IX

KAUNIS ILONKA.

Ulkoa kuuluva kumea kavioiden kapse, huutaminen, viheltäminen ja nauru ilmoittivat ajopelien saapuneen Gyöngyösin rautatienasemalta. Suuri rakennus oli pian täynnä vieraita. Nuoret tytöt hyppelivät kuin kananpojat äitiensä ympärillä, lihavat isät pyyhkivät hikistä otsaa, sillä aurinko paistoi kuumasti tänä elokuun päivänä, ja kamarineitoset, palvelijat ja lähetit hakivat viimevuotisia lemmittyjään, ja löydettyään heidät varastivat suukkosia ja vaihtoivat tervehdyksiä, kunnes lämpiö, portaat ja käytävät olisivat vakavaluontoisesta englantilaisesta näyttäneet todellisilta mielipuolten oleskelupaikoilta.

Emännän on lausuttava muutamia ystävällisiä sanoja kaikille. Hänen on ylistettävä jokaisen tytön kauneutta ja ihmeteltävä jokaisen nuorukaisen jaloa ryhtiä, ja kehuttava vanhemmille heidän lastensa suloisuutta. Isännän, Bideskuty’n, ympärille on kokoutunut suuri joukko herroja, jotka nauraen kyselevät häneltä koneista ja myllystä. Vieraat ovat kaikki noita huolettomia ja varakkaita unkarilaisia aatelismiehiä. Varmasti on hullua puhuakaan sellaisen maan parantamisesta, joka kehittää niin suuria omaisuuksia ja osoittaa niin rajatonta vieraanvaraisuutta.

Nuoret, veikeästi ujostelevat tytöt pysyttelevät hyvin lähellä äitiensä hameita. Jokainen lähestyy vuorollaan hyväksytyin tavoin suutelemaan kreivitär Irman kättä ja saamaan ystävällisen taputuksen punastuvalle poskelleen. Nuorukaiset lyövät kantapäänsä yhteen ja tervehtivät niin sotilaallisesti kuin suinkin. Useimmat heistä ovat vielä jonkun ratsurykmentin »yhden vuoden vapaaehtoisen» vormussa, mutta toisten vakavammasta käytöksestä ja ulkomaalaisesta vaateparresta voidaan huomata, että he valmistautuvat valtiomiehiksi. Muutamat karkeihin kotikutoisiin tiukkoihin unkarilaisiin housuihin ja kiiltäviin saappaihin pukeutuneet eivät aio nähtävästi ruveta palvelemaan maataan eikä maakuntaansakaan, vaan aikovat pysyä kotonaan, kuten heidän isänsäkin ovat tehneet, valvoakseen niiden maiden viljelemistä, jotka muodostavat heidän perintönsä.

»Mutta missä Ilonka on»? kysytään yleisesti kaikilta suunnilta. Kantássy, joka on isäntäväen vanha etuoikeutettu ystävä ja tunnettu hulivili, selittää menevänsä hakemaan tytön, vaikka tämä olisi vielä parhaillaan kylpemässä.

Kreivitär Kantássy ennättää juuri sanoa varoittavasti: »Taivaan nimessä, Jenö, koeta nyt hiemankaan ajatella, mitä puhut»! ja huomata tyytyväisyydekseen, etteivät hänen tyttäriensä viattomat korvat ole kuulleet heidän isänsä sopimattomia sanoja, kun puutarhasta alkaa kuulua iloista naurua, ja vanha parooni Palotay, joka on läheinen sukulainen, juoksee hilpeästi erääseen ikkunaan ja vetää uutimet sen eteen.

»Ainoastaan rahalla!» selittää hän. »Jokainen katsoja maksakoon floriinin näystä».

