IV
RAHANLAINAAJA.
»Rosenstein, tuo juutalainen, on odotushuoneessa, herra kreivi», ilmoitti Bideskuty’n palvelija, Jánko, kunnioittavasti avattuaan oven. »Hän sanoo teidän pyytäneen häntä tulemaan tänä aamuna».
Kreivitär Irma ei huomauttanut mitään, sillä hän ei milloinkaan vastustanut tahi väitellyt miehensä kanssa palvelijain kuullen, vaikka nämä olisivat olleet kuinka luotettavia tahansa, vaan aina osoitti esimerkiksi kelpaavaa kunnioitusta ja nöyryyttä talon isännälle. Mitään ei voitu nyt voittaa moittimalla Rosensteiniä, jonka laahustavat askeleet jo kuuluivat käytävästä.
»Niin, rakkaani», sanoi Bideskuty hieman levottomasti, »ehkä sinun pitää mennä vielä puhuttelemaan Pannaa sillä aikaa kuin minä keskustelen Rosensteinin kanssa. Muista nyt, että olen antanut sinulle luvan teurastuttaa niin paljon karjaa kuin haluat, ja muutenkin menetellä parhaan ymmärryksesi mukaan. Pidä nyt huolta, että ruoka riittää ja toimi niin, ettei Bideskuty’n vieraanvaraisuutta moitita. Käske juutalaisen tulla tänne», lisäsi hän kääntyen palvelijansa puoleen. »Katso, että hän pyyhkii likaiset kenkänsä ennen lämpiöön tuloaan.»
Juutalainen tuli pian nöyrästi huoneeseen kumartaen niin, että hän oli melkein kaksin kerroin. Kun kreivitär purjehti majesteetillisesti hänen ohitseen, kumartui hän vieläkin syvempään yrittäen suudella kreivittären vaipan lievettä, mutta kreivitär kiersi viitan tiukemmasti ympärilleen, ja suomatta juutalaiselle silmäystäkään poistui hän huoneesta.
Rosensteinin ikää ei voitu arvata, ei likimainkaan. Hänen tummahko porkkananvärinen harva tukkansa riippui vaalenneen kalotin alta kahtena suortuvana kasvojen kummallekin puolelle. Hänen pitkä nuttunsa, joka oli napitettu kaulasta jalkoihin asti, riippui irrallaan hänen laihan ruumiinsa ympärillä ja oli kulunut melkein nukkavieruksi terävien olkapäiden kohdalta. Hän hieroi laihoja käsiään alituisesti ja hänen vesisiniset silmänsä katsoivat lattiaan koko sen ajan kuin jalo kreivi suvaitsi keskustella hänen kanssaan. Ainoastaan silloin tällöin, kun hän luuli voivansa tehdä sen huomaamatta, katsoi hän tuimasti ja pahansuovasti unkarilaiseen ohuitten huulien melkein kadotessa terävien hampaitten väliin. Silloin oli noissa värittömissä silmissä sellainen ilme, että jokainen viisas mies olisi sen huomattuaan heti muuttunut varovaisemmaksi.
»Oletko tuonut minulle nuo rahat?» kysyi Bideskuty ratkaisevasti.
»Niin, katsokaahan, herra kreivi, asia on näin. Teidän korkeutennehan tietää minut niin köyhäksi, ettei minulla itselläni ole noin suurta rahamäärää, ja…»
»Tiedän tuon tavallisen valeen», keskeytti Bideskuty nauraen. »Älä viitsi puhua minulle tuosta palvelevaisesta ystävästä, joka suostuu auttamaan kohtuuttomasta korvauksesta, jonka vakuudeksi sinun on luvattava hänelle tilani paras maakappale. Sano minulle pian, haluatko ottaa Zárdan noiden kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin pantiksi ja millaisen koron haluat tuosta summasta».
»Zárda on hyvin mitätön pantti, jalo kreivi, neljännesmiljoonasta.
Siellä ei ole rakennuksia eikä .»
