V
VANHA SAITURI.
Kääntäen selkänsä suurille porteille läksi juutalainen Rosenstein kävelemään tasangolle päin.
Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan levisi Heven maakunta, jossa Bideskutin, Kisfalun ja Zárdan tilat olivat, loistaen keskikesäisessä rikkaudessaan. Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vain aaltoilevaa kullanväristä vehnää, parasta, mitä maailma kasvattaa, solakoita maissitähkiä ja kirkkaanviheriöitä vesimelooneja, joiden paljous ja suuruus ilahduttivat silmää. Juutalainen katsoi tyytyväisesti ja hieman ivallisesti kaikkea tuota rikkautta hieroen silloin tällöin laihoja ryppyisiä käsiään.
Tie oli täynnä syviä kuoppia ja pyörän jälkiä, kuten aina kuivan vuodenajan kestäessä. Työläs ja vaivalloinen kävely väsytti pian juutalaisen jalat, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän. Ajatukset, jotka nähtävästi olivat hyvin miellyttävät, pehmittivät kovan tien hänelle, ja hänen kätensä siveli hellästi taskua, joka äsken oli ollut pullollaan seteleitä, mutta joka nyt oli verraten tyhjä, lukuunottamatta papereita, joissa oli tuon tuhlaavan kreivin nimikirjoitus.
Tietä, jota Rosenstein käveli, reunustivat jonkun matkaa molemmin puolin pitkät ja solakat poppelit, joiden hopeisia lehtiä jokainen tuulenpuuska heilutteli. Kaukaa edestä häämötti autio, punertava ja kuiva hiekkatasanko tummansinisine kaartuvine taivaineen ja tien vieressä olevine vanhanaikaisine luhistuvine ravintoloineen.
Kaikkialla ympäristössä oli hiljaista ja rauhallista, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa villin hevoslauman aiheuttamaa töminää, kun se hurjasti laukaten kiisi hiekkatasangon poikki, tahi taivaalta kuuluvaa haikaran pitkää huutoa, kun se kutsui puolisoaan. Ainoastaan tuon yksinäisen, tämän äärettömän rauhallisen tasangon keskellä vaeltavan kulkijan sydämessä raivosivat hurjat ja villit intohimot, kuten kateus, viha ja pahansuopa riemu.
Rosensteiniä ei näyttänyt ollenkaan väsyttävän. Hän sai kävellä kolme tuntia tuota kuivaa tietä, ennenkuin tuo vanhanaikainen tienvieressä oleva ravintola rupesi selvemmin näkymään. Sinne ei ollut enää kilometriäkään.
Vuosisatoja kestäneen ivailun aiheuttama epäluulo mielessään lähestyi juutalainen vähitellen rakennusta. Hänen pienet värittömät silmänsä katselivat levottomasti kaikille suunnille hakien selvästi jotakin. Pari ylpeää nuorta talonpoikaa, jotka ryypiskelivät viiniään vedellen haikuja pitkistä piipuistaan, tervehtivät häntä äänekkäästi nauraen ja ivallisin huomautuksin.
Rosenstein uskalsi koputtaa pöytään muutamia kertoja, mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, rohkaisi hän mielensä ja kurkisti oven raosta ravintolaan.
»Älä tulekaan keittiööni, likainen juutalainen!» kuultiin jonkun kimakasti huudahtavan sieltä.
»En, en milloinkaan maailmassa, enkä vaivaisi teitä ollenkaan, ellei
Keményn András Kisfalusta olisi pyytänyt minua tulemaan tänne».
»Hän ei ole vielä tullut etkä saa odottaa häntä täällä sisällä».
Keittiö näytti paljon viileämmältä kuin piha, sillä paksun olkikaton ja seinien läpi, jotka oli rakennettu laudoista ja turpeista, ei auringon kuumuus voinut juuri tunkeutua. Tuo äskeinen kimeä-ääninen reipas talonpoikaisnainen, jolla oli yllään monta eriväristä hametta, pitkähihainen pellavapusero ja ahdas liivi, istui ikkunan ääressä, ja toisen jalan laiskasti pyörittäessä rukinratasta hypistelivät hänen kauniit sormensa pehmeästi hienoa pellavalankaa. Suuressa saviuunissa palava tuli oli sammunut, ja lieden ympärillä kiilsivät ne puuastiat, padat ja pannut, joissa päivällinen oli valmistettu.
