XXVIII LUKU.
ODOTTAMATONTA.
Pieni seurue jatkoi äänettömästi matkaansa. Siihen näytti kuuluvan muutamia kansalliskaartilaisia, joiden komentamisen Santerre oli luovuttanut sotilaalle, joka hänelle oli tuonut kansanvaltuutettujen määräyksen.
Juliette ja Déroulède tuumivat mihin heitä vietiin; ehkäpä johonkin muuhun vankilaan kansan vihan välttämiseksi. He olivat tyytyväisiä ajatellessaan vapautuvansa raivoavien petojen kynsistä.
Muusta he eivät vähääkään välittäneet.
Kumpikin tunsi jo kuolon varjon liitelevän päänsä päällä. Elon viimeinen hetki oli koittanut, ja se oli tavannut heidät vieretysten.
Miia pelko ja katumus, suru ja ilo eivät voineet toimittaa, sen suoritti suuri ja mahdoton varjo yhdessä tuokiossa.
Katsoen rohkeasti kuolemaa vasten silmiä ojensi Juliette kätensä etsien rakastettunsa kättä.
He eivät vaihtaneet sanaakaan, ei edes hiiskahdusta kuulunut heidän huuliltaan.
Epäitsekkään intohimonsa erehtymättömällä vaistolla ymmärsi Déroulède kaiken, mitä pieni käsi tahtoi hänelle ilmaista.
Tuokiossa unohtui kaikki muu paitsi kosketuksen riemu. Kuolema tai kuolemanpelko oli hävinnyt. Elämä oli ihana ja kahdessa ihmissielussa vallitsi pelkkä rauha, melkeinpä täydellinen onni.
Kädenpuristuksella olivat he etsineet ja löytäneet toistensa sydämet. Mitä merkitsi väkijoukon kirkuminen tai likaisen maailman melu ja hälinä? He olivat löytäneet toisensa ja käsi kädessä ja olka olkaa vasten he lähtivät vaeltamaan unelmiensa maihin. Siellä ei ollut epäilystä, petosta eikä mitään anteeksiannettavaa.
Déroulède ei enää sanonut: »Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin pettänyt minut?» Hän tunsi tytön käden luottavan puristuksen ja tiesi, että kaikkine vikoineen, suurine rikkomuksineen ja kestävine suruineen Julietten naissydän, taivaan verraton aarre, kuului todellakin hänelle.
Juliette myöskin tiesi, että Déroulède oli antanut anteeksi — ei, että hänellä ei ollut anteeksiannettavaa — sillä rakkaus on suloinen ja lempeä eikä tuomitse. Rakkaus on rakkautta — ehjää, luottavaista, kiihkeätä. Rakkaus on pelkkää ymmärtämistä ja täydellistä rauhaa.
Ja he seurasivat suojelusvartiostoa, mihin sillä vain oli aikomus viedä heidät.
Ilman päämäärää harhaili heidän katseensa eroittaen vain aution Pariisin sumuiset kadut. He olivat kääntyneet virralta ja kulkivat Arts-kadulle. Aivan lähellä oikealla oli synkännäköinen majatalo »La Cruche Cassée», jossa sir Percy Blakeney asui. Lähestyessään paikkaa alkoi Déroulède tuumia, mitä hänen englantilainen ystävänsä sillä hetkellä toimi.
Mutta Tulipunaisen neilikan kekseliäisyys ei ollut kylliksi kahden huomatun vangin Pariisista toimittamiseksi sinä päivänä. Vaikkapa —
»Seis!»
Komennussana kuului raikuvasti ja selvästi sateen puhdistamassa ilmassa.
Déroulède kohotti päätään kuunnellakseen. Hänen herkkä korvansa eroitti komennussanassa oudon selittämättömän vivahduksen.
Seurue oli kuitenkin pysähtynyt, ja jotakin raksahti niinkuin kiväärejä ja pyssyjä olisi ojennettu ampuma-asentoon.
Se tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Heti senjälkeen kajahti äänekäs huuto:
»Tulkaa tänne, Déroulède, minä olen Tulipunainen neilikka!»
Näkymättömän käden voimakas isku oli kaatanut lähimmän katulyhdyn sammuttaen sen.
Déroulède tunsi, että häntä ja Juliettea vedettiin kiireesti vieressä sijaitsevaan oviaukkoon iloisen äänen kaikuessa kapealla kadulla.
