XI

UHKAAVA MYRSKY.

Unkarin tasankojen työtäkysyvimpiä aikoja on toisen sadon kokoaminen, joka on tehtävä nopeasti ennen varhaisten syyssateiden alkamista. Silloin jää aina tarpeeksi aikaa puimiseen ennen viininkorjuuta. Joka vuosi tähän aikaan ovat pellot Kisfalun ympärillä täynnä työmiehiä. Noilla Keményn Andráksen palkkaamilla sadoilla raatajilla ei ole juuri paljon levähtämisen eikä puhelemisen aikaa, sillä isännän silmä seuraa jokaista, ja hänen johdollaan on hauska työskennellä, koska hänellä on aina iloinen sana tahi hauska kokkapuhe jokaiselle. Kun aurinko paistaa paljaaseen selkään ja polttaa luihin asti, ja kun raskaitten viikatteiden heiluttaminen väsyttää lihakset kokonaan, virkistää ja innostaa tuollainen suuresti.

Mutta tänään tuntuu täydellinen toimettomuuden henki täyttäneen ilmaston ja laskeutuneen tuon rikkaan talonpojan pelloille, sillä ratsastaessaan joukosta joukkoon koettaa hän turhaan sekä kehoituksin että nuhtein yllyttää työmiehiään jatkamaan levähtämättä töitään. He seisovat vain liikkumattomina nojaten viikatteihinsa, piiput hampaissa ja katse suunnattuna muutamaan erityiseen paikkaan taivaanrannalle, tuonne tasangon toiselle reunalle, josta kohoava musta savupatsas pimittää kauniin purppuranvärisen taivaan. Paljain käsivarsin, jaloin ja yläruumiin, ja jaloissaan unkarilaiset leveät pellavahousut antavat he tyynesti polttavan keskipäivän auringon paahtaa selkäänsä, ja tupakoiden he joko miettiväisesti katselevat tuonne kauas tahi kokoutuvat kiihkeästi ja innoissaan pieniin joukkoihin kuiskailemaan keskenään silloin kun isäntä sattuu olemaan selin heihin.

»Hei te laiskat ja kelvottomat veitikat», huutaa András aina vähänväliä, »tänään kaipaavat hartianne isäni raskaan kepin sivalluksia! No, Rezsö, tartu viikatteeseesi! Miska, pistä piippusi taskuusi heti! Ryhtykää nyt kaikki työhön ja ellei tämä pelto, kun puolen tunnin kuluttua palaan, ole niin sileä kuin tasanko tuolla, vannon, että joku teistä saa maistaa, miltä uuden piiskani sivallukset tuntuvat».

Häveten hajautuu muudan laiskurien joukko ja miettivästi tarttuvat muutamat viikatteihinsa ja alkavat hitaasti niittää heiluvaa viljaa.

»Tästä ei ole mitään hyötyä, András», sanoo muudan nopeasti ja päättäväisesti nojautuen jälleen viikatteeseensa. »Miten voisimmekaan työskennellä Jumalan luomalla maalla sulin käsin, kun pirun omalle työpaikalle ei ole viittätoista kilometriäkään»?

»Hei», vastaa András iloisesti, »jos kartanonomistaja onkin palkannut pirun työskentelemään puolestaan, ei minun viljani saa senvuoksi turmeltua leikkaamattomana»!

»Kyllä kai sen tiedät, András, että tarpeen vaatiessa työskentelemme kyllä puolestasi niin, että selkämme katkeavat, mutta tänään on se jostakin syystä mahdotonta. Sellainenkin voi olla mahdollista», lisäsi talonpoika synkästi, »että sinä jo tulevana vuonna annat meidän nähdä nälkää ja palkkaat pirun apulaiseksesi».

»Oikein puhuttu, Rezsö», sanoi eräs toinen nuori jänteväkäsivarsinen ja leveärintainen atleetti, jonka paljas yläruumis loisti auringonpaisteessa kuin ajan ruskettama elefantinkin.

