VII
LAINAAJA JA KORKO.
Emäntä oli hakenut haarikallisen vanhinta viiniään ja asettanut sen pöydälle, joka oli parhaiten piilossa auringolta. Hän pyyhki nopeasti esiliinallaan pöydän ja penkin puhdistaakseen ne pienimmistäkin tomuhiukkasista.
»Hei, mutta tehän kaunistutte kaunistumistanne joka päivä, Zsuszi, te sieluni valo!» sanoi András sydämellisesti hänen korvaansa samalla kun hän kiersi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille ja suuteli hänen lumivalkoista niskaansa. »Jos olisin teidän miehenne ja herranne, jona monesta syystä haluaisin olla, ei minulla olisi hetkenkään rauhaa. Hänellä on kai täysi työ estäessään vieraita kiertämästä käsivarsiaan tämän solakan vartalon ympärille?»
Ja András veti kauniin emännän polvelleen istumaan ja katseli häntä niin ihailevasti juodessaan maukasta viiniä, että emäntä punastui hirveästi.
»Ah, András, te ette tiedä, että tuo minua juuri surettaakin», sanoi kaunis emäntä kyyneleen tahi parin kostuttaessa hänen silmiään ja tehdessä ne vielä entistäkin kirkkaammiksi.
»Mikä teitä vaivaa, Lotti? Kertokaa minulle. Haluatteko uuden lettinauhan, kyyhkyseni, vaiko uuden silkkipuvun sunnuntaiksi? Kertokaa minulle vain mitä haluatte, lintuseni, niin saatte sen varmasti. Älkää taivaan nimessä kumminkaan itkekö, sillä sellaista en voi katsoa».
»Ei, ei, tässä ei ole kysymyksessä lettinauhat eikä uudet puvut, András», vastasi emäntä purskahtaen nyt todellakin äänekkääseen itkuun, »sillä kauneuteni ei ole enää minkään arvoinen, kun mieheni on lakannut rakastamasta minua».
»Lakannutko rakastamasta teitä, ruususeni? Onko Kálmán tullut sokeaksi, vai onko hän ruvennut katsomaan kieroon?»
»En tiedä, András, mikä häntä vaivaa, mutta sen tiedän varmasti, ettei hän rakasta minua enää», vastasi emäntä värisevin äänin. »Hän ei ole lyönyt minua kolmeen viikkoon».
András vihelsi pitkään.
»No mutta, tuohan kuulostaa vakavalta! Entä te»?
»Voi, hänellä olisi kyllä ollut syytä. Tanssin csárdásta Horty Rezsön kanssa pari tuntia, kunnes olin vähältä pyörtyä ja todellakin kaaduin hänen syliinsä, mutta tultuani kotiin, niin Kálmán, joka oli siellä ja näki kaiken, senkin, että Reszö suuteli minua csárdáksen jälkeen, meni vain tyynesti nukkumaan lyömättä minua edes korvalle».
Ja laiminlyöty vaimo itki yhä katkerammin.
»Se tuntuu niin nöyryyttävältä», lisäsi hän kyyneleittensä seasta. »Panna esimerkiksi ei voinut viime sunnuntaina kumartuakaan eikä liikuttaa kättään ja Lujzalla oli sininen mustelma olkapäässään. Sellainen on oikeaa rakkautta, kai sen tiedätte. Heidän miehensä rakastavat selvästi äärettömästi heitä, koska he ovat niin mustasukkaiset, että he antavat vaimoilleen noin kovasti selkään. Koska käsivarsissani ei ollut mustelman merkkiäkään, oli minun pakko pukea pitkähihainen pusero ylleni kätkeäkseni häpeäni».
