XXVII LUKU.
FRUCTIDORIN MELLAKAT.
Useita joko enemmän tai vähemmän luotettavaa selostuksia on julaistu tapahtumista, joita historia sanoo Fructidorin mellakoiksi.
Asiain kulku oli seuraava. Siinä valossa kertoi ne muutamia päiviä myöhemmin sir Percy Blakeney Walesin prinssille Englannissa, ja kukapa olisikaan tiennyt ne paremmin kuin itse Tulipunainen neilikka?
Déroulède ja Juliette Marny olivat viimeiset vangit, joita kuulusteltiin tuona ikimuistettavana Fructidorin päivänä.
Vankeja oli ollutkin sellainen joukko, että kaikki käytettävissä olevat vankkurit, joilla vankeja kuljetettiin oikeuspalatsiin ja sieltä, oli jo lähetetty viemään ihmislastiaan; siitä johtui, että vain karkeatekoiset kuomittomat ja horjuvat puurattaat olivat enää vapaina, ja niille käskettiin Déroulèden ja Julietten nousta.
Kello oli lähes yhdeksän illalla. Pariisin kadut, joita himmeästi valaisivat sinne tänne talojen väliin kiinnitetyistä rautalangoista riippuvat öljylamput, tarjosivat surkean ja likaisen näön. Ohut sumu oli alkanut laskeutua muuttaen huonosti tasoitetut kadut upottavaksi liejuksi.
Oikeuspalatsia ympäröi ulvova ja kirkuva roskajoukko, joka tyhjennettyään läheisten kapakkain kaikki viinavarastot odotti vartavasten tihusateessa saadakseen purkaa siihen asti pidätetyn, nyt viinan valloilleen päästämän raivonsa sille miehelle, jota se kerran oli palvonut, mutta, jota se nyt vihasi. Miehet, naiset jopa lapsetkin parveilivat oikeuspalatsin pääovien läheisyydessä ja kulkivat pitkin joen rantaa aina Pont du Changen ja Luxembourgin palatsiin päin, joka oli muutettu vankilaksi ja johon tuomitut epäilemättä aiottiin viedä.
Pitkin joen rantaa ja aivan oikeuspalatsia vastapäätä oli rivi hirsipuuntapaisia pylväitä sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Niissä kaikissa riippui savuava öljylamppu noin kahdeksan jalkaa maasta.
Yksi lampuista oli pudotettu maahan, ja pylväästä riippui pahaaennustavana nuoranpätkä silmukka päässä.
Tämän tilapäisen hirsipuun lähistöllä liejussa istui tai oikeammin kyyristeli naisjoukkue. Heidän tihusateen liottamat, risaiset paitansa ja hameensa peittivät heidän kuihtuneita vartaloitaan. Heidän hiuksensa, muutamien harmaat, toisten tummat tai oljenväriset, takertuivat takkuisina märkiin kasvoihin, joihin lika ja kosteus oli uurtanut luonnottoman velhomaisia vakoja.
Miehet olivat levottomia ja melusivat rynnätessään päättömästi sinne tänne, sillankorvasta aina Palais'n kadulle asti, sillä he pelkäsivät, että heidän saaliinsa loihditaan tiehensä, ennenkuin he saavat kostonhalunsa tyydytetyksi.
Kuinka he vihasivatkaan entistä epäjumalaansa! Kansalainen Lenoir leveäharteisena ja voimakkaana pää lian peitossa kohosi yli joukon. Hänen viiltävän käheä maalaismurteensa kuului yli melun kiihottaen miehiä, huutaen naisille, lietsoen vihaa vangeille, missä se vain näytti laimenemisen oireita.
Syrjäisestä maakunnasta tullut hiilenkantaja näytti ottaneen julmaksi tehtäväkseen kannustaa raivostunutta väkijoukkoa kostamaan Déroulèdelle ja Juliettelle hirveällä tavalla.
Pimeä katu ja sankka sumu, joka himmensi kehnojen öljylamppujen valoa, näytti lisäävän liikkuvan, kuohuvan joukon kammottavaisuutta. Kukaan ei voinut nähdä naapuriaan. Yön pimeydessä liikkuivat mutisevat tai kiljuvat olennot kuin helvetin alueiden aaveet — kuin henkiolennot, jotka ilmestyvät kuoleville. Tihkuvassa liejussa nuoran alla kyyristelevät naiset näyttivät noitajoukkueelta, joka odottaa sapattinsa lähestymistä.