Ja todellakin oli puutarhassa oleva kuva sellainen, että sen katselemisesta kannatti maksaa paljonkin. Yksinkertaisessa valkoisessa musliinipuvussa, kaunis tukka kierrettynä sievälle nutturalle hänen pienen päänsä takaraivolle ja leveälierinen hattu valahtaneena niskaan, poimi Ilonka, jolla oli suloisimmat kasvot, mitkä milloinkaan ovat hymyilleet miehille, muutamia ruusuja ja kiinnitti ne vyöhönsä ainoaksi koristeeksi. Ei ollut siis mikään kumma, että nuorukaiset kokoontuivat ikkunoihin katsomaan tuota suloista olentoa, eikä ollut hyvinkään ihmeellistä, että äidit tarkastelivat kateellisesti tuota kauneinta kauniitten joukossa, eikä sitäkään sovi kummastella, että kreivitär Irma katseli luonteenomaisin ylpeyksin voitonriemuisesti naisvieraihinsa ja mietiskelevästi miehiin, joiden joukosta hän helposti voi valita sopivan puolison tyttärelleen.

Viisi minuuttia myöhemmin tuli tuo loistava ilmiö Kantássyn tyttöjen kanssa, joiden ei millään tavoin halveksittava kauneus lisäsi vain hänen sulouttaan, lämpiöön reippaasti, suloisesti ja niin iloisena kuin leivonen, tietoisena oinasta kauneudestaan ja ilahduttaen omia hovimiehiään läsnäolollaan kuin pieni kuningatar.

»Vanhan enon kieltämättömin etuoikeuksin, kultaseni», sanoi vanha Palotay suudeltuaan kauniin tytön poskia. Kaikki nuorukaiset olivat silloin sen näköisiä kuin he olisivat toivoneet tukkansa nopeasti muuttuvan harmaaksi, että he siten olisivat saaneet saman toivotun etuoikeuden.

Mutta Ilonka hymyili ja niiasi kaikille yhtä suloisesti, suuteli vanhojen rouvien lihavia ja laihoja käsiä, ja salli hymyillen jokaisen vanhemman herran suudella kauniita poskiaan. Ainoastaan äidin terävä silmä huomasi tuon tuskin näkyvän punan ja luomien heikon värähtelyn, kun Ilonka huomasi Madách'in Ferin ja tervehti häntä.

Tämä oli vielä aivan nuori mies, joka oli pukeutunut jonkun ratsurykmentin vapaaehtoisten vormuun. Hän oli pitkä ja solakka, ja näytti hyvin kauniilta ahtaassa takissaan ja ahtaissa punaisissa polvihousuissaan, jotka muodostivat kirkkaan väriläikän Ilonkan valkoisen puvun vierelle. Mutta hänen isänsä oli tuhlannut poikansa perinnön rajattomaan vieraanvaraisuuteen, vanhanaikainen koti oli joutunut juutalaisten haltuun ja Madách’it elivät eräässä pienessä talossa Kecskemét'issä eivätkä voineet kouluttaa poikaansa valtiomieheksi. Liikkeessä oli huhuja, että poika menee pian naimisiin erään vieniläisen rikkaan kauppiaan tyttären kanssa.

Mutta kummallista oli, että nuorukainen näytti vastahakoiselta, eikä vanhalla kreivi Madách’illa ollut nähtävästi minkäänlaista vaikutusvaltaa poikaansa, vaan salli tämän jäädä naimattomaksi, vaikka rikas avioliitto, joka olisi korvannut menetetyn omaisuuden ja kullannut heidän vanhan pienen kruununsa, olisi voitu päättää jo aikoja sitten. Ferillä sanottiin olevan taipumusta sotilaselämään, jota ei pidetty oikein sopivana eikä kyllin ylimyksellisenä alana Madách'ien vanhan perheen jäsenelle, perheen, jonka suku ulottui taaksepäin aina tatarilaisten hyökkäykseen saakka. Ei voida siis ollenkaan ihmetellä, että kreivitär Irman kasvot synkkenivät, kun hän huomasi tyttärensä punastumisen ja kuuli miten sydämmellisesti ja suloisesti tervehdys: »Isten hozta» lausuttiin. Aavistamatta kumminkaan ollenkaan tuota nousevaa myrskyä seisoi Ilonka onnellisena, punastellen ja nauraen iloisesti, luvaten tanssivuoroja illan tanssiaisiin ja suostuen lukemattomiin ratsastus-, vene- ja kalastusretkiin, joita pantaisiin toimeen seuraavien päivien kuluessa.