»Kas niin, kas niin, kaunokaiseni», sanoi András lohduttavasti, »heretkää nyt itkemästä ja luvatkaa tulevana sunnuntaina tanssia kaikki csárdákset kanssani, niin lupaan puristaa solakkaa vartaloanne niin kovasti ja katsoa niin ihailevasti kirkkaihin silmiinne, että Kálmán mustasukkaisessa raivossaan hakkaa keppinsä säpäleiksi teidän selkäänne. Menkää nyt tuomaan hieman viiniä tuolle vanhalle linnunpelätillekin, sillä hän näyttää olevan hyvin kuumissaan ja väsynyt. Minun on pakko hieman jutella hänen kanssaan, mutta en voi sitä tehdä, jos hänen suunsa on kuiva… Antakaa minulle vielä suukkonen… toinen ja kolmaskin. Kas niin! Jos Kálmán, vieköön hänet piru, olisi nähnyt minut nyt, ei teidän lihaviin valkoisiin hartioihin jäisi valkoista paikkaakaan, sillä niistä tulisi pian niin mustat ja siniset, että Panna, Lujza ja muut muuttuisivat aivan viheriöiksi kateudesta».
Reipas emäntä juoksi nauraen ja täydellisesti lohdutettuna ravintolaan, ja toi sieltä hieman vastahakoisesti suuren haarikallisen viiniä juutalaiselle.
Rosenstein oli istunut hyvin kärsivällisesti nurkassaan välittämättä laskeutuvan auringon kuumista säteistä, jotka sattuivat suoraan hänen laihaan selkäänsä. Hän oli hyvin hullunkurisen näköinen istuessaan siinä kuin mikäkin suuri taivasta vasten kuvastuva linnunpelätti. Tyynesti oli hän odottanut, kun Keményn András hakkaili emäntää, mutta hänen linnunnaamansa kirkastui, kun hän kuuli nuoren talonpojan tilaavan mitallisen viiniä hänelle. Hän ei ollut tottunut tällaisiin huomaavaisuuksiin kenenkään muun paitsi Andráksen puolelta, sillä András tiesi aikaisempien kokemuksiensa perusteella, miltä tuntuu olla kuumissaan ja janoissaan saamatta virkistyksekseen pullollistakaan viiniä.
»Nyt, kaunis kyyhkyseni, on teidän mentävä sisälle», sanoi András suudellen nuorta emäntää monta kertaa. »Mitä minulla on sanottavaa tuolle vanhalle juutalaiselle ei sovi teidän ruusunpunaisille korvillenne, jotka on luotu kuuntelemaan vain rakkaudentunnustuksia».
»Lähetättekö minut pois»? sanoi emäntä nyrpeästi. »Aiotte siis keskustella salaisuuksista ja liikeasioista tuon kauhean Rosensteinin kanssa. Miksi en saa jäädä kuuntelemaan? Osaan kyllä säilyttää salaisuudet. Ette suinkaan aio lainata rahaa häneltä?»
»En, kultaseni, siitä saatte olla aivan varma», sanoi András nauraen, »joten voitte levollisesti poistua. Salaisuuksia, joista Rosenstein ja minä aiomme keskustella, ei kannata salata eikä niitä kannata muistellakaan».
Kauniin emännän oli pakko poistua, vaikkakin vastahakoisesti. András oli elämänsä aikana oppinut tottelemisen taidon niin täydellisesti, että hän osasi vastustamattomasti opettaa sen kaikille muillekin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Hän viittasi Rosensteinille, ja juutalainen tuli lopetettuaan viininsä nopeasti lähemmäksi nöyrästi, matelevaisesti ja mielistelevästi hymyillen, kuten hänen rotunsa jäsenet ovat oppineet vuosisatojen kuluessa käyttäytymään.
»No, vanha linnunpelätti, pitkästyitkö odotukseen»? kysyi András ystävällisesti. »Niin, niin, kauniit naiset kuluttavat niin paljon miesten aikaa ja minä olen tuhlannut niin äärettömän vähän elämästäni sellaiseen, että minun on rakastettava vielä paljon, ennenkuin olen saanut tarpeekseni-nauttia maailman jaloimmasta tunteesta. Tule istumaan tänne varjoon, mutta älä istu aivan viereeni», lisäsi hän nauraen tehdessään tilaa Rosensteinille vieressään olevalle penkille.
Juutalainen oli melko hyvällä tuulella, sillä Andráksen iloinen nauru oli tarttuvaa. Rosensteinin ohuitten huulien välistä kuului hiljaista hörötystä, joka ehkä oli jonkunlaista naurua.