Kuusi miestä otteli maassa mudassa, ja sieltä kuului aito englantilaisten kirousten tulva. Kansalliskaartilaiset näyttivät ryntäävän toistensa niskaan. Ilman englantilaisia kirouksia olisikin Déroulèden ja Julietten ollut vaikea ymmärtää asianlaitaa.
»Tony, hyvin tehty! Tuhat tulimaista, Ffoulkes, olipa se ripeää kamppailua!»
Uneliaasta, miellyttävästä äänestä ei voinut erehtyä, mutta, taivaan nimessä, mistä se kuuluikaan?
Yhtä seikkaa ei saattanut epäillä. Kaksi Santerren lähettämää miestä makasi kykenemättömänä maassa kolmen muun heitä nuorilla sitoessa.
Mitä se merkitsi?
»Kas niin, ystäväni Déroulède, ette kai ajatellut minun jättävän neiti
Juliettea sellaiseen kirotun epämukavaan luolaan?»
Ja siinä Déroulèden ja Julietten vierellä seisoi pitkä jakobiinilaispuhuja, verenhimoinen kansalainen Lenoir. Nuoret yhä vain tuijottivat sanattomina häneen tuskin luottaen omiin silmiinsä, sillä jättiläismäisen hiilenkantajan likanaamarin alta katseli iloisen utelias silmäpari heitä huvikseen.
»Kas niin, tiedän kyllä näyttäväni kurjalta olennolta», sanoi vihdoin salaperäinen hiilenkantaja, »mutta se oli ainoa keino saada nuo murhamieliset paholaiset noudattamaan tahtoani. Neiti, tuhannesti anteeksi, minäpä juuri saatoin teidät kauheaan tilanteeseen, mutta nyt olette ystävien parissa. Suvaitsetteko antaa anteeksi?»
Juliette katsahti ylös. Hänen suuret vakavat silmänsä, jotka olivat kyynelten vallassa, etsivät urhoollisen miehen katsetta, miehen, joka niin jalosti oli seisonut hänen vierellään ja jota hän rakasti.
»Blakeney — » alkoi Déroulède.
Mutta Sir Percy keskeytti hänet kiireesti.
»Sh, mies, meillä on vain muutamia hetkiä käytettävinämme. Muistakaa olevanne vielä Pariisissa. Jumala yksin tietää kuinka tänä iltana pääsemme pois iästä surman kaupungista. Olen sanonut, että te ja neiti olette ystävien parissa. Se riittää tällä hetkellä. Minun oli saatava teidät yhteen, muussa tapauksessa en olisi onnistunut. Ainoa onnistumisen mahdollisuus oli saattaa teidät ja neiti hirmuisten loukkausten alaiseksi. Liittomme voi suunnitella vain yhden pelastumismahdollisuuden, ja minun oli hyväksyttävä paras käytettävissäni oleva keino saadakseni teidät tuomituiksi ja sieltä yhdessä viedyiksi. Kunniani kautta!» lisäsi hän miellyttävästi naurahtaen, »ystäväni Tinville ei ilostune huomatessaan, että kansalainen Lenoir on vetänyt kansanvaltuutettuja nenästä.»
Puhellessaan hän johti Déroulèden ja Julietten majatalon alakerran synkkään kapeaan huoneeseen ja kutsui sitten kovaäänisesti Brogardia, epämiellyttävän asunnon isäntää.
»Brogard», huusi sir Percy. »Missä Brogard aasi on? Voi teitä, mies», lisäsi hän, kun kansalainen Brogard kehitellen ja hätäillen laahusteli esiin taskut englantilaista kultaa täynnänsä, »mihin piilotatte miellyttävät kasvonne? Kas niin! toinen nuoranpätkä ritarillisille sotilaille. Tuokaa heidät sisään ja kaatakaa heidän kurkkuunsa määräämäni juoma. Senkin saakeli! Olisin toivonut, ettei meidän olisi tarvinnut tuoda heitä muassamme, mutta Santerre paholaisessa olisi muutoin saattanut herätä epäluulo. Heille ei kuitenkaan tehdä pahaa, eivätkä he voi vahingoittaa meitä.»
Hän jatkoi iloisesti rupatustaan. Pohjaltaan ystävällisenä ja ritarillisena tahtoi hän antaa Déroulèdelle ja Juliettelle aikaa huumaavasta hämmästyksestä toipumiseen.