Déroulèden kadulle ilmestyessä lankesi heiluvasta ovilampusta valo suoraan hänen kasvoilleen. Väkijoukon etumaiset tunsivat hänet. Pilviselle taivaalle kohosi kirouksia ja ulvontaa, ja kuolemaa uhaten ojentui satakunta kättä häntä tavoittaakseen.
Näytti kuin olisivat he tahtoneet repiä hänet kappaleiksi.
»Hirteen! Hirteen! Kavaltaja!»
Häntä värisytti niinkuin kostea, kylmä tuuli olisi puhaltanut, mutta tyynesti hän nousi rattaille Julietten seuraamana.
Kansalliskaartin vahvalla suojelusvartiostolla, jota päällikkö Santerre ja hänen kaksi rummuttajaansa johtivat, oli täysi työ pitäessään roskajoukkoa loitolla. Tasavallan hallituksen menettelytavan mukaisesti ei sallittu summittaisia ja liioiteltuja katutuomioita. Kavaltajien julkista mestaamista Vallankumoustorilla ja vankkurikulkueita pidettiin terveellisinä esimerkkeinä vastaisille pettureille heidän huomioonotettavakseen ja sulatettavakseen.
Kansalainen Santerre, Pariisin sotilaspäällikkö, oli käskenyt miestensä säälimättömästi käyttämään pistimiä, ja pelottaakseen väkijoukkoa hän määräsi rumpuja jatkuvasti pärrytettäväksi sen varalta, että Déroulèden pisti päähän puhua joukolle.
Mutta Déroulède ei ollut sitä aikonutkaan; hänen päähuolensa näytti olevan Julietten kylmällä suojeleminen. Heidät istutettiin rattaille vierekkäin, ja Déroulède riisui takkinsa ja kääri sen Julietten ympärille suojellakseen häntä läpitunkevalta sateelta.
Näiden muistorikkaiden tapausten näkijät ovat kertoneet, että äkkiä Déroulède katsahti ylöspäin jännittynyt ilme silmissään, ja sitten hän kohottautui rattailla yrittäen katsella ympäröivään hämärään niinkuin olisi etsinyt jonkun kasvoja tai ehkäpä kuunnellut ääntä.
»Hirteen! Hirteen!» kaikuivat taukoamatta roskajoukon sortuneet huudahdukset.
Sotilaat, joita takaapäin suojasivat oikeuspalatsin ulkoseinät, olivat siihen saakka verrattain helposti pitäneet roskajoukon loitolla. Mutta rattaiden oli siirryttävä suojattomalle kadulle vankien kuljettamiseksi Palais'n katua Luxembourgin vankilaan.
Silloin oli tehtävä käynyt yhä vaikeammaksi. Pariisilaiset, joille hirmuvaltiaat kahden vuoden aikana olivat yhä uudelleen toistaneet, että juuri he olivat luomakunnan ylin herra, joutuivat raivosta aivan mielipuoliksi nähdessään muutamien sotilaiden estävän heitä toiveitaan täyttämästä.
Rummutus vastaanotettiin kauhistuttavalla kiljunnalla, joka ylivoimaisesti voitti sen pärrynnän; rattaiden liikehtimistä tervehdittiin kovasti metelöiden.
Vain hirsipuun lähistöllä kyyristelevät naiset eivät hievahtaneet hyviltä paikoiltaan; yksi Megairoista asetti äänetönnä paikoilleen sijoiltaan luiskahtaneen nuoran.
Mutta kaikki miehet ja jotkut naiset kirjaimellisesti sanoen piirittivät rattaat ja uhkailivat sotilaita, jotka seisoivat heidän ja heidän raivonsa esineen välillä.
Näytti siltä kuin Déroulèden ja Julietten pelastaminen pikaisesta ja kauheasta kuolemasta olisi ollut mahdoton.
»Kuolema! Kuolema! Hirteen kavaltajat!»
