VIII
ENSIMMÄISET VIERAAT.
»Otan sittenkin luullakseni sinisen vyöni ja nauharuusukkeet, Rosa, sillä tuossa punaisessa näytän niin kalpealta. Voi rakkaani, miten myöhäinen nyt jo onkaan! Olen kuullut mustalaisten soittavan jo puolituntia. En tule tänään ikinä valmiiksi».
Ja pieni kamarineiti juoksi sinne ja tänne häärätessään nuoren emäntänsä ympärillä. Sininen vyö vaihdettiin punaiseen ja takaisin jälleen, joku irtautunut keltainen kihara kiinnitettiin jälleen paikoilleen ja laitettiin silmukka sinne ja toinen tänne. Tyttö hääräsi innokkaasti hikipäissään ja ylpeänä emännästään, joka oli tasankojen kaunein perijätär. Bideskuty’n seitsemäntoista vuotiaasta Ilonkasta luultiin tulevan maakunnan kaunotar, kaunein tuossa maassa, jossa kaikki naiset ovat kauniita. Hänellä oli solakka, mutta kumminkin täyteläinen, unkarilaiselle rodulle niin ominainen vartalo, persikanvärinen iho, kullankeltainen tukka, ja »älä unhota minua»-silmät, joiden sanotaan panevan jokaisen tulisen unkarilaisen syttyvän sydämen liekehtimään. Koska, kuten Bideskuty’n jalo emäntäkin oli sanonut, jokaisen unkarilaisen jalosukuisen tytön velvollisuus on tulla kauniiksi, täytti Ilonka varmasti nämä vaatimukset täydellisesti, ja kreivitär, hänen äitinsä, sai olla melkein varma, että hänen tyttärensä täyttää toisenkin velvollisuutensa yhtä täsmällisesti ja menee niin edullisiin naimisiin kuin hänen äidillinen sydämensä suinkin ikinä vain voi toivoa.
Alakerroksessa alkoi hälinä muuttua melkein sähköiseksi. Kreivitär itse ahtaassa silkkipuserossaan, joka oli kuulunut hänen myötäjäisiinsä ja jota oli monta kertaa koetettu muuttaa hieman muodinmukaisemmaksi, loi viimeisen silmäyksen suuressa lämpiössä olevaan komeasti katettuun päivällispöytään. Suuri tamminen tarjoilupöytä, joka oli melkein koko lämpiön pituinen, notkui suurten, kaikenlaista lihaa ja kalaa sisältävien lautasten alla, jotka täyttivät jokaisen vapaan nurkan. Toisilla hevosenkengänmuotoisilla pöydillä oli suuria koreja täynnä melooneja ja viinirypäleitä, jotka levittivät läpitunkevaa tuoksua ympärilleen.
Suuria, valmiiksi aukaistuja viinipulloja oli valmiina lautasten välissä ja tarjoilupöydän kummassakin päässä olevilla korkeilla pukeilla oli pari viinitynnyriä valmiina luovuttamaan sisältönsä siinä tapauksessa, etteivät pullot riittäneet. Palvelijat, jotka olivat pukeutuneet parhaimpiin ahtaihin unkarilaisiin takkeihin ja vielä ahtaampiin polvihousuihin ja kiiltävimmästä nahasta valmistettuihin kenkiin, oleskelivat alempana olevassa välikössä odottaen tulijoita. Mustalaissoittokunta sympaalinpuhaltajineen ja johtajineen oli asettunut pihalle aloittaakseen Rákóczyn marssin heti, kun etäinen piiskan läjähdys ilmoittaa ensimmäisten vieraiden tulon.