Nuori talonpoika työnsi haarikat ja pullot pöydän toiselle syrjälle. Viini kiihdyttää ja kun on keskusteltava juutalaisen kanssa, on ajatukset pidettävä selvinä. Piipullinen tupakkaa on kumminkin aina hyvä ystävä ja neuvonantaja, ja András työnnettyään pellavapaitansa leveät hihat ylemmäksi nojasi molemmat kyynärpäänsä pöytään ja täytettyään pitkän kirsikkapuisen piippunsa sanoi hän juutalaiselle:
»No, annahan kuulua»!
Rosenstein oli vetänyt taskustaan toisen noista papereista, joiden alle Bideskuty’n kreivi oli aamulla kirjoittanut nimensä lukematta niitä edes läpikään. Toinen oli hyvässä turvassa povitaskussa, eikä sitä nähtävästi oltu tarkoitettukaan muiden katseltavaksi.
»Bideskuty’n jalo kreivi halusi saada kaksisataaviisikymmentätuhatta floriinia», aloitti hän, »koska hän panee huomenna uuden höyrymyllynsä käyntiin ja hänen oli maksettava palkat Budapestista tänne tulleille työmiehille, joihin hänen oli pakko turvautua senvuoksi, etteivät näiden kylien miehet uskalla lähestyä tuota rakennusta peninkulmankaan päähän pelosta, että he tapaavat perkeleen».
»Tarkoitatko todellakin», sanoi András epäillen, »että tuo kirottu mylly on todellakin valmis pantavaksi käyntiin»?
»Hän panee sen varmasti käyntiin huolimatta kaikista tyytymättömistä alustalaisistaan ja välittämättä siitäkään, että isä Ambrosius on lukenut erityisiä messuja tuon saatanan rakennuksen taivaan tulella tuhoamiseksi. Se aloittaa todellakin työnsä huomenna tahi ylihuomenna. Kreivin vilja on suovattu valmiiksi kauniisiin aumoihin noiden yliluonnollisten puimakoneiden puitavaksi, ja kaikki ennen puitu vilja jauhetaan niin hienoiksi jauhoiksi pirun ja hänen apulaistensa käskystä, ettei Bámát ole vielä ikinä sellaisia nähnytkään».
Juutalainen sanoi tämän hyvin ivallisesti, mutta András, joka huolimatta saamistaan opetuksista ei ollut täydellisesti voinut tukahduttaa talonpoikaista taikauskoaan, kuunteli hänen puhettaan peläten ja epäillen.
»Mielestäni kreivi on aivan hullu», sanoi hän vihdoin. »Onko sellaisesta nyt vähintäkään hyötyä tahi hyvää, että hän käyttää kolmea miestä siinä, missä oikeastaan tarvitaan parikymmentä, mutta maksaa kumminkin heille kahdensadan miehen palkan? En voi ymmärtää sellaista, eivätkä hänen jauhonsa tule siitä sen hienommiksi. Hän raivostuttaa vain siten kaikki alustalaisensa. Hän on aivan hullu».
»Hän on saanut varmaankin päähänsä, että hänestä on tuleva tämän maakunnan rikkain mies, ja sitä odottaessaan hävittää hän ahkerasti omaisuuttaan tullakseen rikkaaksi. Noudatin kumminkin tahtoanne ja annoin hänelle nuo kaksisataaviisikymmentätuhatta floriinia seuraavaa panttia ja korkoa vastaan…»
»Ole vaiti, vanhus! Sanoin sinulle, etten halua lainata enää enempää, vaan ainoastaan ostaa».
Rosenstein pudisti päätään.
»Tein voitavani. Tarjosin niin paljon kuin hän vain olisi halunnut, mutta hän ei halunnut myydä».
Nuoren talonpojan kasvot muuttuivat hyvin pettyneen näköisiksi ja käsi, jossa piippu oli, puristautui niin lujasti sen ohuen varren ympärille, että se oli melkein katketa.