Viisi minuuttia myöhemmin lyöpi suuri lämpiön kello kaksi kertaa, ja täsmällisesti minuutilleen aukaisee vanha Jánko ovet ja ilmoittaa päivällisen olevan valmis.

Kaikki ovat samanarvoiset tässä vieraanvaraisessa talossa, mitään muodollisuuksia, seurustelun sääntöjä ja etuoikeuksia ei käytetä, vaan iloisesti näyttävät isäntä ja emäntä tietä, nuorten ja vanhain vierasten seuratessa heitä nauraen ja hauskoin aavistuksin ruokasaliin. Mustalaissoittokunta on jo paikoillaan sen toisessa päässä ja kun vieraat tulevat huoneeseen, alkaa se soittaa mitä iloisinta csárdásta lopettamatta ennenkuin kukin on löytänyt paikkansa sen henkilön vierestä, jonka rinnalla kukin mieluummin haluaa istua.

Pöydän toisesta päästä loistavat isännän hyvännäköiset kasvot iloisesti vieraita vastaan, ja vastakkaisessa päässä istuu kreivitär kuin kuningatar kuunnellen, miten hänen pöytäkoristeitaan, hedelmien suuruutta ja puutarhan värikkäisyyttä imarrellaan. Ehkä hän tietää, että nuo kauniit lauseet ovat vain tavallisia kukkaiskielen ilmaisumuotoja, niin tavallisia heidän maassaan, ja muistaa, että hänen on toistettava ne silloin, kun hän vuorostaan matkustaa vierailemaan naapuriensa luokse, vaikka hän kumminkin on melkein varma, että hänen järjestelynsä, taloutensa ja keittotaitonsa ovat paremmat kuin kenenkään kuolevaisen tässä maailmassa. Tuollainen imartelu on kumminkin hauskaa kuunneltavaa, kun itse tietää varmasti, ettei se missään tapauksessa vastaa ollenkaan todellisuutta.

Piilossa äitinsä katseilta istuu Ilonka punastellen ja onnellisena. Feri on ihmeellisen taitavasti valloittanut paikan itselleen aivan hänen vierestään, ja iloiten voivat nyt nämä nuoret todeta, että he saavat istua vierekkäin ainakin kolme tuntia, sillä varmasti kuluu pitkälti aikaa, ennenkuin vanhemmat ihmiset ovat syöneet ja juoneet kyllikseen. Huudettuaan kovasti »Eläköön!» ja ojennettuaan täydet pikarinsa isäntää ja emäntää kohti, ovat vieraat käyneet ruokiin käsiksi. Ensimmäisten minuuttien kuluessa, kun pahin nälkä tyydytetään lautasellisella höyryävää lientä, ei mikään muu kuin lasien kilinä ja hopealusikoiden kalina keskeytä mustalaisten soittoa.

Palvelijat kulkevat reippaasti pöydän ympäri ja täyttävät täyttämistään laseja, jotka pian tyhjentyvät. Muutamien minuuttien kuluttua irtautuvat kielen kannat jälleen.