Kreivitär Irma odotti paria lähintä naapuria saapuvaksi jo päivällisille. He tulevat omilla vaunuillaan koko matkan Tarnan tuolta puolen. Bideskuty oli varannut hevoset kaikille sellaisille vieraille, jotka tulivat pitkien matkojen takaa. Jo edellisenä päivänä oli vaunuja lähtenyt kaikille suunnille, joissa valtatie haarautui ja joilta suunnilta odotettiin vieraita. Keveimmät ajopelit, joiden eteen valjastettiin kartanon parhaimmat hevoset, oli lähetetty edellisenä iltana Gyöngyösiin noutamaan rautatien asemalta sellaisia, joiden, koska he olivat kotoisin vielä kauempaa, oli pakko matkustaa junassa. Nämä vieraat olivat enimmäkseen nuoria ja hienoja ihmisiä, jotka olivat oleskelleet joko Budapestissä tahi Wienissä ja olivat tottuneet noihin pirun valmistamiin juniin, jotka olivat melkein samanlaisia kuin Bideskuty’n puimakoneetkin. Kaikki vanhemmat ihmiset matkustivat mieluummin vaunuilla, sillä olivathan nuo kulkuneuvot kelvanneet heidän vanhemmilleen ja esivanhemmilleenkin. Nuo kömpelöt, mutta mukavat ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu neljä varmajalkaista unkarilaista heidän omista laumoistaan valittua hevosta, eivät kiitäneet pirullista vauhtia teräskiskoilla, joita varmasti ei milloinkaan valmistettu muualla kuin saatanan omassa konepajassa.
Hurraa, eläköön! Kaukaa kuuluvat huudot, laukkaavien hevosten jymisevä kavioiden kapse ja valjaitten narina ilmoittivat noin yhdentoista aikana aamupäivällä ensimmäisten vieraiden tulon. »No nyt, mustalaiset!» kajahtaa Bideskuty’n ääni eräästä yläkerran ikkunasta, ja johtajan viittauksesta aloittaa sympaalin puhaltaja tuon tulisen Rákóczyn marssin. Tuolla he tulevat, Kantássyt, lähimmät naapurit, jotka asuvat vain noin kuudenkymmenen kilometrin päässä. Heitä on pari vaunullista, sillä perhe on suuri ja heillä on monta palvelijaa mukanaan. Heidän näkönsä ja käyttäytymisensä on aito unkarilaista. Ajurit ja tallirengit ovat pukeutuneet kansallispukuihin — lumivalkoisiin pellavahousuihin ja leveähihaisiin paitoihin, jotka liehuvat tuulessa, lyhyihin koreasti kirjailtuihin nahkaliiveihin, pyöreihin lakkeihin ja kiiltäviin saappaihin. Ajaja ohjaa hyvin taitavasti viidestä unkarilaisesta hevosesta kokoonpannun valjakkonsa, josta kolme on johtajaa ja kaksi aisahevosta, Bideskuty’n leveästä portista pihalle ja pysähdyttää sen jyrkästi portaitten edustalle. Hevosten komeat punaiset nahkavaljaat omituisine tupsuilleen ja kiiltävine messinkisolkineen kimaltelevat ja kilisevät kuumassa keskipäivän ilmassa. Kolme sievästi puettua tyttöä, pari nuorukaista, lihavahko kreivi Kantássy ja hänen laiha happamennäköinen vaimonsa laskeutuvat noista suurista vaunuista ja nousevat puhellen, innostuneina ja kiihkeästi lämpiöön ja sieltä synkän hunnin ohi yläkertaan.
»Isten hozta»! [=Jumala on tuonut teidät luoksemme]. Kun Jánko vakavasti avaa vierashuoneen ovet, niissä Bideskuty vaimoineen odottaa vieraita, vaihdetaan kädenlyöntejä ja suutelolta.
»Kas, Mariska, miten pitkäksi oletkaan kasvanut, ja Sarolta, en oikein tunnekaan sinua enää, ja pienestä Emmikestä on kasvanut niin kaunis tyttö»! sanoi emäntä, ja nuoret tytöt tulevat niiaten ja sirosti suutelemaan hänen kättään.
Kreivitär Kantássyn vanhin tytär ja hänen oma Ilonkansa olivat samanikäisiä ja nähtävästi kilpailevia kaunottaria, mutta kreivitär Irma huomasi suureksi tyytyväisyydekseen, että Mariskalla oli otsassaan pari näppylää, jotka olivat hyvin silmiinpistävät, vaikka hänen äitinsä oli käskenytkin tyttönsä kammata tukkansa niin, ettei niitä näkyisi.