»Hyi hitto, vieköön piru nuo juutalaiset!» jyrisi Bideskuty. »Vaikka he ovat eläneet turvemajoissa koko ikänsä ja heidän esi-isänsä ovat olleet viemäriojien matoja, haluavat he nyt oikeita rakennuksia asuakseen. Zárda ei tule milloinkaan joutumaan teidän likaisiin käsiinne, älä sellaista toivokaan. Lunastan sen, kuten kaikki muutkin maani heti, kun myllyni pannaan käyntiin ja jauhojani ruvetaan kehumaan koko maassa».
»Teidän korkeutenne puhuu viisaasti», sanoi viekas juutalainen katsahtaen salaa ja ivallisesti Bideskuty'yn. »Tuo höyrymylly on suurenmoinen liikeyritys, sillä se vähentää työtä ja senvuoksi parantaa teidän talonpoikienne asemaa. Senvuoksi eivät ystävänikään kiellä minulta noita rahoja, jotka luovutan hyvin mielelläni teidän korkeudellenne tuohon jaloon tarkoitukseen, kunhan vain saan tuon mitättömän Zárdan pantiksi».
»Etkö sinä, hitto vieköön, voi olla puhumatta tuolla tavoin Zárdasta, sillä se on tarpeeksi arvokas pantti kirotuista rahoistasi. Luullakseni et tule likaisine jalkoinesi sille milloinkaan astumaankaan. Ilmoita nyt vain korko».
Bideskuty'n puhuessa näin herjaavasti puri Rosenstein kovasti huuliaan. Hän, samoin kuin hänen kärsivällinen, itsepintainen ja paksunahkainen rotunsakin, oli niin tottunut tällaiseen kieleen lainatessaan yhä useammin rahoja näille ylpeille ja komeasti eläville unkarilaisille aatelisille, että sellainen ikäänkuin kuului heidän mielestään sopimukseen. He lisäsivät vain korkoa sen mukaan.
»Ah, herra kreivi», vastasi hän vaatimattomasti, »minun oli pakko hyväksyä ystävieni vaatimukset korkoon nähden. Olen köyhä mies, ja sitten kuin olen maksanut heille, jää minulle vain hieman elääkseni. Onneksi elän hyvin vaatimattomasti, joten sata mitallista vehnää tuosta viidestäkymmenestätuhannesta, jonka he vaativat vuosittain, riittää minulle aivan hyvin».
»Viisikymmentätuhatta mitallistako vehnää? Sinä roisto, sinä…!»
»Enhän minä ole sitä määrännyt, jalo kreivi, vaan ystäväni. He ilmoittivat minulle, että vehnän hinta tulee tänä vuonna laskeutumaan enemmän kuin milloinkaan ennen, minkä vuoksi niiden lisäksi vaaditut sata nautaa…»
»Sata nautaako vielä? Sinä kapinen koira, sinä häpeämätön kiskuri!»
»Joista saan vain itselleni härän ja vasikan, herra kreivi. Köyhän on todellakin vaikea tulla toimeen. Ystäväni eivät anna minulle rahoja, elleivät he saa yhdeksääkymmentäkahdeksaa nautaa, tuota vehnää, puhumattakaan viidestäsadasta lampaasta ja kahdeksastasadasta päästä siipikarjaa, joista he eivät luovuta minulle muuta kuin viisikolmatta tämän vaikean liikeasian järjestämisen palkkioksi.»
»Sinä kirottu roisto, ellet tuki suutasi, kutsun Jánkon tänne ja pieksätän sinut niin, ettet vielä ikinä ole saanut sellaista selkäsaunaa. Kymmenentuhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä härkää, parikymmentä vasikkaa, kolmesataa lammasta ja viisisataa lintua annan sinulle, mutta en jyvää enkä lampaan häntääkään lisäksi».
Juutalaisen silmät välkkyivät ohuitten punaisten luomien takana, mutta hän katsoi kumminkin kiinteästi maahan, kun hän pudisti arvellen päätään ja sanoi:
»Olen keskustellut ystävieni kanssa perinpohjin tästä asiasta ja ilmoittanut nyt teidän korkeudellenne lopullisen koron, jota he eivät suostu alentamaan».