Huokaisten poistui juutalainen ovelta ja sen toisella puolella vallitsevasta viileydestä, ja istuutui nöyrästi auringonpaisteeseen, sillä nuo nuoret talonpojat olivat ylenkatseellisesti kieltäytyneet ottamasta häntä seuraansa raidan juurella olevan pöydän ääreen. Hän istui senvuoksi kärsivällisesti paikoillaan uskaltamatta tahtoa viiniä tahi vettä, sillä hän pelkäsi sellaisen vaatimuksen ehkä vaikuttavan, että hänet karkoitetaan kokonaan ravintolan alueelta, vaikka hänen välttämättä oli odotettava siellä, kunnes Keményn András suvaitsisi saapua. Hänen korvansa kumminkin, jotka olivat tottuneet kuuntelemaan sellaistakin keskustelua, jota ei oltu niille aiottu, olivat jännittyneesti höröllään. Tupakoidessaan laiskasti ja juodessaan syvin kulauksin jaloa unkarilaista viiniä kuiskailivat nuo nuoret paimenet kiihkeästi keskenään. Juutalainen, jonka väsymys ja kuumuus näyttivät lopultakin uuvuttaneen niin, että hänen silmänsä sulkeutuivat ja suu loksahti auki, ei menettänyt sanaakaan heidän puheestaan.
Paimenet keskustelivat nytkin, kuten usein ennenkin, Bideskutin salaperäisestä myllystä ja koneista, joiden oli määrä tehdä tuo sama työ, jonka he ja heidän isänsä olivat tehneet omin käsin.
»Isäntäni kertoi», sanoi toinen, »että se jauhaa niin paljon viljaa yhtenä päivänä kuin kuusi tuulimyllyä kuukaudessa, ja ilmoitti samalla, että sellaiseen työhön, johon ennen tarvittiin parikymmentä miestä, tarvitaan sitten vain kolme».
»Me emme kuule juuri mitään keittiössä», vastasi toinen, »mutta äitini on kuullut yhtä ja toista Jánkolta, kreivin palvelijalta. Hän on kertonut, että kreivi istuu nykyään huoneessaan myöhäiseen yöhön tutkimassa kynttilän valossa suuria kirjoja, ja vaikka Jánko osaakin sekä lukea että kirjoittaa, ei hän saa ollenkaan selville, mitä noissa kirjoissa on, sillä kirjaimet ovat kuulemma niissä aivan sekaisin».
»Voit olla varma, että piru on ne itse painanut. Pyhällä neitsyellä ei varmastikaan ole mitään osaa tuollaisiin esineihin, jotka jollakin salaperäisellä tavalla tekevät parinkymmenen miehen työt. Usko vain sanani, että paha perii kreivin taloineen ennemmin tahi myöhemmin».
»Muuta kuin pahaa ei suinkaan voida odottaakaan pirun tuomisesta kylään. Jánko oli kertonut äidille, että nuo paksut kirjat on tuotu Englanti-nimisestä maasta».
»Näin kerran kuvan», sanoi toinen salaperäisesti, »muutamista ihmisistä, joita Arokszállasin isä sanoi englantilaisiksi. He olivat melkein samannäköisiä kuin mekin», lisäsi hän miettiväisesti.
»Heillä on vain pitkät hampaat ja punainen tukka, kuten juutalaisilla.
Englanti on hyvin kaukana täältä».
»Niin onkin. Sinun on noustava laivaan ja kuljettava meren poikki, jos haluat päästä sinne. Kuulin kreivittären sanovan niin».
»Miten voidaan kulkea meren poikki hukkumatta siihen»? kysyi ensimmäinen paimen.
»En ymmärrä,» vastasi toinen pudistaen ajattelevaisesti päätään tehtävän äärettömyydelle.
»Olisi parempi, että kreivi menisi merelle ja hukkuisi, kuin ruveta tuollaiseen yhteistoimintaan pirun kanssa, joka aiheuttaa jonkun peloittavan onnettomuuden koko kylälle, ehkäpä koko maakunnallekin».
»Jos nuo pirulliset koneet vain aiheuttavat ikävyyksiä kylälle, on meidän taisteltava, perkelettä vastaan jollakin keinoin. Meidän on suojeltava sisariamme, äitejämme ja vaimojamme saatanalta».