»Niin, tasangoilla työskentelemisestä ei ole juuri enää mitään hyötyä, kun piru jo leikkaa viljaa. Luullakseni tulevana vuonna kylvöäkin hän jo, jolloin kaikki voimme lopettaa hommamme ja odottaa, kunnes kuolemme nälkään».

»On jo aika, että Tarna tulvii ja hukuttaa meidät kaikki, ennenkuin piru vie sielumme».

»Höpö, höpö», sanoo András kärsimättömästi, »Mitä meillä Kisfalun asukkailla on tekemistä Bideskuty’n perkeleen kanssa? Luullakseni kartanonomistaja on hullu kaikkine koneineen, mutta te kaikki olette vielä hullumpia, kun vaivaatte aivojanne ajattelemalla hänen hommiaan. Olette sitäpaitsi aika konnia, jos kulutatte päivän tekemättä mitään teille maksamastani palkasta».

»Tuo on kyllä hyvä, András, mutta et voi palkata jokaista Tarnan tällä puolen asuvaa työkykyistä miestä hommiisi. Toivon, että voisit, sillä silloin ei veljenkään olisi pakko työskennellä Bideskuty’n herralle. Sen hän kumminkin tekee peläten ja vapisten, jottei piru katkaisisi hänen selkäänsä silloin kun hän kumartuu työhönsä».

»Siellä ovat myös minunkin nuoremmat veljeni käyttämässä noita pirullisia koneita, jotka leikkaavat ja sitovat viljan ratasten avulla. Laczi, joka on nuorin, kertoi minulle», lisäsi talonpoika pelokkaasti kuiskaten, »että hän epäselvästi näki mustan miehen, jolla oli häntä ja pitkät korvat, istuvan toisen härän sarvien välissä, kun tuo viaton eläin raukka veti tuota kirottua konetta. Laczi sanoi olleensa vähältä pudota istuimeltaan».

»Hän joi varmasti liian paljon äitinne antamaa viiniä ennen työhön lähtemistään sinä aamuna», sanoi András koettaen nauraa. Mutta hänen naurunsa kuulosti väkinäiseltä ja luonnottomalta. Kaikki isä Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet karkoittaa kokonaan tuota talonpojille niin ominaista taikauskoisuutta hänen aivoistaan, ja vaikka András koettikin olla katsomatta Bideskuty’yn päin, kääntyivät hänen silmänsä kumminkin vaistomaisesti hedelmällisten peltojen ja hiekkatasankojen yli tuohon mustaan savupatsaaseen, jonka hän tiesi kohoavan Bideskuty’n uuden myllyn piipusta.

Hän oli kuullut Rosensteiniltä, että kaikki koneet, joita tarvittiin vehnän jauhamiseen jauhoiksi höyryn voimalla, olivat valmiina paikoillaan myllyssä, ja saanut selville, että kartanonomistaja aikoi panna myllynsä käyntiin tänään. Isä Ambrosius oli tietysti selittänyt hänelle tarkasti höyryn voiman ja käytön, mutta Keményn András oli, huolimatta rikkauksistaan ja saamistaan opetuksista, kumminkin vielä talonpoika sydämeltään, eikä hän voinut estää ruumistaan vapisemasta eikä itseään luomasta levottomia katseita taakseen joka kerta, kun hän huomasi nuo mustat savupilvet, jotka muodostivat ruman läikän sileälle, hänelle niin rakkaaksi tulleelle taivaanrannalle.