»Ja minäkin sanon sinulle, etten suostu sellaiseen kiskomiseen. Jos uskallat vielä seisoa siinä ja vaatia sellaista, käsken palvelijani antamaan sinulle selkään».
»Silloin olen hyvin pahoillani, herra kreivi», sanoi Rosenstein nöyrästi, »ettei tästä asiasta tänään tullutkaan mitään.
»Mutta sinä kirottu, saastainen juutalainen, onko piru mennyt paksuun kalloosi? Minun on saatava nuo rahat heti! Pian on minun maksettava palkka Budapestista tänne tulleille insinööreille ja työmiehille, ja sitten tarvitsen osan noista rahoista koneihinkin. Vieköön piru koko roskan!»
»Jos teidän korkeutenne haluaa, keskustelen ystävieni kanssa jälleen, vaikka olen melkein varma, etteivät he suostu alentamaan korkoa».
»Jumalan nimessä, älä enää valehtele, koska kumminkin tiedät, etten usko puheitasi! Annan sinulle kymmenentuhatta mitallista vehnää .»
»Viisikymmentätuhatta, herra kreivi…»
»Kaksikymmentä, sanon minä! Kuusikymmentä nautaa!…»
»Sata, herra kreivi…!
»Kahdeksankymmentä, ja tartuttakoon piru ruton niihin heti, kun likaiset kätesi koskevat niihin! Neljäsataa lammasta…»
»Viisisataa…»
»Sanoin kaksikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua. Jos suostun antamaan enemmän, vietäköön minut helvettiin sinun ja sinunlaistesi seuraan!»
»Ja, jalo kreivi, minut on valtuutettu ilmoittamaan teille, että elleivät ystäväni saa viittäkymmentätuhatta mitallista vehnää, sataa nautaa, viittäsataa lammasta ja kahdeksaasataa lintua, eivät he luovuta rahoja».
Tämä oli varmasti katkeraa. Bideskuty tarvitsi välttämättömästi rahaa ja tuo kirottu juutalainen oli niin itsepäinen, että aatelismiehen oli luultavasti suostuttava koronkiskojan vaatimuksiin. Tämä oli hyvin vastenmielistä ja varmasti kuulumatonta julkeutta menneiden sukupolvien aikana, jolloin nuo kurjimukset olivat sanomattoman onnellisia saadessaan lainata rahoja sellaista tarvitseville jaloille parooneille.
»Kuulehan nyt, sinä kirottu roisto», sanoi Bideskuty vihdoin, »olen ilmoittanut sinulle viimeisen kantani korkoon nähden. Ota tarjoomani korvaus ja mene rauhassa tiehesi. Mutta ellet luovu noista häpeämättömistä vaatimuksistasi, suostun niihin, koska tarvitsen rahaa, mutta luovutan sinut sitten palvelijoilleni, jotka saavat antaa sinulle terveellisen kurituksen, ennenkuin poistut talostani. Valitse nyt, haluatko parikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua, vai etkö?»
»Haluan viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, teidän korkeutenne», toisti juutalainen tyynesti, »sata nautaa, viisisataa lammasta ja kahdeksansataa lintua…»
»Ja selkäsaunanko?»
Juutalainen vaikeni hetkeksi katsahtaen ylimykseen. Suorana ja voimakkaana, ylpein silmin ja jaloin ryhdin seisoi Bideskuty hänen edessään kuin sen rodun ruumiillistunut edustaja, joka vuosisatoja oli sortanut, kiduttanut ja vainonnut juutalaisia, kieltänyt heiltä kaikki inhimilliset oikeudet ja kohdellut heitä pahemmin kuin kulkukoiria ja mustalaisia. Aikoiko ruuvi kiertyä nyt toisinpäin yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskolla? Aikoivatko nuo sorretut, jotka olivat aseistautuneet vaivalloisesti hankkimallaan kullalla, nousta noita tuhlaavia ja harkitsemattomia sortajiaan vastaan rahansa voimalla päästäkseen pian tämän suloisen Arkadian, Unkarin tasankojen, hallitsijaksi?