Heidän kuiskauksensa hiljenivät niin, ettei juutalainenkaan voinut enää kuulla sanaakaan heidän keskustelustaan. Kauhistunut taikauskoinen ilme oli heidän nuorilla päivettyneillä kasvoillaan, jotka muutenkin olivat kalmankalpeat, ja heidän kirkkaat, tummat silmänsä vilkuilivat levottomasti kaikille suunnille kuin odottaen pirun äkkinäistä ilmestymistä jostakin kolkasta. Rosenstein huomasi heidän viittaavaan etusormellaan ja nimettömällään häneen, ja sylkäisevän kolme kertaa häneen päin, että saatana pysyisi varmasti syrjässä, vaikka hän olisikin pukeutunut juutalaiseksi ahdistaakseen sellaisessa valepuvussa koko Heven maakuntaa.
Aurinko laskeutui vähitellen yhä alemmaksi taivaanrantaa kohti. Tukahduttava kuumuus oli hiukan jäähtynyt, ja nuoret paimenet valmistautuivat poistumaan laumansa luo juotuaan viininsä loppuun.
He menivät ravintolaan maksaakseen muutamia kolikoita viinistä ja suudellakseen hilpeää emäntää hyvästiksi, kuten yleinen tapa vaati silloin kun emäntä sattui olemaan nuori ja sievä eikä hänen miehensä ollut läheisyydessä.
Kaukana taivaanrannalta näkyvä pieni piste oli sitä mukaa muuttunut suuremmaksi kuta lähemmäksi se tuli, ja Rosenstein totesi huokaisten tyytyväisyydestä, että piste sai pian hevosella ratsastavan miehen muodon. Kun nuoret paimenet poistuivat tielle, katsoivat he myöskin tuota nopeasti lähestyvää pistettä ja tunsivat sen Keményn Andrákseksi ja hänen mustaksi tammakseen. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja pian voi Rosenstein helposti erottaa tuon rikkaan talonpojan leveän vartalon ja päivettyneet kasvot, kun hän ratsasti satulatta ja suitsitta hirmuista vauhtia niin, että hänen valkoisen paitansa hihat ja leveät housut liehuivat tuulessa, kuin siivet, jotka auttoivat nopeajalkaista tammaa eteenpäin.
Ravintolan kaunis emäntä tuli ovelle tervehtimään uutta vierastaan, joka aina kujeili iloisesti hänen kanssaan ja toipa joskus mukanaan hänelle kirkkaanvärisen nauhan tahi kirkkaan muistokotelon, jonka hän oli ostanut joltakin kulkukauppiaalta tullessaan, ilahduttaakseen emännän sydäntä ja turhamaisuutta.
Keményn András pysähdytti nopeasti hevosensa, joka seisahtui tyynesti ja rauhallisesti paikoilleen tuosta hurjasta juoksusta huolimatta, joka ei ollut pannut karvaakaan epäjärjestykseen. Laskeuduttuaan sen selästä taputti András sen solakkaa kaulaa kuiskaillen samalla sille helliä sanoja, joihin hevonen vastasi kihnuttamalla pehmeää turpaansa isäntänsä käsivarteen.
Juutalainen ei uskaltanut lähestyä häntä, ennenkuin András omasta hyvästä tahdostaan suvaitsi huomata Israelin jälkeläisen läsnäolon. Andráksen, tämän rikkaiden unkarilaisten talonpoikien tyypillisen edustajan vartalo oli todellakin komea. Ollen pitkä, pitempi kuin unkarilaiset talonpojat tavallisesti, harteikas, auringon paahtama ja pienijalkainen, jotka rintavina iskeytyivät lujasti maahan, oli Keményn András tavattoman hyvännäköinen, kuten Heven maakunnan tytöt olivat selittäneetkin viime vuosina sitten kuin oli saatu selville, että vanha Kemény oli ollut saituri, jollaiseksi jokainen oli häntä epäillytkin, ja jättänyt kuoltuaan jälkeensä arkullisia kultaa ja seteleitä, jotka tekivät hänen kauniin poikansa melkein yhtä rikkaaksi kuin kreivikin oli.