Muutos synkästä epätoivosta vilkkaaseen toivoon oli tapahtunut liian äkkiä; siihen oli mennyt vain vajaata kolme minuuttia.
Ottelu oli tapahtunut nopeaan ja kiireesti. Santerren kahden sotilaan kimppuun oli hyökätty aivan heidän aavistamattaan, ja Tulipunaisen neilikan kolme nuorta apulaista oli rynnännyt niin tarmokkaasti, että kansalliskaartilaisilla tuskin oli aikaa avun huutoon.
Sitäpaitsi olisikin huuto ollut turha. Oli pimeä yö ja satoi, ja melua haluavat kansalaiset ahdistelivat oikeuspalatsia puolentoista englannin peninkulman päässä. Pari päätä oli tosin ilmestynyt vastapäätä olevien likaisten talojen ikkunoihin, mutta pimeässä ei voinut nähdä, ja ottelu oli pian saatu lopetetuksi.
Arts-kadulla oli perin hiljaista ja Cruche Casséen likaisessa kahvilahuoneessa makasi kaksi kansalliskaartilaista sidottuna suukapula suussa kolmen muun iloisesti nauraessa märkiä käsiään ja kasvojaan pyyhiskellessä.
Heidän keskellään seisoi pitkä, rivakka ja uljas seikkailija, joka oli suunnitellut uhkarohkean kaappauksen.
»Kas niin, ystävät, näin pitkälle olemme päässeet», virkkoi hän hilpeästi, »ja ajatelkaamme nyt tulevaisuutta. Meidän kaikkien täytyy tänä iltana päästä Pariisista, muussa tapauksessa on giljotiini osanamme huomenna.»
Hän puhui iloisesti ja miellyttävästi venytellen, mikä tapa hyvin tunnettiin Lontoon hienoissa piireissä. Mutta hänen äänessään oli vakava sävy ja hänen apulaisensa katsahtivat häneen ollen valmiina hänen käskyilleen, mutta kuitenkin tietoisina uhkaavasta vaarasta.
Lordi Anthony Dewhurst, sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings kansalliskaartilaispukimissaan olivat näytelleet osansa hyvin. Lordi Hastings oli esittänyt käskyn Santerrelle, ja kolme nuorta veitikkaa oli päälliköltä merkin saatuaan hyökännyt miesten kimppuun, joiden huostaan Pariisin päällikkö oli vangit antanut.
Siihen asti olivat asiat hyvin. Mutta miten päästä Pariisista? Jokainen katsoi! Tulipunaiseen neilikkaan saadakseen ohjeita.
Sir Percy kääntyi nyt Julietteen päin tehden hänelle täysin kunnioittavan hovikumarruksen, jota ajan huolelliset seurustelusäännöt vaativat.
»Neiti de Marny», lausui hän, »sallikaa minun viedä teidät huoneeseen, joka, vaikka onkin teille arvoton, antaa teille tilaisuuden hetken lepoon, joll'aikaa annan Déroulède-ystävälleni lisäohjeita ja neuvoja. Huoneessa näette valepuvun, johon pyytäisin teitä nopeasti pukeutumaan. Ne ovat vain likaisia riepuja, sen myönnän, mutta teidän henkenne — ja meidänkin riippuu avustuksestanne.»
Ritarillisesti hän suuteli Julietten sormenpäitä ja avasi hänelle viereisen huoneen oven, sitten hän astui itse syrjään, jotta tyttö ohimennessään sai vielä kerran katsahtaa Déroulèdeen.
Oven sulkeuduttua kääntyi hän uudelleen miesten puoleen.
»Nuo univormut eivät enää sovi!», sanoi hän järkähtämättömästi. »Tony, täällä on mytyllinen inhottavia vaatteita. Pukeutukaa niihin mahdollisimman nopeasti. Meidän kaikkien täytyy tänä iltana näyttää niin likaiselta sansculottijoukolta kuin milloinkaan on Pariisin kaduilla liikkunut.»
Hänen veltto, venyttelevä äänensävynsä oli mennyttä. Sillä hetkellä oli hän harkinnan ja toiminnan mies, rohkea seikkailija, jonka käsissä monen ystävän henki oli-.
Neljä miestä totteli heti. Lordi Anthony Dewhurst — Lontoon seurapiirien hienoimpia keikareita — oli vetäissyt kosteasta kaapista vaatemytyn, joka sisälsi pelkkiä likaisia, mutta hyödyllisiä riepuja.
