralaistensa ja niiden, joita hän yritti pelastaa varmasta kuolemasta, oli häntä autettava täydestä sydämestä.
Déroulède puristi yhä lujemmin Julietten pientä kättä.
»Pelkäätkö, rakkaani?» kuiskasi hän.
»En, kun sinä olet lähelläni», vastasi hän.
Vain muutamia minuutteja käveltyään Achievs'n kadulla olivat he joutuneet sankimpaan väkijoukkoon. Sir Andrew Ffoulkes, lordi Anthony Dewhurst ja lordi Hastings, nämä kolme englantilaista kulkivat etunenässä; Déroulède ja Juliette heti heidän takanaan.
Roskajoukko itse kuljetti heitä eteenpäin. Kirjavaa ja läpimärkää joukkoa se oli; viina sen oli villinnyt, ja se oli oman raivonsa sokaisemana.
Kaikki huusivat, naiset muita kovemmin, eräs heistä laahasi jäljessään nuoranpätkää arvellen sitäkin tarvittavan.
»Käy päinsä! käy päinsä! Hirteen, hirteen, kavaltajat!»
Ja Déroulède pidellen Juliettea kädestä huusi voimainsa takaa:
»Käy päinsä!»
Sir Andrew Ffoulkes käännähti naurahtaen. Nuoret keikarit nauttien harvinaisesta huvituksesta heittäytyivät täysin siemauksin sen valtaan. Kaikki huusivat »hirteen» siten kiihottaen ja rohkaisten ympäristöään.
Déroulède ja Juliette elivät seikkailun ja yhtymisen ilon huumauksessa, ja heidät valtasi hurja, mieletön ja kiihkeä vapauden- ja elämänhalu — — — Elämän- ja rakkaudenhalu!
He työntäytyivät ja tuuppelivat edellään liejussa kulkijoita, ja joukon seuraamana he lauloivat ja kirkuivat kovemmin kuin muut. Itse väkijoukkohan olikin heidän paras turvansa ja suojamuurinsa.
Yhtä hyvin olisi voinut etsiä neulaa heinäruosta kuin kahta pakolaisvankia kiihkoisan hurjasti tungeksivasta väkijoukosta.
Iso avonainen tori Temppelitornin edustalla näytti suurelta, kuohuvalta ja mustalta ihmiskasalta.
Melkein sysimusta pimeys vallitsi, maa oli suon tapaista, jota peitti monen tuuman vahvuinen savilieju takertuen kaikkeen. Muutamat vankilan seiniin ja pylväistöön kiinnitetyt lamput eivät ollenkaan valaisseet toria.
Kun pieni joukkue, johon kuului kolme englantilaista ja Déroulède, pidellen Juliettea kädestä saapui aukealle paikalle, kuulivat he kalalokin vihlovaa kirkumista kolmasti toistettuna, ja sortunut ääni karjui pimeässä:
»Kunniani kautta, enpä usko vankien enää olevan Temppelitornissa!
Ystävät, kansalaiset, luulenpa että meitä on petkutettu taaskin!»
Huudahdus lausuttiin oudolla, selittämättömällä tavalla, joka ei muistuttanut mitään Ranskan murretta, mutta se kuului kumminkin kovemmin kuin korvia vihlova melu; se tunkeutui väkijoukon viinantylsyttämiin aivoihin, sillä puhe vastaanotettiin uudistetuilla, hurjilla vihahuudahduksilla.
Suuren, elävän, kuohuvan massan tavoin painautui väkijoukko suunnatonta, synkkää vankilaa kohden. Tuupellen työnnellen, kiljuen, naiset kirkuen ja miehet kiroten — näytti kuin pelottava päivä — heinäkuun 14:s — olisi saanut verisen vastineensa sinä yönä, kuin Temppelitorni olisi ollut määrätty saamaan Bastillen kohtalon osakseen.
Totellen johtajansa määräystä jäi kolme englantilaista pahimpaan tungokseen; yhdessä Déroulèden kanssa onnistui heidän muodostaa luja valli Julietten ympärille ja siten tehokkaasti suojella häntä kovilta sysäyksiltä.
Oikealla, Ménilmontant'in suunnalta kuuluva kalalokin kirkuna antoi heille aika ajoin voimaa ja rohkeutta.
Joukon eturivi oli saapunut rakennuksen pylväistöön. Ulvoen, katulaulajaan hoilotellen ja äänekkäästi huutaen vaati se julman vankilan vartijaa.
Ketään ei näkynyt; jykeväsalpaiset ja -saranaiset isot portit pysyivät äänettömän uhmaavina.
Väkijoukko alkoi käydä vaaralliseksi: kuiskaukset viisi vuotta sitten tapahtuneen Bastillen valloituksesta synnyttivät ryöstö- ja murhapolttoajatuksia.
Silloin kuului taaskin vihlova ääni:
»Totisesti! Vangit eivät olekaan Temppelitornissa! Pölkkypäät ovat antaneet heidän paeta ja pelkäävät nyt kansan vihaa!»