Vanhus, Andráksen isä, oli ollut kummallinen olio Tarnan tällä puolen asuvien talonpoikien joukossa. Puettuna suureen repaleiseen lampaannahkaviittaansa ja karkeihin pellavavaatteihin oli hän terävine kasvonpiirteinen ja yhteen puristettuine huulineen aivan erilainen kuin iloiset ja avokatseiset unkarilaiset talonpojat tavallisesti.
Kuiskailtiin salavihkaa, että kauan aikaa, noin sata vuotta sitten oli Keményillä ollut juutalaiset esivanhemmat, ja myönnettiin yleisesti, että tästä perinnöllisestä tahrasta, sillä tahra se oli, että talonpojalla oli juutalaista verta tippakin suonissaan, vanha Kemény oli perinyt rakkautensa rahoihin, ahneutensa ja kokoomishalunsa.
Mutta olkoonpa nyt tuon asian laita miten tahansa, muodostui hänen elämänsä Kisfalussa, tuossa luhistumaisillaan olevassa olkikattoisessa maatalossa, jonka hän vuokrasi Bideskuty’n kreiviltä, mitä säästäväisimmäksi. Kun hän oli nuori, ei hänellä ollut kuin yksi palvelija, joka pesi hänen vaatteensa ja valmisti hänen ruokansa tavallisesti ytykurkuista, maidosta ja ruisleivästä. Hän nukkui paljaalla lavitsalla eikä käynyt milloinkaan ravintolassa eikä kirkossa, jossa hänen aina olisi ollut pakko uhrata muutamia kolikoita kolehtiin.
Vähitellen, vuosittain, lisäsi hän peltojensa lukua ja viiniviljelyksiään, karjan, hevosten, sikojen ja lampaiden lukumäärän lisäytyessä samalla melkoisesti. Mutta vanha Kemény ei muuttanut milloinkaan elämäntapojaan. Hänen pelloillaan ja viinitarhoissaan oli nyt melko paljon työtä, ja apureilleen maksoi hän tavallisen palkan joko rahassa tahi viljassa, ei enempää eikä vähempää. Hän oli tilansa työnjohtaja, joka ei säästänyt itseään ollenkaan aamuisin, päivisin eikä iltaisin. Vuokransa hän maksoi luonnossa, kuten Bideskuty’n herra vaati, mutta säästöjään ei hän käyttänyt vaatteihin eikä ruokaan, kuten Unkarin tasangoilla asuvat sekä herrat että talonpojat tavallisesti tekevät. Hän ei syönyt vehnäleipää eikä juonut hyvää viiniä, hän ei käyttänyt hienoja pellavavaatteita eikä lämpimiä villaviittoja, vaan myi kaikki maatilansa tuotteet, sekä eläimet että kasvikset, juutalaisille kauppiaille korkeasta hinnasta, sillä Kisfalun pellot kasvoivat paremmin kuin useat Bideskuty’n pelloista. Mitä hän teki rahoilla, joita hän kokosi vuosittain, eivät Arokszállasin eivätkä muidenkaan kylien asukkaat tienneet. Hän ei keskustellut kenenkään kanssa eikä milloinkaan ruvennut juttusille sunnuntai-iltoina eikä muulloinkaan töitten loputtua. Kylväjät, niittäjät, viininkokoojat ja -puristajat eivät päässeet milloinkaan taloon sisälle; mitä hän oli velkaa heille heidän työstään joko rahassa tahi tavarassa antoi hän heille, mutta ei sanonut kuunaan mitään, josta olisi saatu selville, mitä hänen kummallisessa luisevassa päässään liikkui. Ei juutalaiselta Rosensteiniltäkään, joka toimi hänen välittäjänään, ja senvuoksi oli alituinen vieras maatilalla, voitu mitenkään saada mitään selville, sillä vaikka paimenet tahi talonpojat joskus alentumatkin niin paljon, että he rupesivat juttusille vanhan Rosensteinin kanssa, ei hän kumminkaan sanonut sanaakaan mistään välittämästään kaupasta.