Tietämättään hieroi juutalainen nukkavierua nuttuaan, joka ilmaisi selvästi, ettei tuollainen kohtelu vihastuneiden aatelismiesten ja heidän lakeijainsa puolelta ollut hänelle ollenkaan outoa. Hän vastasi senvuoksi tyynesti:
»Niin, selkäsaunan myös, jaloin kreivi».
Bideskuty nauroi sydämestään. Hänen vihansa oli haihtunut kokonaan. Kun hän kerran saisi katsella, miten juutalaiselle annettaisiin kelpo selkäsauna, ei hän mielestään maksanut ollenkaan liikaa tuollaisesta huvista. Rosenstein aukaisi pitkän nuttunsa, ja otettuaan povitaskustaan pari suurta paperiarkkia levitti hän ne pöydälle.
»Mitä pirullisuuksia nuo ovat?» kysyi Bideskuty.
»Teidän korkeutenne on hyvä ja katsoo. Nämä ovat jonkunlaisia velkakirjoja ja sitoumuksia, että korko maksetaan täsmällisesti».
Bideskuty punastui raivosta.
»Sinä kirottu koira, eikö unkarilaisen aatelismiehen sana sitten riitä? Mitä voi rasvainen paperisi pakottaa minua tekemään, ellei kunniasanasi sido minua?»
»Katsokaa, kreivi», sanoi juutalainen niin nöyrästi, että Bideskuty’n viha haihtui, »en halua sellaista omasta puolestani, mutta ystäväni vaativat minulta jonkunlaista takuuta. He eivät ole ennen olleet liikeasioissa niin kunnioitettavien kreivien kanssa kuin te olette».
Juutalainen sanoi tämän hieman ivallisesti hänen sinisten silmiensä kiintyessä samalla pahansuovasti Bideskuty'yn, joka ei kumminkaan huomannut äänensävyä eikä katsettakaan.
»Rangaistakseni sinua tästä kirotusta itsepäisyydestäsi, on sinun syötävä palanen sianlihaa», sanoi hän tarttuessaan vihaisesti papereihin.
Hän ei viitsinyt edes lukea papereita läpi, sillä sellainen teko, joka olisi edellyttänyt jonkunlaista liikeasioiden tuntemista, ei olisi ollenkaan sopinut niin jalolle Bideskuty’n suvun jälkeläiselle, suvun, joka oli auttanut kuningas Mátyáksen valtaistuimelle. Vastustelematta enää ollenkaan kirjoitti hän nimensä molempien paperien alasyrjään suurin kirjaimin kuin koulupoika. Hän oli huomannut Rosensteinin taskussa pullollaan olevan rasvaisen lompakon.
»Työnnä nyt rahat tänne», sanoi hän heittäen kynän menemään. »Sitten lähden katsomaan, miten palvelijani antavat sinulle niin selkään, ettet sellaista saunaa ole vielä ikinä saanutkaan».
Juutalainen luki molemmat sitoumukset huolellisesti alusta loppuun, ripisteli hiekkaa tuolle kunnioitettavalle nimikirjoitukselle, käänsi paperit sitten harkitusti kokoon ja pisti taskuunsa. Bideskuty alkoi hermostua ja veteli tuimasti sauhuja kirsikkapuisesta piipustaan silmien kiintyessä ikävöivästi seinää koristaviin keppeihin ja ratsupiiskoihin. Mutta selvästi oli hän sitä mieltä, etteivät ne menetä mitään tehoisuudestaan, vaikka tässä hieman täytyi odottaakin, koska hän ei puhunut sanaakaan, vaan katseli, miten Rosenstein laski lompakostaan kaksisataaviisikymmentä tuhannen floriinin seteliä likaisilla sormillaan hänen ylimykselliseen kätensä.
»Olen valmis milloin tahansa», lisäsi juutalainen, »kun teidän korkeutenne haluaa käyttää taitoani hyväkseen, neuvottelemaan puolestanne ystävieni kanssa, jotka varmasti suositukseni perusteella tahtovat aina palvella teidän korkeuttanne».