Bideskuty raukka saa kestää kiivaan hyökkäyksen kaikilta suunnilta uuden myllynsä ja koneittensa vuoksi. Hän pysyy taipumattomasi! kannallaan vedoten suunnitelmiinsa, joista hän ei itsekään ole oikein selvillä. Kaikki hänen vanhemmat vieraansa, jotka ovat samanarvoisia kuin hänkin ja sitäpaitsi varakkaita tilanomistajia, ennustavat mitä suurimpia onnettomuuksia, jotka tulevat häntä varmasti kohtaamaan, jos hän vain jatkaa noiden ulkomailta saatujen aatteittensa toteuttamista. Voihan kostava taivaantuli räjähdyttää nuo kirotut koneet ilmaan ja voivathan kaikki talonpojat tehdä kapinan noita pirullisia vehkeitä vastaan. Pienimmätkin muutokset niihin tapoihin, joilla monet sukupolvet ovat viljelleet maitaan, ovat näiden unkarilaisten aatelismiesten mielestä hullun yrityksiä ja kuulumattomia ennakkotapauksia unkarilaisen tasangon historiassa.

Mutta Bideskuty’n kreivi on miettinyt tätä kaikkea nuoresta pojasta alkaen, jolloin hänen isänsä aluksi koetti karkoittaa nuo ajatukset hänen aivoistaan. Koska vastustamishalu oli ne synnyttänyt, olivat ne muuttuneet vakaumukseksi, ja sitäpaitsi luuli hän varmasti onnistuvansa. Edistääkseen hulluja päähänpistojaan oli hän kumartunut melko syvälle salattuihin arkkuihin. Nyt uskalsi hän, kuten vanha pelaaja ainakin, panna peliin yhä enemmän ja enemmän ollen varma, että lopulta kumminkin onni kääntyy hänelle myönteiseksi, tuo rajaton onni, joka oli rakennettu tuon hänen suuresti parannetun menetelmänsä varmalle perustalle, ja jonka hän luuli saavuttavansa vähemmillä kustannuksilla ja työllä.

Bideskuty oli äärettömin kärsivällisyyksin lukenut läpi monta paksua kirjaa, jotka hän oli tilannut Budapestista, ja uskotteli nyt itselleen olevansa täydellisesti perillä lännen maitten uudenaikaisista suunnitelmista. Kuvitteluissaan näki hän jo olevansa maanviljelyksen tunnustettu erikoistuntija Puolan rajoilta Laithan rannoille saakka. Lukiessaan läpi nuo paksut kirjat oli hän saanut päähänsä jonkunlaista epämääräistä ja lisättyä tietomäärää lukuunottamatta jonkunlaisen toivon hankkia jotakin eroavaa nykyisiin elämäntapoihinsa. Hän alkoi haaveilla rikkauksista, hän, joka polveutui maantuotteilla elämään tottuneesta rodusta, alkoi epämääräisesti ikävöidä muitakin ylellisyyksiä kuin hienoa valkoista leipää ja maukkaita vanhoja viinejä. Edistys-sanan tarkoitus alkoi hänelle jo hieman selvitä, ja hän alkoi jo aavistaa, että maatilallaan asuvan unkarilaisen aatelismiehenkin elämällä voi olla muitakin velvollisuuksia kuin vahtia viljan kasvamista ja kesyttää villejä hevosia ajohevosiksi. Joskus tuo kummallinen vanhus paljasti itsensä, kuten silloinkin, kun hän kiusasi vanhaa Rosensteiniä, mutta hänen mielessään oli arvottoman sukuylpeyden rinnalla kumminkin epämääräinen tunne arvokkaisuudestaan ihmisenä.

Pöydän toisessa päässä oli Ilonka vihdoinkin rikkonut onnellisen vaitiolon.

»Minulle kerrottiin, ettet tulisikaan», sanoi hän syötyään liemen.

»Mutta sinähän tiesit paremmin, etkö tiennytkin»?

»En. Kuulin sinun matkustaneen Budapestiin karnevaaliin ja ajattelin…»

»Sinun pitää vain ajatella, että olet kauniimpi kuin kukaan muu tyttö, jonka jossakin voin kohdata. Kun Budapestissä näin jotkut kauniit kasvot, muistelin vain yhä enemmän sinua».

»Muistelitko minua»? sanoi Ilonka veikeästi hämmästyen.