Myöhemmällä iällään meni vanha Kemény naimisiin ilmoittamatta edeltäpäin kenellekään läheisyydessä asuvalle sanallakaan tarkoituksestaan, ja se kiinnitti yhä enemmän ihmisten huomion häneen. Hän oli aina ollut harkitseva ja niin piintynyt vanhapoika säästäväisyydestään ja kummallisuuksistaan huolimatta, että kun hän eräänä päivänä matkusti Tarnan toiselle puolelle ja toi sieltä vaimon itselleen, hämmästyivät kaikki kylän asukkaat. Alussa toivottiin suuresti, että vaimolta saataisiin vähitellen tietää kaikki, mikä ennen oli ollut salaperäistä Keményn elämässä, mutta joko senvuoksi, että Tarnan tuolla puolen asuvat ihmiset ovat hyvin vaiteliaita ja säästeliäitä tahi vaimo opetettiin tottelemaan miestään, oli Keményn Etelka yhtä salaperäinen ja vaitelias kuin hänen miehensäkin. Hän kävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin, mutta hän ei milloinkaan pysähtynyt portille tarinoimaan eikä milloinkaan pudottanut kolikkoakaan kolehtihaaviin, ja vaikka hänen miehensä oli Heven maakunnan suurimman tilan vuokralainen, ei hän milloinkaan käyttänyt muita kuin pumpulivaatteita ja kulki aina kirkkoon jalkaisin. Hän oli kalpea, ystävällinen nainen, ja useat huomasivat, että hän kirkossa ollessaan usein itki.
Pari vuotta häiden jälkeen syntyi András. Hän oli jo lapsenakin kaunis poika, jota naiset ihailivat suuresti, kun Etelka toi hänet kirkkoon mukanaan. Kun hän käveli äitinsä rinnalla pieni tumma pää ylpeästi pystyssä ja katsoi ympärilleen kirkkain silmin, sai jokainen häntä mielin määrin suudella ja hyväillä. Hänen äitinsä oli nyt pakko pysähtyä joka sunnuntai kirkon edustalle lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, miten kylän naiset huudahtelivat ihastuksissaan:
»Ah, tuota kaunista pientä enkeliä»!
»Aito unkarilainen todellakin»!
»Kaunein poika, mitä on nähty Tarnan tällä puolen»!
Ja äidin oli hyvin vaikea vastata kaikkiin häikäilemättömiin kysymyksiin, jotka välttämättä seurasivat tällaisia runsaita ihailun puuskia.
Mutta vanhaa Keményä ei voitu saada ollenkaan ylpistymään kehumalla hänen poikaansa.
»Onpahan vain yksi suu lisäksi syömässä», sanoi hän vain.
»Sinä vanha saituri, sinulla on tarpeeksi ja vielä jäämäänkin asti ruokkia vaikka tusina tuollaisia reippaita poikia kuin pieni Andráksesi on. Tuollainen kokoaminen ei hyödytä mitään, sillä poikasi ei joudu muutenkaan kärsimään puutetta». Ja pari vanhaa talonpoikaa, jotka olivat samanikäiset kuin Kemény, koetti saada vanhaa Keményä puhumaan asioistaan, joista hän tähän saakka oli niin itsepäisesti vaiennut.
»Paljon ja vieläpä jäämäänkin asti», toisti vanhus äreästi, »kun en ole voinut koota niinkään paljon, että olisin voinut ostaa itselleni uudet saappaat. Paljon todellakin, kun jokainen floriini, jokainen vehnän tähkä ja jokainen heinänkorsi menevät Bideskuty’n herran taskuihin tuon luhistuvan tilan vuokran maksamiseksi».
»Sitten olet joko valehtelija tahi suuri tyhmeliini, vanha veikko, sillä jos koko tilasi tuotteet menevät tuon vuokran maksamiseen, olet kerrassaan aasi, jos vielä jatkat».
Tälle kumoamattomalle todistelulle naurettiin sydämellisesti.
Tällainen ivailu suututti vanhaa Keményä äärettömästi ja kaikki viittaukset hänen otaksuttuun varallisuuteensa raivostuttivat häntä. Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän seurusteli hän kyläläisten kanssa lopettaen vihdoin käyntinsä siellä kokonaan eikä hän milloinkaan enää mennyt kävelemään suurelle maantiellekään. Kaikki työmiehet kertoivat, ettei hän eräänä viininpuristuskautena sanonut sanaakaan kenellekään. Häntä vihasivat pian kaikki yhtä paljon kuin he säälivät hiljaista vaimoa, jolla ei ollut milloinkaan päivänkään huvia ja joka ei milloinkaan saanut tanssia csárdásta suuressa ladossa sunnuntaisin eikä mennä häihin eikä ristiäisiin, silloin kun sellaisia sattui olemaan kylässä.