Mutta kreivi Bideskuty ei kuunnellut enää. Tukittuaan setelit taskuunsa avasi hän oven ja huusi hilpeästi Jánkolle:
»Vie tämä kirottu juutalainen keittiöön ja ota selville, haluaako hän mieluummin syödä palan sianlihaa, vai ottaako hän kunnollisesti selkäänsä. Odotahan sentään!» lisäsi hän huomattuaan Jánkon jo tarttuneen juutalaista kaulukseen, »haluan tulla katsomaan tuota kujetta. Tule nyt vain mukaamme, vanha saapas. Sinähän valitsit vapaaehtoisesti, ja ehkä tämä ylimääräinen korko on hyvinkin puoli tuntia kestävän vaivan arvoinen. Jos palvelijani sattuvat tappamaan sinut, voi koko heimosi jakaa keskenään nuo viisikymmentätuhatta mitallista vehnää ja muut kirotut tarpeet. Nyt, Jánko, voit koetella uuden ratsupiiskasi kestävyyttä häneen. Tulkaa nyt, sillä minulla on kiire».
Rosenstein kalpeni hirveästi. Luultavasti ei hän ollut sydämessään todellisesti uskonutkaan, että Bideskuty toteuttaa uhkauksensa, mutta nyt ei siitä näyttänyt olevan epäilemistäkään, sillä Jánko oli jo pakottanut hänet seuraamaan kiduttajaa alakertaan, potkaisten häntä laihoille kintuille muutamia kertoja vihaisesti.
Iloista puhetta ja äänekästä naurua kuului keittiöstä, jossa valkoisiin myssyihin ja esiliinoihin pukeutuneet kokit valmistivat ahkerasti keittiöpalvelijattarien ja -poikien avulla paisteja, leivoksia, kakkuja ja muuta hyvää pian alkaviin juhlallisuuksiin. Kun kreivi tuli keittiöön iloisesti nauraen tukevan Jánkon seurassa, joka työnsi vapisevaa juutalaista edellään, vaikenivat kaikki.
»Kuulkaa, Panna, Mariska, Zsuzsi ja kaikki muutkin! Tuokaa tänne pöydän viereen tuoli, sillä olen tuonut teille vieraan, kunnioitettavan vieraan, jota teidän on kohdeltava hyvin. Teidän on annettava hänelle mehukkain pala tuosta eilen tappamastanne siasta. Ha, haa!» nauroi hän katsoessaan Rosensteiniin, joka avutonna Jánkon kourissa katseli hurjasti joka suunnalle kuin ansaan tarttunut kettu. Katseet, jotka hän loi läheisyydessä seisovaan jaloon kreiviin, ilmaisivat sammumatonta vihaa. Iloiset talonpoikaistytöt olivat heti käsittäneet tilanteen, ja Panna, Zsuzsi ja Mariska, nuo kirkassilmäiset kylän kaunottaret, häärivät jo ahkerasti suuren pöydän ympärillä. He olivat levittäneet valkoisen liinan sille, tuoneet lautasen, veitsen ja haarukan, ja nostaneet tuolin sen ääreen.
Nauraen kuollakseen ja huutaen ilosta oli pari voimakasta maalaispoikaa nostanut vastaan ponnistelevan juutalaisen maasta ja istuttanut hänet armotta tuoliin, johon hänet sitten sidottiin nuoranpätkällä lujasti kiinni. Kuje näytti rupeavan onnistumaan erinomaisen hyvin. Bideskuty istui kahareisin tuolilla ja määräili nauraen, miten oli tehtävä. Talon kaikilta kulmilta tuli tyttöjä juosten niin, että kirkkaanväriset hameet hulmusivat heidän pyöreiden lanteittensa ympärillä. Käsivarret paljaina ja kasvot loistaen innosta seisoivat he oviaukoissa odottaen suunniltaan ilosta, miten juutalainen pakotettaisiin syömään pala sianlihaa. Äkkiä tervehdittiin äänekkäästi nauraen valkoiseen takkiin, housuihin ja lakkiin pukeutunutta Benkoa, mestarikokkia, jolla oli äärettömän suuri esiliina edessään. Hän kantoi korkealla päänsä yläpuolella suurta sianreittä, ruskeata, juuri uunista otettua, porisevaa ja pihisevää, herkullisen näköistä lihakimpaletta.