»Kyllä kai sen tiedät, Ilonka», sanoi nuorukainen hilliten kiihkonsa.
»Tiedät minun…»

»Hsh, hsh!» kuiskasi tyttö hermostuneesti. »Äiti katsoo tänne päin, ja olen varma, että kreivitär Kantássy voi kuulla puheemme».

Feri oli koettanut kuiskata niin hiljaa, etteivät ilmassa surisevat kärpäsetkään voineet sitä kuulla, mutta Ilonka oli kai kumminkin kuullut jotakin, koska hän punastui ja käänsi sinisten silmiensä katseen lautaseen. Oli hyvin hauskaa puhella näin ja haukata salaa kielletystä hedelmästä sillä aikaa kuin äidin silmät olivat kääntyneet muualle, ja iloinen puhelu, nauru ja mustalaisten iloinen soitto estivät kenenkään muun kuulemasta nuorukaisen kuiskauksia.

»Suoritan upseerin tutkintoni tulevan kuukauden kuluessa, Ilonka», sanoi Feri koettavasti.

»Vai niin».

»Ja sitten rukoilen toista sotaa preussilaisia vastaan».

»Mutta miksi? Sinuthan voidaan tappaa».

»Niin voidaankin», vastasi Feri hymyillen. »Se olisikin varmasti tämän vaikeuden parhain ratkaisu. Mutta jos saan elää tehdäkseni jotakin suurta, ääretöntä, joka kiinnittää maani huomion minuun raukkaan, niin silloin ehkä…»

»Niin», toisti Ilonka, »silloin ehkä…?»

Molemmat vaikenivat ja Ilonkan silmästä vierähti kyynel vyössä olevaan ruusukimppuun.

»Ehkä»! Molemmat tiesivät, miten epämääräinen tuo sana oli, ja tunsivat, että vaikka heidän rakkautensa olisi ollut kuinka suuri tahansa ja heidän surunsa ääretön, heidän kohtalonsa ja onnensa johtuivat vain tuosta arvoituksellisesta »ehkä», vanhempien suostumuksesta, jota ilman ei kukaan hyvin kasvatettu unkarilainen tyttö voi mennä naimisiin, koska hän on heidän vanhanaikaisten oikkujensa, heidän mielipiteittensä arvosta ja rikkauksista orja, kaiken tuon ulkonaisen komeuden palvelija, joka on niin välttämätön vanhojen mielestä, mutta joka nuorista näyttää niin surkealta ja mitättömältä.

»Ilonka, olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi», sanoi nuorukainen hetken kuluttua.

»Onnelliseksiko? Miten sitten»? kysyi tyttö viattomasti.

»Sanomalla tuon sanan 'ehkä'».

Palvelijat tarjoilivat juuri lihaa, hedelmiä ja salaatteja. Kaikilta suunnilta kuului iloista hälinää, äänekästä naurua ja joskus raakoja piloja. Nämä kaksi istuivat kuin varjoisien lehvien suojassa olevat pienet linnut varmoina, ettei myrskyn raivo heitä saavuta, ja tyytyväisinä saadessaan silloin tällöin katsoa toisiaan silmiin ja sanoa joskus sanasen siitä, mikä oli lähinnä heidän sydäntään, silloin kun heidän vanhempiensa vaanivat silmät katsoivat johonkin muualle.

»Kaunis Ilonka näyttää istuvan hyvin hiljaa paikoillaan», kuultiin jonkun nauraen sanovan pöydän toisessa päässä, ja meluisa ja hyväntuulinen vanha Kantássy kohotti täysinäisen viinipikarinsa korkealle päänsä yläpuolelle.

»Juon tasankojen kauneimman tytön maljan», sanoi hän noustessaan ja lisäsi: »Kaunis Ilonka, tyhjennän tämän lasin kirkkaiden silmiesi, punaisien poskiesi ja tuon iloisen naurusi kunniaksi, jota en ole kuullut puoleen tuntiin»!