Vanhempien keskustellessa seisovat tytöt syrjässä kiltisti ja punastellen. Äidit, kuitattuaan muutamin sanoin teitten huonouden, keskustelevat jo hyväksyttävistä sulhasehdokkaista, ja isät puhuvat laajalti tämän vuoden hyvästä sadosta ja nähtävästi lupaavasta viininkorjuuajasta.
»En voi sanoakaan sinulle», kuiskaa kreivitär Kantássy sujuvasti, »miten suuresti Bartoczin Zsiga ihailee Mariskaa. Hänestä tulisi kaikissa suhteissa sopiva puoliso tyttärelleni, mutta onnettomuudeksi on hän, kuten tiedät, valtiomies, ja hän on Ranskassa ja Englannissa ollessaan ruvennut ajattelemaan, että tyttöjen pitää osata tehdä muutakin kuin näyttää sieviltä. Luullakseni ovat nuo ulkomaalaiset tytöt peloittavasti edistyneitä; muutamat heistä lukevat novelleja ja kulkevat kaupungilla yksinään. Jumalalle kiitos, Mariskassa ei ole mitään tuollaista, hän on niin kiltti ja viaton kuin vain voin toivoa».
»Hän on todellakin kaunis tyttö», vastaa emäntä varmasti ja päättäväisesti. »Bartoczin Zsigasta saa hän erinomaisen puolison. Tietysti olet kuullut, ettemme ole suostuneet antamaan Ilonkaa hänelle?»
»Hämmästytät minut, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy hieman happamesti. »Mielestäni ei Ilonka olekaan hänen makunsa mukainen. Tässä eräänä päivänä sanoi hän, että Ilonka on liian kaunis hänelle. Etkö sinäkin ajattele niin? Etkö? Ehkä oletkin niin onnellinen, että löydät vielä miehen, joka ihailee hänen kalpeata ihoaan. Olen kumminkin huomannut, että Mariskan punaisia poskia ihaillaan äärettömästi».
»Ilonkalta ei ole kumminkaan milloinkaan puuttunut ihailijoita», vastaa emäntä sulavasti. »Meillä on todellakin täysi työ hylätessämme avioliittoehdotuksia Ilonkan puolesta, sillä hänellä on niitä niin paljon».
»Kuten tiedät, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy lopullisesti väistääkseen iskun, »on Ilonka vielä aivan lapsi ja miehet tietävät, että hän kerran saa periä koko Bideskuty’n ja Kisfalun, puhumattakaan Zárdasta, jonka hän saa häälahjaksi. Mutta missä tyttö on»? lisää hän aavistaessaan, että keskustelu alkoi muuttua vastenmieliseksi. »Mariska, tyttöseni, tiedän varmasti, että kreivitär Irma sallii sinun mennä llonkan luo, joka luultavasti on jo lopettanut pukeutumisensa. Iloitsette varmasti saadessanne jälleen tavata toisenne».
»Kyllä, äiti»!
»Sarolta ja Emmike saavat mennä myös».
»Kyllä, äiti»!
Ja nuo kolme tyttöä, ollen iloissaan saadessaan luvan poistua vanhempiensa painostavasta seurasta, valmistautuivat poistumaan huoneesta.
»Kuulehan, Mariska, riisukaa kaikki kolme hattunne ja sormikkaanne, ja kammatkaa tukkanne, ennenkuin tulette jälleen alas».
»Kyllä, äiti!»
Ja kuten häkistään päässeet pienet linnut, liehuvat tytöt huoneesta niiattuaan ensin vanhanaikaisesti.
»He ovat ihastuttavia»! sanoo emäntä armollisesti.
»Luullakseni he ovat melko hyvin kasvatettuja», lisää hellä äiti ylpeästi.