»Onpa se komea!» sanoi Bideskuty. Tytöt taputtivat iloisesti käsiään ja Jánko sitoi virallisesti suuren pyyheliinan juutalaisen kaulaan. Hän ei tahtonut saada tehdyksi sitäkään kunnollisesti naurultaan, kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja hänen oli keskeytettävä monta kertaa työnsä painellakseen pakottavia kylkiään.
»Nyt se alkaa, vanha saapas, ja takaan, ettet vielä milloinkaan ole juhlinut näin komeasti.»
Rosenstein ei ollut kumminkaan sen näköinen, että hän olisi pitänyt kujeesta, minkä vuoksi se tuntui sitäkin hauskemmalta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät pyörivät pyörimistään päässä enemmän raivosta kuin pelosta. Hän ei voinut ollenkaan liikkua, sillä hän oli niin lujasti köytetty tuoliin kiinni, ja kummatkin kädet, joihin oli pistetty veitsi ja haarukka, eivät irtautuneet nuorien paimenien teräskovasta otteesta. Mutta katseet, jotka hän loi pääkiduttajaansa, ilmaisivat sellaista sammumatonta vihaa, että ehkä, jos jalo kreivi olisi kiinnittänyt niihin huomionsa, hän olisi lopettanut kujeilemisen tuollaisen inhimillisen intohimon lopullisen rajan pelosta, joka voitiin huomata noissa lempeissä vedenvärisissä silmissä.
Sillä aikaa oli Benko leikannut pari suurta viipaletta paistista, ja nauraen kuollakseen pakottivat paimenet juutalaista pistämään suuhunsa palasen palasen jälkeen. Hän koetti ponnistella vastaan, mutta turhaan, sillä hänen kiduttajansa eivät hellittäneet, ja kun hän hyödyttömästi ponnisteli päästäkseen nielemästä lihaa, jota heidän on kielletty nauttimasta, puristivat paimenet hänen suunsa ja nenänsä niin tiukasti kiinni, että hänen oli pakko nielaista palaset, ellei hän halunnut tukehtua.
Bideskutin keittiössä ei oltu ennen milloinkaan niin kovasti naurettu. Tuo iloinen hälinä pani koko talon raikumaan niin, että kreivitär Irma ja Ilonka-neiti lähettivät kysymään, mistä se johtui. Kaikki palvelijat olivat rientäneet keittiöön, ja neljännestunniksi unhotettiin kokonaan tulevat juhlallisuudet; leivät jäivät uuneihin palamaan ja suuret paistit kärventyivät kaikkien iloisesti katsellessa, miten juutalainen söi sianlihaa. Koetettuaan turhaan päästä vapaaksi oli Rosenstein alistunut kohtaloonsa, semminkin, kun hän selkänsä takaa kuuli paimenien piiskain pahaenteistä läjähtelyä. Bideskuty aivan huusi naurusta. Hän ei ollut enää ollenkaan pahoillaan noista ylimääräisistä mitallisista vehnää, ei naudoista eikä lampaista, jotka hänen oli suoritettava juutalaiselle koroksi rahoista, koska ne olivat hankkineet hänelle suurimman huvin, mitä hänellä oli ollut pitkiin aikoihin.
Vihdoin olivat kaikki sitä mieltä, että juutalainen oli jo syönyt enemmänkin kuin tarpeekseen, eikä sitäpaitsi enää ollutkaan aikaa huvituksiin, jos nimittäin tahdottiin, että Bideskuty’n loppumattoman vieraanvaraisuuden maine pysyisi ennallaan. Jalo kreivi antoi merkin ja juutalaisen siteet irroitettiin. Kiehuen ja vapisten raivosta poistui tämä keittiöstä nauravien kauniiden tyttöjen keskitse, jotka ivallisen vakavasti niiasivat hänelle kiiruhtaakseen vieraan poistumista.