Kuta suuremmaksi András kasvoi, sitä ikävämmäksi näytti elämä hänelle muodostuvan. Hänen isänsä, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, ei säälinyt häntäkään. Kaikki vuodenajat sai tuo nopeasti kasvava nuorukainen työskennellä uupumatta. Hänestä tuli päällysmies isänsä maatilalle, hänen työorjansa ja palvelijansa, mutta hän ei saanut ikinä äyriäkään tuhlatakseen sen huvitteluihin hänen ikäistensä nuorten talonpoikien kanssa kylän ravintolassa, eikä kolikkoakaan ostaakseen lettinauhan tytölleen, joka oli katsellut veikeästi häneen sunnuntaisin jumalanpalveluksessa. Aamusta iltaan oli hänen vain pakko työskennellä pelloilla, pihalla tahi viinitarhoissa, ja usein läjähti kipeästi hänen isänsä pahkakeppi hänen nuoriin hartioihinsa.
Hänen silmiensä kirkas aurinkoinen ilme himmeni vähitellen ja hänen ylpeät kauniit kasvonsa muuttuivat uhmaaviksi. Hän tuli pian niin vanhaksi, että hän ymmärsi, miten hänen isäänsä vihattiin ja halveksittiin, ja miten hänen äitiään ja häntä itseään surkuteltiin ja säälittiin; hän näki, miten karkeammat hänen paitansa olivat ja miten risaisemmat hänen saappaansa kuin paimenien, jotka tekevät työtä palkasta ja nukkuvat sinisen taivaan alla; hän huomasi äitinsä kävelevän avojaloin silloin kun Zsuzsi, Panna ja Mariska käyttivät kauniita punaisia kenkiä, ja näki, ettei äiti milloinkaan pudottanut kolikkoakaan vanhan hyvän papin kolehtilautaselle. Kaikki tämä tällainen suututti häntä ja kiihoitti hänen vihaansa tuota tyrannia vastaan, jonka kummallinen saituruus ryösti häneltä kaiken huvin, joka ilostutti toisten hänen ikäistensä elämää.
»András, Gyöngyösin mustalaiset tulevat soittamaan latoon tänä iltana. Tuletko sinne»? kysyi eräs nuorukainen häneltä muutamana sunnuntai-aamuna.
András puri huuliaan kovasti. Hän olisi halunnut mennä sinne mielellään kuuntelemaan lempilaulujaan, joita maakunnan parhaimmat soittajat tulisivat soittamaan, ja näyttämään kauniille tytöille, miten hyvin hän osasi tanssia csárdásta, mutta mustalaisten soiton kuuntelemiseen ja kauniitten tyttöjen katselemiseen tarvittiin rahaa, viisikymmentä kreutseriä vähintäin toiseen ja parikymmentä jonkun nauhan tahi nenäliinan ostamiseen, eikä Andráksella, tuon rikkaan maanviljelijän pojalla, ollut kuparikolikkoakaan taskussaan.
»En», vastasi hän hieman surullisesti.
»Mustalaiset saavat tarpeeksi rahaa meiltä muilta», sanoi eräs toinen ystävällisesti, »joten ei haittaa, vaikka et annakaan heille mitään».
»Miksi en minä sitten voisi antaa heille mitään?» kysyi András tuimasti. »Jos haluan kuunnella noiden mustalaisten soittoa, annan yhtä paljon kuin tekin, mutta minähän sanoin jo, etten tule. Kenenkään ei tarvitse tulla utelemaan syitäni».
»Eihän sinulta kukaan kyselekään, András», sanoi muudan paimen kohauttaen hartioitaan toisten poistuessa nauraen.
»Mutta minä kysyn sinulta, miksi tukkasi on musta ja viiksesi lyhyet. Ja ellet voi sanoa minulle, miksi häpeämätön kielesi sattuu olemaan punainen, annan…»
Tässä maassa, missä aurinko on kuuma ja luonteet tuliset, aiheutuu joskus riita viattomimmastakin ilveilystä. Kömpelösti lausuttu ja väärinkäsitetty leikkipuhe tahi varomattomasti tokaistu sana voivat nostaa kuumat tunteet pinnalle kuin kuplat samppanjalasissa, veitset vedetään esille, silmät liekehtivät ja huulet puristetaan lujasti yhteen, ja usein vaikeat haavat tahi joskus nopea ja surullinen kuolema ovat elämänaikuisten toverien viisi minuuttia kestäneen riidan tulokset.