Kymmenessä minuutissa oli heidän muotonsa muuttunut, ja neljä likaisen kömpelöä olentoa asettautui päällikkönsä eteen.
»Mainiota!» virkkoi sir Percy iloisesti. »Nyt neiti de Marnyn luo.»
Juuri hänen lausuttuaan nämä sanat sysäistiin viereisen huoneen ovi auki, ja hirvittävä olento seisoi siinä miesten edessä. Nainen siivottomaan puseroon ja hameeseen puettuna, kasvot lian peittämät, ja rasvattu kasvoille takertunut keltainen tukka oli työnnetty likaisen, rypistyneen myssyn alle.
Iloiset ihastushuudahdukset seurasivat hirveän näköistä ilmestystä.
Tosi naisena oli Juliette saanut takaisin kaiken tarmonsa ja rohkeutensa tietäen, että hänen oli suoritettava tärkeä tehtävä. Hän heräsi unelmistaan havaitessaan, että jalot ystävät olivat panneet henkensä alttiiksi hänen ja hänen rakastettunsa tähden.
Itseään hän ei ajatellut; hän vain muisti, että tarvittiin hänen mielenmalttiaan, hänen ruumiillista ja henkistä voimaansa pelastuksen ja onnellisen lopun saavuttamiseksi.
Siksi oli hän pukeutunut Pariisin tricoteusein tavoin. [Naisia, jotka istuivat giljotiinin juurella sukkaa kutoen, sanottiin tricoteuseiksi = kutojiksi.] Hän näytteli urhoollisesti osaansa, ja silmäys hänen perinpohjaiseen valepukuunsa riitti vakuuttamaan sankarijoukon johtajaa, että hänen ohjeitaan seurattiin täsmällisesti.
Déroulède näytti ihan risaiselta sansculotilta, jolla oli paljaat mutaiset jalat, kuluneet housut ja nukkavieru musta päällysnuttu. Miehet seisoivat Julietten kanssa odotellen sir Percyn lopullisia ohjeita.
»Me yhdymme väkijoukkoon», sanoi hän, »a toimimme samoin kuin sekin. Meidän on huolehdittava, että hillitön joukko tekee mitä tahdomme. Neiti de Marnylle tuhannet onnittelut! Pyydän teitä tarttumaan Déroulède-ystäväni käteen, mutta älkää mistään syystä päästäkö sitä irti. Kas, se kai ei ole vaikea tehtävä», lisäsi hän miellyttävästi hymyillen, »ja teidän tehtävänne, Déroulède, on yhtä helppo. Minä velvoitan teitä huolehtimaan neiti Juliettesta, ettekä millään ehdolla saa poistua hänen viereltään, ennenkuin olemme päässeet Pariisista.»
»Pariisista!» toisti Déroulède huolestuneena huokaisten.
»Niin!» huudahti sir Percy rohkeasti, »Pariisista, kintereillämme ulvova roskajoukko, joka aiheuttaa viranomaiset ryhtymään kaksinkertaisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ja ystävät muistakaa, ennenkaikkea, että kokoontumishuutonamme on kalalokin kimeä kirkuna kolmasti toistettuna. Seuratkaa siitä kunnes pääsette Pariisin porteista. Niin pitkälle saavuttuanne kuunnelkaa sitä toistamiseen, se johtaa teidät vapauteen ja vihdoinkin turvallisuuteen. Niin! Pariisista, Jumalan armon avulla.»
Läsnäolijat tunsivat sydämensä sykähtelevän häntä kuunnellessaan. Kukapa olisi voinut muuta kuin seurata rohkeata ja urheata seikkailijaa, jolla oli lumoava ääni ja jalo ryhti?
»Ja nyt matkalle!» huudahti Blakeney kaiken lopuksi. »Santerre aasi on tähän mennessä jo hajoittanut kirkuvan hyenaparven ratsuväkensä avustamana. He menevät Temppelitorniin saalistaan noutamaan, ja me perässä. Kas niin ystäväni, ja muistakaa kalalokin kirkunaa!»
Déroulède tarttui Julietten käteen.
»Olemme valmiit», sanoi hän, »ja Jumala siunatkoon Tulipunaista neilikkaa!»
Sitten viisi miestä Juliette keskellään lähti taaskin kadulle.