Bideskuty ajatteli nähtävästi, että juutalainen oli jo korvannut täydellisesti häpeämättömät vaatimuksensa, koska ei tuota luvattua selkäsaunaa hänelle annettukaan. Nuoret paimenet sivalsivat vain pari kertaa ruoskillaan hänen laihoja kinttujaan, kiusaamatta häntä sen enempää. Mutta Rosenstein ei pysähtynyt hieromaan kipeitä kohtia eikä hän katsahtanutkaan enää kiduttajiinsa, vaan kiiruhti niin nopeasti kuin hän suinkin vain voi laahustavin askelin velallisensa kreivillisestä keittiöstä. Yhteen purruin hampain ja hermostuneesti ristityin käsin meni hän lämpiön poikki puutarhaan ja sieltä akasiakujaa pitkin pois talosta. Päästyään portista tasangolle pysähtyi hän kuin totin vaimo katsomaan taakseen.
Bideskuty’n vanha päärakennus, jossa Bideskutit olivat asuneet aina siitä asti, jolloin he olivat auttaneet Hynyady Mátyáksen valtaistuimelle, ei ollut mikään niin erittäin suurenmoinen linna, ellei kiinnitetä huomiota sen laajuuteen. Tuo kaksikerroksinen, matala ja säännöllinen talo oli rakennettu nelikulmion muotoon sen keskellä olevan pihan ympärille. Se oli rapattu ja maalattu kirkkaan keltaiseksi, kuten yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli ollut tapana, ja pari riviä viheriöitä ikkunanluukkuja muodosti kuin kaksi kirkkaanviheriätä vyötä rakennuksen ympärille. Puutarha oli enimmäkseen jaettu vanhanaikaisiin sovinnaisiin penkereihin, joissa kasvoi runkoruusuja. Jokainen tuollainen penger oli koristettu kirkkaanvärisellä lasipallolla, jotka heittivät kirkkaita sädekimppuja hyvältä tuoksuviin pitkiin akasioihin päin. Leveät, puoliympyrän muotoiset kiviportaat johtivat alakerroksesta suureen yläkerroksen lämpiöön, joka oli melkein rakennuksen keskiosan laajuinen. Se sai nyt toimia tilapäisenä ruokasalina, jossa parisataa vierasta voi aterioida tungoksetta noiden parin, huoneen keskellä olevan, hevosenkengänmuotoisen pöydän ääressä. Seinässä portaitten keskivaiheilla oli komero, josta suuri Attilaa esittävä kuvapatsas katsoi synkästi ohitsekulkijoihin.
Vierashuoneet olivat nelikulmion sivustoissa ja niiden ovet aukenivat pihan puolella olevalle kuistille. Pihan keskellä oli pyöreä puutarha, jonka laidoilla kasvoi kääpiöakasioita ja jonka keskellä oli runkoruusuilla ja kirkkailla lasipalloilla koristettuja lavoja. Kuisti oli koko rakennuksen laajuinen, pilarien kannattama, joiden huippuihin pääskyset olivat rakentaneet pesänsä. Nelikulmion viimeisessä sivustassa oli tuo suuri keittiö lukuunottamatta konttoreja, palvelijain ja palvelijattarien huoneita. Muut, kuten puutarhurit, tallirengit, paimenet ja tavalliset työmiehet nukkuivat sinisen taivaan alla kietoutuneina suuriin lammasnahkaviittoihinsa.
Juutalainen Rosenstein seisoi ainakin viisi minuuttia portilla puristaen laihoilla sormillaan sen rautatankoja ja värittömien silmien hehkuessa sisällisestä raivosta. Hän oli kuin kuolettavan kostonhimoisen vihan elävä ruumiillistunut edustaja. Hän viipyi paikoillaan niin kauan, kunnes hän huomasi erään suloisen valkopukuisen olennon lähenevän hyvältätuoksuvaa lehtokujaa pitkin. Silloin hän kääntyi lopullisesti kylää kohti ja poistui.