Hän oli selvästi pulassa, miten tyynnyttää pelkäävät työmiehensä, koska hän oli hieman säikähtynyt itsekin. Levoton joukko oli kokoutunut isäntänsä ympärille ja kaikki olivat innokkaat saamaan jonkunlaista lohdutusta häneltä, sillä isä Ambrosiuksen jälkeen ei kenenkään, ei edes kreivinkään, luultu omaavan niin paljon tietoja kuin Andráksen. Kaikenikäiset nuorukaiset ympäröivät hänet innoissaan, kiihkoissaan ja iloiten saadessaan puhua pelostaan aina myötätuntoiselle isännälle. Jokaisella oli joku juttu kerrottavana hänelle isästään, veljestään tahi pojastaan, jotka työskennellessään päivät pitkät lähellä tuota salaperäistä rakennusta (joka varmasti oli pirulle pyhitetty paikka,) olivat tavalla tahi toisella tunteneet paholaisen läsnäolon, pirun, joka nyt kuljeskeli valtatiellä ja pistäytyi jokaiseen taloon ja ravintolaan sitten kuin kartanonomistaja oli pyytänyt hänet avukseen. Naisetkin olivat lopettaneet sitelemisensä ja juttelivat samasta asiasta. He polkivat vihaisesti laihoja ruskeita jalkojaan maahan ja heristivät nyrkkejään tuolle etäiselle savupatsaalle, joka oli ensimmäinen saatanalle sytytetty uhrivalkea kauniilla tasangolla. Iloisen värisine pumpulihameineen, koristeltuine pellavapaitoineen, ahtaihin liiveihin puettuine hoikkine vartaloineen ja somistaviin solmuihin sidottuine keltaisine huiveineen, jotka suojelivat heitä polttavalta auringolta, muodostivat he maalauksellisen ryhmän vihaisia raivottaria, jotka varmaankin voivat karkoittaa toimeliaammankin pirun paikkakunnalta. András tunsi, että oli hyödytöntä kehoittaa heitä työhön nyt.

»Erzsi, kaunokaiseni», sanoi hän iloisesti, »jos katselet noin tulisesti Bideskuty’yn päin, viekoittelet varmasti pirun suoraan tänne, sillä hän voi luulla katsettasi omasta pätsistään lähteneeksi säteeksi».

»Anna minun olla rauhassa piloiltasi tänään, András, sillä isäni työskentelee tuolla saatanan rakentamassa myllyssä. Kartanonomistaja lupasi hänelle suuren palkan ja uhkasi olla ottamatta häntä työhönsä ollenkaan tänä viljankorjuuaikana, ellei hän suostu. Isäni meni senvuoksi tänään kirkkoon ehtoolliselle, ja isä Ambrosius antoi hänelle koko litrallisen pyhää vettä. Mutta kun isäni läksi tuohon jumalattomaan työhön, itki äitini niin, että hänen sydämensä oli haljeta, ja minustakin tuntuu, etten näe häntä enää milloinkaan hengissä. Ah, miksi ei piru vie kartanonomistajaa mukanaan helvettiin, koska hän pitää niin paljon paholaisesta»? lisäsi kaunis Erzsi heristäen nyrkkiään uhkaavasti kaukaa kohoavalle savupatsaalle.

»Poikani Imre tekee myöskin jotakin työtä rakennuksessa», sanoi muudan vanha nainen itkusta värisevin äänin.

»Jos hänelle vain tapahtuu jotakin pahaa, haluan…»

»Hush, hush», huudahti András, »tuollaiset puheet on kielletty Kisfalussa. Bideskuty’n herra on teidän isäntänne ja teidän on tehtävä työtä hänelle silloin kun hän käskee. Jos teette velvollisuutenne, ei piru voi mitään teille».

»Meidän velvollisuutemme ei ole suojella ketään, joka toimii yhdessä saatanan kanssa», sanoi Erzsi tulisesti.

»Ei ollenkaan»! mumisivat muutamat joukosta.

»Laczinkin on lopetettava työnsä siellä», sanoi eräs mies.

»Hänellä ei ole mitään oikeutta luovuttaa sielujamme perkeleelle», sanoi toinen.

»Uskon hänen luvanneen pirulle niin ja niin monta sielua palkaksi työstä, jota piru tekee hänelle», vihjaisi muudan vanha ryppyinen nainen, jonka kaikki pojat työskentelivät Bideskuty’lle.

»Emmekä tiedä, kenenkä vuoro on seuraavalla kerralla».

»On tämä kaunista»!

»Bideskuty’n herra saa varmasti katua tätä vielä», kuultiin nyt jonkun sanovan hyvin uhkaavasti.