András kalpeni raivosta ja hänen silmänsä katselivat kaikille suunnille uhmaavasti kuin hän olisi ollut valmis taistelemaan kaikkia kylän asukkaita vastaan yhtäaikaa, jos he vain olisivat uskaltaneet pilkata häntä. Tajuttuaan toisella kädellään suureen kääntöpääveitseensä laski hän toisen raskaasti uskaliaan ivailijan olalle pakottaen tämän kääntymään päin häntä, jota mies oli uskaltanut loukata.
»Hei, hei, mitä näenkään? Lapseni, ette saa saastuttaa Jumalan lepopäivää riidoillanne. Keményn András, pistä veitsi jälleen taskuusi, sillä äitisi — ah, hän on todellakin pyhimys — odottaa sinua tienristeyksessä. Menenkö kertomaan hänelle, että jätin hänen ainoan poikansa tänne veitsi kädessä heilumaan, vaikka tuo sama poika puoli tuntia sitten lupasi antaa anteeksi kaikille, saadakseen itsekin anteeksi? Anna nyt vain minulle tuo veitsesi äläkä katsele minuun niin vihaisesti. Olen vain heikko vanhus, jonka kanssa ei kannata riidellä».
Tämän sanoi vanha hyvä pappi, joka luettuaan messunsa oli menossa kotiaan syömään päivällistään kantaen nukkavierua, vanhaa ja risaista viittaansa korkealla laihojen sääriensä ympärillä, ettei se tahrautuisi likaan. Hän tarttui hyvin ystävällisesti Andráksen ranteeseen ja nuorukainen pudotti veitsen maahan.
Sitten, sanomatta sanaakaan, kääntyi poika ja pakeni Kisfaluun päin, tienristeykseen, jossa hänen äitinsä odotti häntä.
Tämän tapauksen jälkeen lakkasi hänkin käymästä kirkossa, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän halusi karttaa tuota ivallista naurua ja ystävällistä myötätuntoa, jotka yhtä paljon kumpikin pistivät ja haavoittivat hänen ylpeyttään. Intohimoisin hartauksin kohdisti hän tunteellisen luonteensa tukahdutetut tunteet äitiinsä, joka suhtautui kovaan kohtaloonsa niin esimerkillisin kärsivällisyyksin. Työskenneltyään joskus pelloilla ja pihalla niin kovasti, että hän oli melkein puolikuollut väsymyksestä, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut niin lopussa, ettei hän olisi jaksanut auttaa äitiään. Hänen puolestaan oli hän valmis pesemään ja keittämään, kehräämään ja kutomaan suodakseen itselleen sen ilon, että rakastettu äiti sai levätä rauhallisesti tunnin lepotuolissaan.
Nämä kaksi, äiti ja poika, olivat toisilleen kaikki kaikessa. Heidän ylpeytensä oli karkoittanut heidät heidän pienestä maailmastaan tänne kylään ja pelloille. Talon isäntä, tuo tunnoton aviopuoliso ja isä, ei kohdellut heitä milloinkaan myötämielisesti eikä edes ystävällisesti. Hänen rahanhimonsa näytti kiihtyvän vuosien kuluessa, ja jonkunlainen kiintyminen yhteen asiaan oli vallannut kokonaan hänen mielensä. Hän epäili vaimoaan ja poikaansa, salaten rahansa ja liikeasiansa heiltä niin tarkasti kuin kaikilta muiltakin. He tiesivät hänen rikastuvan rikastumistaan, sillä Andráksesta oli jo kehittynyt niin kokenut maanviljelijä, että hän ymmärsi noiden hedelmällisten peltojen, rehevien viinitarhojen ja lukemattomien lampaiden arvon, mutta mitä noilla rikkauksilla olisi voitu saada, kuten hyvää ruokaa, huveja, tanssia, mustalaisten soittoa ja hyvää viiniä, niistä eivät he tienneet mitään. Ei äiti eikä poika milloinkaan ajatellutkaan ruveta vastustamaan häntä, joka oli aviopuoliso, isäntä ja isä, vaan alistuivat nurkumatta. Tuossa maassa, missä sivistys on vielä aivan alkuasteillaan, kunnioitetaan ja pelätään talon isäntää, jonka Jumala itse on asettanut tuohon asemaan rajoittamattomin oikeuksin perheeseensä nähden. Sen jäsenet eivät vastusta milloinkaan hänen päätöksiään, olivatpa ne sitten kuinka hulluja tahansa, eivätkä kiellä häneltä kunnioitustaan, vaikka hän käyttäytyykin niin, ettei hän sitä ollenkaan ansaitse.