»Hän on aivan hullu», toisti hän hetken kuluttua. »Lainoja ei ole annettu hyvinkään useiksi vuosiksi ja vaikka korko onkin mitätön, ei hän kumminkaan voi milloinkaan maksaa takaisin pääomaa, jonka hän on tuhlannut kokonaan noihin kirottuihin koneihin ja rakennukseen. Ennemmin tahi myöhemmin on hänen luovuttava maastaan, mutta haluan saada sen omakseni tänään. Olen niin rikas, että voin maksaa hänelle niin paljon kuin hän vain haluaa. Hän on todellakin tyhmä».
»Varmasti! Tuo jalo kreivi sanoo, ettei hän myy jalanleveyttäkään maastaan kenellekään talonpojalle eikä juutalaiselle».
»Silloin sanon Jumalan nimessä!» huudahti András lyöden suuren nyrkkinsä jymähtäen pöytään.
Vasama, jonka juutalainen ihmeellisen viekkaasti oli suunnannut suojattiinsa, oli sattunut. Loukkaus, jonka juutalainen sanoi kreivin suunnanneen talonpoikaan vertaamalla häntä heidän halveksittuun rotuunsa, pani Andráksen kasvot kalpenemaan raivosta, mutta tottunut kun hän oli hillitsemään itsensä, pääsi hänen parempi minänsä voitolle. Tämän miehen edessä, jota hän käytti välittäjänään, pakotti hän itsensä pysymään rauhallisena ja toisti hyvin tyynesti:
»Hän on todellakin tyhmä»!
»Kuulkaahan nyt», sanoi juutalainen innokkaasti, »teidän asemanne paranee vuosi vuodelta. Bideskuty’n Guyri on kiinnittänyt koko tilansa nyt-teille lukuunottamatta päärakennusta, puutarhaa ja muutamia talleja. Muistakaa sanani, että tänään hänelle Zárdaa vastaan lainaamanne rahat eivät riitä hänelle puoleksi vuodeksikaan, jos hän aikoo tuhlata jokaisen floriinin yhtä nopeasti kuin tähänkin asti. Kuuden kuukauden kuluttua haluaa hän jälleen lisää ja sitten taasen. Teillä on paljon rahaa ja te voisitte antaakin hänelle paljon, mutta hänellä ei ole enää antaa teille maata vastineeksi. Silloin voitte kieltäytyä lainaamasta hänelle enempää ja maa on teidän».
»Silloin koettaa hän lainata rahaa maksaakseen velkansa noilta, joita hän sanoo vertaisikseen», sanoi András synkästi.
»Noilla tasankojamme jaloilla kreiveillä ei ole milloinkaan niin paljon rahaa, että he voisivat sitä lainata. He tuhlaavat jokaisen kolikon syömiseen, juomiseen ja voittaakseen naapurinsa ylellisyydessä ja komeudessa. Sitäpaitsi, jos suostutte lainaamaan enemmän rahaa maata vastaan kuin sen arvo todellisuudessa on, ei kukaan osta noita kiinnityksiä».
»Eivät ne osta niitä sen mieluummin, vaikka joku teikäläinen olisi antanut rahat niin suurta korkoa vastaan, että tilanomistaja tekee melkein vararikon voidakseen maksaa sen. Vaatimukseni ovat niin mitättömät, että jokainen voi maksaa ne helposti ja vielä koota suuret varat itselleen».
»Tiedän, tiedän», vastasi juutalainen nopeasti. »Olen usein neuvonut teitä vaatimaan enemmän korkoa rahoillenne».
»En voi ruveta koronkiskuriksi. Minun on kyllä pakko sijoittaa rahani, koska minulla sellaista on, ja haluan ostaa tuon maan, mutta ei äitini enkä minäkään rupea likastamaan käsiäni koronkiskomisella.. Kuinka suuren koron maksaa kreivi minulle tästä viimeisestä kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta»?
»Viisituhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä nautaa ja viisikymmentä lammasta», vastasi Rosenstein ojentaen paperin Andrákselle. Kun tämä luki, mitä paperissa oli, katseli juutalainen häneen hyvin levottomasti.
»Niin, kyllä tämä näyttää olevan kunnossa», sanoi András, taivutti paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.
»Arvailen nyt vain», lisäsi hän sitten, »kuinka suuren korvauksen sinä olet kiristänyt itsellesi».