Tämä kourallinen huolettomia ja hieman laiskoja, mutta tavallisesti aina iloisia talonpoikia kiihdytti vähitellen mielensä taikauskoisen pelon aiheuttamaan hermostuneeseen tilaan, kieltäytyen jyrkästi kuuntelemasta Andrásta. Hän teki voitavansa rauhoittaakseen naisia, jotka vain pahensivat asian monenkertaisesti vaikeroimisillaan, nyyhkytyksillään ja rukoilemalla Jumalaa rankaisemaan tuota roistoa, joka oli kutsunut ihmisten vihollisen tähän rauhan ja runsauden rakastettuun maahan.

Äkkiä käänsi muutaman naisen kimakka huuto kaikkien huomion suuntaan, johon vaimo viittasi pitkällä laihalla käsivarrellaan, vapisten kuin haavan lehdet tuulessa.

»Katsokaa, katsokaa», huusi hän vapisevin huulin, »helvetin liekkejä! Poikani, Miska, Andor ja Iven palavat perkeleen sytyttämän tulen liekeissä! Auttakaa, auttakaa, näen heidän hukkuvan silmieni edessä! Olkoon Bideskuty’n herra kirottu, koska hän on usuttanut perkeleen kimppuumme»!

Kaikki katselivat vapisten pelosta tuota kaukaista savupatsasta, josta silloin tällöin näkyi kirkkaita säkeniä. Ne näyttivät näistä tietämättömistä ihmisraukoista manalan tulelta, joka oli tuhoava heidät ja heidän perheensä.

Naiset kohottivat käsivartensa korkealle ja kiroilivat huutaen häntä, joka oli aiheuttanut maalle tällaisen onnettomuuden. Muutamat olivat heittäytyneet maahan ja painettuaan kasvonsa polviensa väliin itkivät ja vaikeroivat he heilutellen ruumistaan kuin suuressa tuskassa. Miehet heristelivät uhkaavasti nyrkkejään ja kiroilivat hampaittensa välistä yhtä katkerasti.

András oli kerrankin elämässään joutunut sellaiseen pulaan, ettei hän voinut hauskoin puhein eikä iloisesti nauraen ilahduttaa työmiehiään, joita hän rakasti kuin ystäviään ja vertaisiaan, ja joiden ajatukset ja tunteet hän aina niin hyvin ymmärsi, koska hän kuului heidän joukkoonsa olematta millään tavalla arvokkaampi varakkaisuutensa vuoksi. Hänen sydämensä melkein murtui nähdessään reippaitten poikiensa seisovan uhmaavasti, toimettomina ja kiroillen, joka erosi niin suuresti tuosta tavallisesta iloisesta kevytsydämisyydestä, jollaisessa mielentilassa he tavallisesti työskentelivät hänelle, koska se on unkarilaisen luonteen luonteenomaisin perusaines. Hänellä ei ollut myöskään isä Ambrosiuksen suuria tietoja, ei hänen kaunopuheliaisuuttaan eikä vakaumustaan, jotka ehkä olisivat voineet tukahduttaa näiden taikauskoisten pelon, vaan ainoastaan suuri rakkaus lähimmäisiinsä, ja sen avulla hän koettikin vaikuttaa heihin monin tavoin. »No mutta Panna, kaunokaiseni, älä pane nyt sitä niin pahaksesi, ja Erzsi, kultaseni, isäsi on täydellisesti turvassa. Ruvetkaa nyt töihin ja uskokaa sanojani, ettei kenellekään tapahdu mitään onnettomuutta. En kyllä ymmärrä noita kirottuja vehkeitä, mutta varmasti ei pirulla niiden valmistamisessa ole mitään tekemistä. Muistatte kai kaikki, että sen rakentajat tulivat Budapestista, eivätkä he olleet ollenkaan pirun näköisiäkään. Kaikki on hyvin ja pian totutte näkemään, miten koneet tekevät monta työtä, joita ennen on tehty käsin. Tiedän ne aivan vaarattomiksi, ja ellei Bideskuty’n herra anna teille tarpeeksi työtä tulevana talvena elääksenne, on minulla kumminkin aina hommaa sellaisille käsille, jotka eivät halua laiskoitella. Katsokaa nyt minua kaikki suoraan silmiin sen sijaan, että tuijotatte tuohon kaukaiseen mustaan savuun. Ettekö halua täyttää velvollisuuttanne ja ruveta jälleen työskentelemään? Vannon, että siten parhaiten kartoitatte perkeleen oviltanne».