Itse Santerrekaan, joka oli huutanut äänensä sorruksiin ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli lähettänyt yhden miehen läheiseen ratsuväen kasarmiin, mutta apujoukon tuloon viipyi vielä jonkun aikaa; sillävälin hänen miehensä alkoivat nääntyä, ja roskajoukko yhä kiihtyneempänä uhkasi joka hetki murtaa heidän rivinsä.
Sekuntiakaan ei saanut kadottaa.
Santerre olisi myöntynyt roskajoukon tahtoon ja mielihyvin heittänyt heille saaliin, jota he meluten vaativat, mutta säädökset olivat säädöksiä ja vallankumouksen I:nä vuonna tottelemattomuus ei ollut hyvä.
Äärimäisen neuvottomuuden hetkellä hän tunsi äkkiä jonkun koskettavan häntä kunnioittavasti käsivarteen.
Aivan hänen takanaan seisoi tervehdysasennossa kansalliskaartilainen, joka ei ollut hänen omia miehiään, pidellen pientä taitettua paperia kädessään.
»Oikeusministerin lähetti teille», kuiskasi sotilas kiireesti. »Kansanvaltuutetut ovat oikeussalista katselleet meteliä; he käskevät sanoa, ettei teidän ole menetettävä hetkeäkään.»
Lukiessaan hänen paksut, raa'at piirteensä ilmaisivat hartainta tyytyväisyyttä.
»Onko teillä kaksi miestä mukananne?» kysyi hän nopeasti.
»Kansalainen, on», vastasi mies viitaten oikealle, »ja kansalaisministeri sanoi, että te annatte kaksi lisää.»
»Viettehän vangit äänettömästi vastapäätä olevaan Temppeli tornin vankilaan — ymmärrättehän?»
»Kansalainen, kyllä. Kansalainen Merlin on antanut minulle täydelliset ohjeet, Te voitte antaa rattaiden vetäytyä hiukan syrjään pylväistön varjoon, jossa vankien annetaan laskeutua rattailta. Sitten heidät jätetään minun huostaani. Sillävälin te miehinenne jäätte tänne tyhjien rattaiden läheisyyteen niin kauaksi aikaa kuin voitte. Apuväkeä on lähetetty noutamaan, ja sen tulisi saapua piankin. Sen saavuttua jatkatte matkaa rattaitten kanssa, niinkuin kulkisitte Luxembourgin vankilaa kohden. Sillä keinoin on meillä aikaa toimittaa vangit onnellisesti Temppelitorniin.»
Mies puhui kiireesti ja varmasti, ja Santerre oli sangen valmis tottelemaan. Hän tunsi huojennusta ajatellessaan apujoukkoja ja ilostui päästessään työlästen vankien kuljetusvelvollisuudesta.
Paksu, yhä tihenevä sumu suosi uutta keinoa, ja rumpujen alituinen pärrytys esti kiireessä annettujen määräysten kuulumista.
Rattaat sysättiin suuren pylväistön synkimpään varjoon, ja katuyleisön yhä äänekkäämmin huutaessa ja kirkuessa sekä mielettömästi vaatiessa pettureita käsiinsä Déroulèdelle ja Juliettelle annettiin lyhyt määräys astua rattailta. Kukaan ei nähnyt heitä, sillä juuri sillä paikalla vallitsi synkkä pimeys.
»Seuratkaa sävyisästi!» kuiskasi sortunut ääni heidän korvaansa heidän rattailta laskeutuessaan, »tai minulla on käsky ampua teidät siihen paikkaan.»
Kumpikaan heistä ei kuitenkaan halunnut vastustaa, Kylmästä kangistuneena Juliette oli hakenut turvaa Déroulèdelta, joka oli kiertänyt suojelevan kätensä hänen vyötäröilleen.
Santerre oli määrännyt kaksi miestä liittymään uuteen suojelusvartiostoon, ja pian alkoi pieni joukkue nopeasti rientää metelipaikalta oikeuspalatsin seinävierustaa pitkin.
Déroulède huomasi heidän vartiostoonsa kuuluvan noin kuusi miestä, mutta tihusade esti häntä näkemästä, yökin oli sysimusta, ja väkijoukon huudot häipyivät etäisyyteen.