»Mutta hyvä ystäväni», kuului lihavan kreivi Kantássyn jylisevä ääni, »usko minua, kiintymisesi noihin kirottuihin koneihin on suurinta hulluutta, mitä maailmassa on! Eivätkö isäsi ja minun isäni, isoisäsi ja minun isoisäni kylväneet ja leikanneet maailman parasta viljaa ja jauhaneet sitä valkoisimmiksi jauhoiksi tuollaisitta ulkomaalaisitta laitoksitta? Ethän sinä voita niillä mitään muuta kuin joudut juutalaisten nyljettäväksi, sillä tuollaiset vehkeet maksavat rahaa, jota emme tähän asti, Jumalalle kiitos, ole ollenkaan tarvinneet».
»Kuulehan, veliseni, Englannissa…» aloitti Bideskuty hyvin tietäväisen näköisenä.
»Älä rupea puhumaan minulle tuosta kirotusta maasta! Luuletko minun tietävän siitä muuta kuin, että se on meren ympäröimä maa, jonka vilja on huonompaa kuin mitä me annamme sioillemme ja jonka asukkaat valmistavat viiniä karviaismarjoista? Kysyn sinulta, mitä he tietävät viljasta ja rypäleistä? Miksi eivät he, koira vieköön, valmista kelvollista sellaista noilla saatanan laitteillaan»?
»Ajattele, miten mitättömällä työllä ja vähillä vaivoilla sitten suoriudun, kun myllyni valmistuu».
»Kenenkä töitä ja vaivoja sinä tahdot säästää? Noiden laiskojen ja kelvottomien talonpoikienko? Aiot siis antaa heille enemmän vapautta, että he voisivat rikastua ja tulla suurempien maatalojen omistajiksi kuin me, ja ajaa lopulta meidät aateliset pois kodeistamme, kuten nuo kirotut juutalaiset ovat jo alkaneet tehdä. Niin kauan kuin pakotat talonpoikaa työskentelemään hyväksesi antamatta hänelle muuta palkkaa kuin potkuja, kunnioittaa ja pelkää hän sinua, mutta jos sallit hänen työskennellä omaksi hyödykseen, rikastua ja tulla suurten maa-alojen omistajaksi, alkaa hän ajatella olevansa sinun vertaisesi, polvistuu vierellesi kirkonpenkissä ja luulottelee, että hänen poikansa voi naida tyttäresi».
»Ei ole ollenkaan vaikea pysyttää talonpoikaa oikealla alallaan, rikastakin, kuten esimerkiksi Keményn Andrásta, joka on vuokrannut minulta Kisfalun. Tuon miehen sanotaan omistavan noin neljä tahi viisi miljoonaa floriinia, jotka hänen saita isänsä oli kuulemma kätkenyt viinitynnyreihin. Kumminkin on hän hyvin tyytyväinen saadessaan vuokrata Kisfalun minulta, ja olen varma, että milloin tahansa kohtaankin hänet, ottaa hän kohteliaasti lakin päästään minun, tilanomistajansa, edessä».
»Aiotko todellakin uskotella minulle, että kartanosi alueella on talonpoika, joka omistaa miljooneja floriineja? Joku on huiputtanut sinua kauniilla puheilla, ystäväni».
»Mitään kauniita puheita ne eivät ole, vaikka luullakseni rahamäärän suuruus onkin liioiteltu. Hänellä on kumminkin varmasti paljon rahaa ja sitäpaitsi on minulle kerrottu, että hän saa aina viininsä ja nautansa edullisesti kaupaksi».
»No, olkoon sitten, mutta mielestäni käyttäytyy tuo talonpoika kirotun hävittömästi kootessaan tuollaisia rikkauksia. Ihmettelenpä, onko hän jo halunnut ostaa sinulta jotakin maakappaletta»?
»Ei milloinkaan. Muutamat ihmiset luulevat hänen lainailevan rahoja omaan laskuunsa, mutta en tiedä sitä varmasti. Minulla ei ole ollut milloinkaan mitään tekemistä hänen kanssaan.»