Niin kului muutamia vuosia, ja András oli kahdenkolmattavuotias, työn karkaisema, voimakas ja kokenut tasankojen peltojen kylväjä ja elonkorjaaja. Kova harjoitus oli opettanut hänet työskentelemään nurkumatta, tyytymään vähään, salaamaan aikeensa ja halveksimaan raitaa, ja omasta sydämestään oli hän oppinut yhden asian, mutta sen hän olikin oppinut kunnollisesti, nimittäin rakastamaan äitiään. Kaikki kuvittelutkin rakkaudesta johonkin toiseen olentoon, joka ei ollut hänen lihaansa eikä vertansa, mutta joka kumminkin olisi voinut olla paljon rakkaampi, oli häneltä kielletty. Joskus kohdistuivat kumminkin hänenkin ajatuksensa vaimoon ja lapsiin, sillä haaveileehan erakkokin joskus paratiisista, mutta hän tukahdutti tuollaiset mietteet heti. Vanha Kemény oli sanonut hänelle viime vuonna:
»Menin naimisiin ollessani viisikymmenvuotias. Kun joudut tuohon ikään, olen jo maan povessa ja silloin saat tehdä mitä haluat. Siihen asti en suostu ottamaan lisää ruokittavia tämän katon alle».
Ja voiko András tässä paremmin kuin muissakaan asioissa tehdä muuta kuin totella ja kartoittaa valoisamman tulevaisuuden unelmat kauas tuleviin aikoihin?
Eräänä muistorikkaana päivänä kaatui vanha Kemény, joka näytti olevan vielä täysissä voimissaan, kuin lahonnut tammi tuulenpuuskan vaikutuksesta. Työskenneltyään kovasti koko päivän viininkorjuussa, jonka lopussa András oli livahtanut pois puoleksi tunniksi auttaakseen äitiään leipomisessa, kantoi pari voimakasta nuorukaista tuon vanhan saiturin kotiin tilapäisesti kyhätyillä paareilla. Hän ei näyttänyt tuntevan ketään, vaan puhua soperteli epäselvästi vääntynein ja vinoon mennein kasvoin. Kylän lääkäri iski hänestä suonta ja vaikka hänen käsivarrestaan vuosikin paljon paksua mustaa verta, ei hän kumminkaan tullut ollenkaan tajuihinsa. Hän eli sitten vielä pari päivää Andráksen ja hänen äitinsä hoitaessa häntä uskollisesti loppuun asti. Joskus olivat he huomaavinaan jonkun painavan hänen jo kuoleman kouristamia aivojaan, joskus näyttivät taasen hänen elottomat silmänsä kirkastuvan ja katselevan levottomasti kaikille suunnille. Mutta mitä hän sitten olisi halunnut sanoa, millaisia ohjeita hän olisi antanut pojalleen erotessaan, ei András saanut milloinkaan tietää. He eivät kummatkaan itkeneet, kun he vihdoin ummistivat kovan isäntänsä silmät tämän poistuttua iankaikkiseen lepoonsa. He käskivät tuon vanhan ystävällisen papin lukea muutamia messuja kuolleen sielun rauhoittamiseksi, ja András itse valmisti omin käsin tammilaudoista arkun, johon hänen isänsä maalliset jäännökset sijoitettiin.
Vanha Kemény haudattiin Arokszállasin pieneen kirkkomaahan muiden kyläläisten joukkoon. Hänen puolisonsa oli sitonut pari seppelettä ruiskukista ja laski ne hänen haudalleen. Ne kuihtuivat jo samana iltana, koska aurinko paistoi kuumasti, eikä niitä senjälkeen milloinkaan uusittu.