»Tiedättehän varmasti, etten saa muuta kuin mitä te hyväntahtoisesti annatte minulle».
»Annoin sinulle jo parisataa floriinia vaivoistasi. Riittävätkö ne»?
»Kyllä täydellisesti. Olen köyhä mies ja —»
»Jos joskus saan selville, että olet pettänyt minua näissä kaupoissa, murskaan ryppyisen vanhan ruumiisi jokaisen luun».
»Suvaitsette laskea leikkiä. Miten voisin pettää teitä, vaikka tahtoisinkin, mutta vannon Abrahamin nimessä, etten sellaista toki ole milloinkaan ajatellutkaan. Olette nähnyt tuon Bideskuty’n allekirjoittaman paperin. Luuletteko hänen tehneen sen lukematta paperia ensin läpi»?
»En, en usko häntä kumminkaan sellaiseksi tyhmeliiniksi, mutta olen varma, että hän on antanut sinulle kumminkin jotakin vaivoistasi, eikö olekin»?
»Hän, hän lahjoitti minulle sata floriinia tänä aamuna, ja», lisäsi juutalainen sähähtäen omituisesti hampaittensa välistä, »sitäpaitsi hyvän päivällisen».
»No sittenhän on kaikki hyvin, sinä vanha linnunpelätti, eikö olekin? Et kai usein saakaan hyvää päivällistä, sillä olet liian ahne syödäksesi kyniksesi. Vai antoi hän sinulle hyvän päivällisen. Minua ilahduttaa sellainen anteliaisuus. Kai kiittelit häntä nöyrästi»?
»Hänellä ei ollut tänään juuri ollenkaan aikaa kiitoksien vastaanottamiseen», sanoi juutalainen, »mutta ennätän kai sanoa ne vastakin. Toivon parissa vuodessa voivani korvata hänelle täydellisesti tuon päivällisen, jonka hän antoi minulle tänään. Ha, ha, ha,» nauroi hän hieroen laihoja käsiään hilpeästi yhteen. »Olen syvässä kiitollisuuden velassa tuolle anteliaimmalle kaikista jaloista kreiveistä, mutta Moses Rosenstein ei unhota milloinkaan. Parissa vuodessa maksaa hän velkansa kokonaan korkoineen, he hee, niin juuri — korkoineen.»
András ei kuunnellut hänen puhettaan enää, vaan otti Bideskuty’n allekirjoittaman paperin jälleen taskustaan ja luki sen vielä kerran tarkasti läpi. Selvästi oli hän hyvin tyytyväinen sen sisältöön, sillä hän kääri sen jälleen kokoon ja pisti sen takkinsa povitaskuun.
Välittämättä Rosensteinista ollenkaan jatkoi hän haaveillen tupakoimistaan katseen liukuessa tasangon poikki kaukaista auringon laskeutumista kohti, jonka tuolla puolen oli tuo rakastettu maa, jota hän lapsuudestaan saakka oli viljellyt ja kyntänyt surren ja katkerin kyynelin tuon tyrannin vuoksi, joka nyt lepäsi mullassa. Hankkia peruuttamaton omistusoikeus tuohon maahan oli unelma, joka täytti hänen puolisivistyneen, muodostamattoman mielensä. Tuo unelma oli syntynyt hänen aivoissaan heti, kun hän oli huomannut olevansa rikas. Tuon päämäärän saavuttamiseksi työskenteli hän päivisin ja luki öisin. Mikään työ ei ollut liian kovaa eikä mikään vaikeus voittamaton. Hän tunsi aatelisten perityn halveksimisen talonpoikia kohtaan ja tiesi, että olisi hyvin vaikea taivuttaa Bideskuty’n kreiviä myymään osa maastaan halveksitulle ja alhaissyntyiselle talonpojalle, sillä niin suuri oli säätyerotus heidän välillään, mutta aikojen kuluessa toivoi András kumminkin voittavansa, koska hän jo omisti suuria kiinnityksiä tuohon maahan, jota hän rakasti niin suuresti. Se olikin jo melkein hänen omaisuuttaan, ja Rosenstein oli luvannut, että hän saa sen pian kokonaan omakseen. Ihaillen hän katseli tuota tasaista taivaanrantaa koettaen nähdä auringonlaskeutumisen ja tuon kuivan tasangon toiselle puolelle, joka näytti nyt kylmältä ja harmaalta verrattuna laskeutuvan auringon viimeisten säteitten kirkkaaseen kultaan. Tuolla oli Kisfalu hedelmällisille peltoineen ja viheriöine viinitarhoineen, tuo talo, jossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä vielä asui, ja jossa, Jumala sen armostaan suokoon, hänen poikansakin vielä syntyy, elää ja kuolee rauhassa omalla maallaan ja omassa kodissaan.