Kummallisen helposti roskajoukko omaksui uuden ajatuksen. Ehkäpä tumman synkät, jykevät rakennukset olivat pelottaneet heitä rauhallisella voimallaan, ehkäpä lakkaamaton sade ja pursuva lieju oli laimentanut heidän haluaan rynnätä heti julmaa vankilaa vastaan; ehkäpä oli vain ihmisluonteen kaltaista toivoa jotakin uutta, jotakin odottamatonta.
Kuinka asianlaita lie ollutkaan, kaikki liittyivät huutoon ihmeteltävän nopeasti.
»Vangit ovat paenneet! vangit ovat paenneet!»
Muutamat halusivat jatkaa Temppelitorniin ryntäämistä, mutta he olivat vähemmistönä. Koko ajan oli väkijoukko ollut halukkaampi yksityiskostoon kuin rohkeisiin urotöihin. Bastille oli valloitettu päivällä; yritys ei ehkä voinut onnistua yhtä hyvin sysimustassa yössä, jolloin omaa kättään ei näe ja tihusade tunkeutuu luihin ja ytimiin saakka.
»He ovat jo tähän mennessä päässeet katusulusta», lausui sama ääni pimeässä.
»Kutusululle, katusululle!» kuului lammasmainen kaiku joukosta.
Pieni pakolaisryhmä ystävineen liittyi yhä lujemmin yhteen.
Vihdoinkin he ymmärsivät.
»Meidän on huolehdittava, että väkijoukko tekee mitä tahdomme», oli
Tulipunainen neilikka sanonut.
Hän halusi sen kuljettavan Tulipunaisen neilikan ja hänen ystävänsä
Pariisista, ja jumaliste, hän näytti toiveissaan onnistuvankin!
Julietten sydän sykki niin, että se oli tukahuttaa hänet; hänen vahva pieni kätösensä tarttui Déroulèden käteen hurjan voimakkaasti ja mielettömästi riemuiten.
Lähinnä sitä miestä, jolle hän oli antanut rakkautensa ja sydämensä, ihaili ja kunnioitti Juliette kuuluisaa ja jaloa seikkailijaa, ylhäissyntyistä hienoa keikaria, joka likaisin kasvoin ja siivottomiin vaatteisiin puettuna näytteli loistavinta osaa, mitä milloinkaan näyttämöllä on esitetty.
»Katusululle — katusululle!»
Niinkuin villi hevoslauma, jota paimenen ruoska ajaa, alkoi roskajoukko hajota kaikille suunnille. Tietämättä mitä halusi, tietämättä mitä toivoi löytävänsä, puolittain unohtaen vihansa syyt ja esineen ryntäsi se voimakkaasti suurkaupungin porteille, joista vankien otaksuttiin paenneen.
Kolme englantilaista ja Déroulède, joiden huostassa Juliette oli hyvässä turvassa, eivät vielä liittyneet yleiseen ryntäykseen. Torilla oli viedä sankka parvi väkeä, ja sinne johtavat kadut olivat hyvin kapeat. Niillä rynnäten, kiirehtien ja vyöryen kuin pyörremyrskystä lähtenyt ryöppy syöksyi kansanpaljous päätä pahkaa katusulkuja kohden.
Turbigon katua Béllevillen portille, Filles'n ja Chemin Vert'in katuja Popincourtiin he juoksivat kaataen toisensa kumoon, sysäten heikot syrjään, polkien muutamat jalkoihinsa. Kaikki olivat sivistymättömiä, raakoja olentoja, moisiin hurjiin metodeihin tottuneita, valmiita nousemaan pystyyn montakin kertaa kaaduttuaan, sillä liejuhan oli vain pehmeän liukasta, ja poljeksijat olivat paljasjaloin.
Öiset olennot ryntäsivät pimeältä torilta vieläkin pimeämmille kaduille.
Eteenpäin he juoksivat — yhä eteenpäin, milloin sankkana, kuohuvana kasana, milloin irrallisina, hajanaisina ryhminä — toiset pohjoiseen tai etelään, toiset itään tai länteen.
Pieni joukkue juoksi rohkeasti itäänpäin Vallankumouskatua seuraten johtajansa kutsua. Siellä oli väkeä sankasti; Ménilmontant'in vallitukset olivat aivan lähellä, ja niiden takana oli Père Lachaisen hautausmaa. Se oli Temppelitornin vankilan lähin portti, ja roskajoukko halusi olla valmiina eikä tahtonut kuluttaa liiaksi aikaa juoksentelemiseen mutaisilla kaduilla, joilla kastumisen ja vilustumisen vaara oli tarjolla. Se halusi uudistaa heinäkuun 14:nnen loistavat urotyöt ja vallata Pariisin muurit tahdon eikä aseiden voimalla.
Eteenpäin ryntäävän roskaväen hillittömässä joukossa Juliette keskellään pysytteli neljä miestä vain pelkkinä yksilöinä, joita kukaan ei uhmaillut.