»Vai niin. Mutta luullakseni olet liikeasioissa jonkun juutalaisen tahi parinkin kanssa»? vihjaisi kreivi Kantássy äänekkäästi nauraen. »Tuo kirottu mylly on varmasti tullut maksamaan paljon.»
»Niin on!» vastasi Bideskuty raukka, pudistaen päätään muistellessaan eilistä tuhoisaa sopimustaan, »ja nuo kirotut juutalaiset vaativat niin äärettömän suuren koron. Minulla on enää tuskin niin paljon viljaa jäljellä, että voin varustaa tämän talon leivällä. En olisi ollenkaan pahoillani, vaikka tuo saita Keményn András haluaisikin ostaa minulta palasen maata».
»Eikö hän ole milloinkaan sanonut haluavansa ostaa sinulta Kisfalua?»
»Ei ikinä, ainakaan minun tietääkseni, ja sehän minua juuri enimmän kummastuttaakin. Olen sitä usein odottanut ja toivonut, koska en voi lahjoittaakaan maatilaa hänelle».
»Hän tuntuu todellakin pysyvän järkevästi omalla alallaan», vastasi kreivi Kantássy. »Sehän olisi jo todella hirveätä, että joku talonpoika olisi tuon kauniin Kisfalun omistaja.»
»Hänellä on kuitenkin kaikissa tapauksissa paljon rahaa. Mihin hän sitä käyttää, en voi ymmärtää. Jokainen talonpoika haaveksii kumminkin, sitten kuin heidät vapautettiin, saavansa joskus omistaa palasen maata».
»Omistaako palasen maata»? toisti vihainen kreivi. »Hyvä Bideskuty, mistä maailmasta olet saanut päähäsi tuollaisia uudenaikaisia aatteita? Tulevatko ne Englannista noiden jumalattomien koneiden mukana? Jos asian laita on niin, niin usko minua ja upota koko tuo hökötys mereen yhdessä tuon olutta valmistavan maan kanssa, jonka piru vieköön. Heidän omansa todellakin! Kun olin nuori, ei ainoastaan kaikki maa, vaan myöskin heidän laiskat ja kelvottomat ruumiinsakin kuuluivat aatelisille, he ja heidän poikansa ja tyttärensä myöskin. Ja nyt sinä puhut heidän maistaan ja rikkauksistaan! Mahdotonta»!
Ja lihava ja vanha kreivi Kantássy, pyöreä ja laahustava, poistui vihoissaan ystävänsä luota, jolla oli niin naurettavat mielipiteet, vedotakseen kreivittäreen, joka oli aloittanut elämänsä noudattamalla ohjetta: »Paroonit ovat vasta ihmisiä», ja jolta hän senvuoksi tiesi aina varmasti saavansa kannatusta.
»Keitä muita sinä vielä odotat tänään?» kysyi kreivitär Kantássy heittäytyen rohkeasti taisteluun. Hän ei ollut ollenkaan varma, oliko miehensä viimeinen huomautus ollenkaan sopiva ja luuli keskustelunaiheen vaihtamisen olevan hyvin suotava.
»Odotamme enemmän niitä vieraita, jotka tulevat junassa. Egregyisit tulevat luultavasti kumminkin vaunuilla, sillä kuten tiedät, ei täti Irma ole milloinkaan elämässään matkustanut junassa. He eivät kumminkaan tule luultavasti, ennenkuin huomenna, koska tiet ovat niin huonossa kunnossa. Mutta Bartócz'it, Madács'it, Palotays'it ja muutamat muut ovat luullakseni aivan heti täällä. Muistaakseni saapuu juna johonkin aikaan aamulla», lisäsi hän epävarmasti. »Sen on pysähdyttävä aina pitkäksi ajaksi Palotaan, sillä paronitar ei milloinkaan joudu ajoissa, ja juna odottaa aina häntä».
»Luullakseni tulevat he jo tuolla»! sanoi Bideskuty iloisesti. Hän tiesi nyt varmasti säästyvänsä enemmiltä ystävänsä hyökkäyksiltä rakastamiensa koneitten vuoksi.