Tämä soi tilaisuuden lasien täyttämiseen, ja kaikki nuoret nousivat paikoiltaan ja menivät hiusmartoaan myöten punastuneen Ilonkan luo kilistämään lasejaan hänen kanssaan ja sanomaan: »Eljen»! Kaikki nuoret tytöt suutelivat häntä ja nuorukaiset olivat sen näköiset kuin he myöskin olisivat halunneet tehdä samoin. Vanhemmat vieraat suutelivat häntä kysymättä lupaa, ja niin jatkui melu pitkän aikaa kaikkien huomion kiintyessä Ilonkaan niin, että puheenaihe, joka oli hänestä niin mielenkiintoinen, syrjäytettiin jyrkästi vähäksi aikaa.

Pian kumminkin nousi nuori Bartócz, joka oli juuri äskettäin suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja oli valmis astumaan valtion palvelukseen, ja puhui kauniisti emännän syntymäpäivän johdosta. Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti, ja Ilonka sai tilaisuuden kuiskata hiljaa:

»Sitä ei kannata juuri ajatella, sillä äiti ei suostu siihen ikinä».

»Mitä luulet sitten isäsi ajattelevan, Ilonka»?

Tyttö pudisti kaunista päätään ajattelevasti.

»Isä on niin kiintynyt noihin koneihinsa ja riitoihinsa talonpoikien kanssa, että hän suostuu kaikkiin äidin ehdotuksiin kotirauhan vuoksi».

»Ilonka, toivon, että olisimme eläneet satoja vuosia sitten».

»Miksi»?

»Koska silloin olisin voinut ratsastaa tänne Kopélla keskellä yötä, kiivetä Bideskuty’n ikkunoihin nuoraa pitkin ja ryöstää sinut mukaani välittämättä äidistäsi, isästäsi ja muista. Noihin aikoihin ei välitetty rahasta eikä perhesuhteista myöskään. Kaikki olivat samanarvoiset, ja mies voi naida kenen hän vain halusi».

»Ah, miten suloista se mahtoi ollakaan, kun ei tytön tarvinnut kysyä äidiltään, ketä hän saa rakastaa».

»Eihän sinun tarvitse kysyä sitä nytkään, Ilonka», korjasi nuorukainen vakavasti, »sillä eihän kukaan voi estää sinua rakastamasta, ketä haluat».

»Mitä tuollainen rakkaus sitten hyödyttää», vastasi tyttö viattomasti, »ellen saa mennä rakastettuni kanssa naimisiin»?

»Rakkauteni sinuun, Ilonka, suo minulle muutenkin paljon iloa, vaikka en…»

»Hsh, hsh, äiti katsoo varmasti nyt tänne päin».

Tutkintonsa suorittanut nuorukainen lopetti puheensa, ja vielä kerran oli kaikkien vieraiden kilistettävä lasejaan emännän kanssa ja toivotettava hänelle onnea. Ilonkan oli pakko, kuten kaikkien muidenkin, mennä äitinsä luo, suudella tämän kättä ja sanoa muutamia sanoja onnentoivotukseksi. Hänen nuori sydämensä, joka ei vielä oikein ymmärtänyt tunteita, jotka uhkasivat sen täyttää, kiintyi hetkiseksi kokonaan äitiin, jolla oli hänen kohtalonsa kokonaan käsissään. Kun hän oli lausunut kauniin onnentoivotuksensa, kiersi hän kiihkeästi käsivartensa äitinsä kaulaan pyytäen hellää suukkosta sensijaan, että hän olisi kainosti suudellut äitinsä kättä.

»Ilonka, tyttöseni, rypistät vaatteesi», sanoi kreivitär Irma moittivasti.

Ja Ilonka, tuntien epämääräisesti tehneensä jotakin sopimatonta, jota hän ei ymmärtänyt, meni ujosti ja itkukurkussa paikoilleen.