Neljännestunnissa saavuttiin Ménilmontant'ille.
Kaupungin suuria portteja vartioivat tarkasti kaartilaisosastot upseeriensa johdolla — enintään kaksikymmentä miestä kussakin — mutta mitä se oli moista tungosta vastaan?
Olisiko kukaan uneksinut Pariisin valtaamista sisäpuolelta tapahtuvalla rynnäköllä?
Jokaisella pohjoiseen ja itään vievällä kaupunginportilla oli neljä- tai viisituhathenkinen roskajoukko, jolla ei ollut aavistustakaan mitä se tahtoi. Kaikki olivat unohtaneet minkätähden he ryntäsivät niin sokeasti, niin mielettömästi lähimmälle katusululle.
Mutta kaikki tiesivät, että he tahtoivat päästä katusulusta eteenpäin, tahtoivat hyökätä sotilaiden kimppuun ja iskeä kaartin kapteenin maahan.
Tuulen nostattaman suunnattoman aallon tavoin mursi väkijoukko muistorikkaana Fructidorin yönä sotilasketjun, joka turhaan yritti pidättää sitä. Naiset ja miehet viinan ja riemun huumaamina huusivat: »Heinäkuun 14:s päivä.» Ja kirouksin ja uhkauksin se vaati, portit auki.
Ranskan kansa tahtoi saada tahtonsa perille.
Eikö se ollut maan yliherra ja hallitsija, suuren, ihanan ja mielettömän valtakunnan kohtalon yliherra?
Kansalliskaarti oli voimaton, komentajaupseeri voi tehdä vain vähän vastarintaa.
Tarkoitukseton tuli, joka pimeässä ja rankkasateessa sai varsin vähän tuhoa aikaan, raivostutti vain yhä enemmän roskajoukkoa.
Tihusade oli muuttunut tulvaksi, oikeaksi kesäiseksi rankkasateeksi. Silloin tällöin kuului kaukaa ukkosen jyrähdys, ja salama välähteli lakkaamatta valaisten kaamealla, oikullisella valollaan kuohuvaa joukkoa, noita likaisia kasvoja, joita vapauslakit koristivat, ja noitia muistuttavia naisia, märät hiukset hajallaan ja laihat käsivarret uhkaavina.
Puolessa tunnissa oli Pariisin väestö omien porttiensa ulkopuolella.
Voitto oli täydellinen. Vartiosto ei vastustanut, upseeri antautui; suuri ja mahtava roskajoukko sai tahtonsa täytetyksi.
Riemuiten se parveili linnoituksille ja rajattomille alueille, jotka se oli valloittanut tahtonsa voimalla.
Mutta rankkasadetta jatkui, ja voiton mukana tuli kyllästyminen — kyllästyminen märkään ihoon, mutaisiin jalkoihin, väsyneisiin, raukeisiin jäseniin ja alituisesta huutamisesta kuivettuneisiin kurkkuihin.
Ménilmontant'in luona, missä joukko oli ollut sankin, mieliala kiihkein ja kirkuminen vihlovin, siellä levisi nyt väsyneen ja kiihtyneen joukon silmien eteen Père Lachaisen suunnaton, rauhaisa hautausmaa.
Synkkien hautakivien pelkät rivit ja kaameat seetripuut, joiden oksat muistuttavat satojen haamujen käsivarsia, hiljensivät ja pelottelivat rappeutuneen ihmiskunnan rääkyvää joukkoa.
Kuolleiden kaupungin hiljainen mahtavuus näytti katselevan karsaasti ja ylenkatseellisesti sisarkaupunkinsa intohimoja.
Väkijoukko pelästyi aivan vaistomaisesti. Hautausmaalla oli synkkää, pimeää ja autiota. Salamaniskut näyttivät valaisevan Ranskan kuolleiden sankarien aavemaisia kulkueita, joita ääneti vaelsi hautojen välitse.
Vavisten kääntyi väki pois ikuisen rauhan äärettömiltä alueilta.
Hautausmaalla kuului äkkiä kalalokin kirkuna kolmasti kutsuen toveriaan. Ja viisi tummaa kaapuihin puettua olentoa irtautui vähitellen tungoksesta ja pujahti yksitellen Père Lachaisen alueelle muurissa olevasta aukosta, joka on aivan pääportin vieressä.
Taaskin kalalokin huudahdus.
Ken sen kuuli värisi likomärissä vaatteissaan. Sitä pidettiin haudasta nousseen tuskaisen sielun huutona, ja muutamat naiset unohtaen ajan jumalattomuuden tekivät nopeasti ristinmerkin ja höplöttivät rukouksia Neitsyt Marialle.
Porttien sisäpuolella oli tyyntä ja rauhaisaa. Upottava maa ei kaiuttanut hiljaisia askeleita, jotka hitaasti hiipivät kohti suurta kivipatsasta, mikä peittää kuolemattomien rakastavaisten — Abélard’in ja Heloïsen — haudat.