Rosensteinkin unelmoi valoisia unelmia rikkauksista ja kostosta. Hän oli tyytyväinen istuessaan siinä hiljaa ja ajatellessaan sitä aikaa, jolloin tuo ylpeä mies, joka oli sallinut palvelijaansa ivailla ja pilkata häntä, pakotettaisiin poistumaan vanhanaikaisesta kodistaan, ja jolloin hän, halveksittu juutalainen, joka oli saanut monta selkäsaunaa sen seinien sisäpuolella, ostaisi sen huutokaupasta, sillä mikään ei voinut estää sen joutumista huutokauppaan, kun otettiin huomioon nuo suunnattomat korot, jotka Bideskuty’n Guyrin oli maksettava tuon nuoren ylpeän talonpojan tietämättä, joka oli oppinut paljon, mutta ei tarpeeksi kumminkaan ollakseen edes juutalaisen vertainen viekkaudessa.
»On jo melko myöhäinen, András», sanoi kaunis emäntä ovelta. »Teillä on runsas kolmen tunnin ratsastusmatka edessänne, jos aiotte palata tänä iltana Kisfaluun. Oletteko muistanut sen»?
»Niin, minun on todellakin lähdettävä kotiin», sanoi András heräten unelmistaan. »Tulkaa suutelemaan minua, koska olette pitänyt niin hyvin huolta ajasta. Tässä on kymmenen floriinia juomastani viinistä ja Csillagin syömistä kauroista. Muistakaa nyt, että sidotte ensi sunnuntaina uuden lettinauhan tukkaanne, niin teemme csárdásta tanssiessamme Kálmánin aivan raivostuneeksi mustasukkaisuudesta. Tanssimme pari tuntia, muistakaa nyt se. — Hei, Csillag, kaunokaiseni, oletko jo levännyt tarpeeksesi ja onko tuo tyhjäpäinen emäntä antanut sinulle runsaasti kauroja? Kuulehan, vanha linnunpelätti, haluan puhutella sinua tulevalla viikolla voidaksesi myydä puolestani muutamia karitsoita. Minulla on niitä parisataa ja haluan saada niistä hyvän hinnan. Saat tulla Kisfaluun, sillä puimiselta en jouda minnekään. Hyvää yötä nyt, kyyhkyseni. Antakaa minulle vielä suukkonen ja sanokaa Kálmánille, että hän on sokea. Olkoon Jumala kanssanne! Tule nyt, Csillag»!
Ja András hyppäsi rakastamansa satulattoman, jaluksettoman ja suitsettoman tammansa selkään, ja viitaten hyvästiksi kauniille emännälle läksi hän ajamaan laukkaa auringonlaskua kohti, muuttuen pian himmeäksi taivaanrantaa vasten näkyväksi pisteeksi.
Rosenstein katsoi kauan hänen jälkeensä. Hänen värittömät silmänsä loistivat ja hänen huulensa avautuivat happameen hymyyn, kun hän laihalla kädellään hellästi hypisteli Bideskuty’n Guyrin allekirjoittamaa toista paperia, joka sisälsi muutamia sellaisia pykäliä, että jos tuo nuori mies, joka juuri niin iloisesti oli lähtenyt ratsastamaan pois, olisi saanut nähdä sen, olisi se maksanut juutalaiselle monta katkaistua kylkiluuta. Sitten käänsi juutalainen selkänsä ravintolalle ja meni tiehensä.