Syntyi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Keményn András seisoi heidän keskellään loistavin ruskein silmin, ja pakottaen ystävällisesti sydämestään virtaavien magneettisten voimien avulla jokaista kääntämään päänsä ja vastaamaan hänen rehellisten ja myötätuntoisten silmiensä katseeseen.

»No, me koetamme, András», vastasivat vihdoin muutamat miehet, ja naiset alkoivat kuivata kyyneliään ja ryhtyivät jälleen työhönsä.

Ihmiset hajautuivat vähitellen töihinsä, ja András nousi huokaisten tammansa selkään ja ratsasti eräälle kauempana sijaitsevalle pellolle, josta hän löysi samanlaisia laiskoittelevia mies- ja naisryhmiä, taikauskoista pelkoa ja samanlaista uhmailua. Melkein puoleen päivään saakka ratsasteli hän edestakaisin huolimatta siitä, että kuta ylemmäksi aurinko nousi hänen päänsä yläpuolella, sitä vähemmän voi hän tukahduttaa synkkää aavistusta, joka vähitellen valtasi hänen mielensä vastoin hänen parempaa tietoaan, kunnes hän lopulta huomasi kuuntelevansa kauhuissaan ja vaieten noita monenlaisia pelon ilmaisuja ja puheita pirusta, joita hänen omat työmiehensä eivät milloinkaan väsyneet kertomasta, sen sijaan, että hän olisi nuhdellut ja ilahduttanut noita taikauskoisia ja tyytymättömiä ihmisiä. Väsyneenä, hermostuneena ja levottomana ratsasti hän päivälliselle kotiinsa. Kisfalun päärakennus ei ollut juuri erittäin kodikas eikä mukavakaan. András oli rakennuttanut sivurakennuksen, johon hän oli sijoittanut keittiön ja pesutuvan, ja varannut pienen päärakennuksen, jonka ympärillä oli hyvätuoksuisten kuusamain ja jasmiinien ympäröimä kuisti, kotonaan asuinhuoneille. Suuri arkihuone jakoi rakennuksen keskeltä kahtia, kuistiin aukenevalta ovelta vastakkaisen seinän pariin ikkunaan, joista voitiin katsella laajalle pustalle. Sen kummallakin puolella oli kaksi makuuhuonetta, joista vasemmalla olevat oli juuri äskettäin rakennettu, kauniisti paperoitu ja maalattu.

Kun András tuli sisään, oli huone melko hämärä, sillä viileältä näyttävät viheriät uutimet estivät auringonsäteitä tunkeutumasta huoneeseen. Aivan ikkunan ääressä, jossa oli niin valoisaa, että voitiin työskennellä, istui Keményn Etelka kehräten. Hitaasti pyöritti hänen paljas jalkansa keskipäivän kuumuudessa rukinratasta samalla kun hän hiljaisin äänin hyräili surullisia unkarilaisia kansanlauluja.

Noissa ryppyisissä kasvoissa ei ollut enää mitään kaunista. Nuoruuden sulot ja terveys, jos niitä niissä milloinkaan oli ollutkaan, olivat hävinneet noiden vaikean orjuuden pitkien vuosien kuluessa, jotka Etelka oli viettänyt saidan miehensä katon alla. Syvälle vajonneen suun ympärillä oli kärsivällisesti kestettyjen nöyryytyksien ja kärsimysten uurtamia syviä vakoja, ja silmät olivat monien vuodatettujen ja vuotamattomien kyynelten himmentämät ja samentamat, mutta kun hän kuuli poikansa raskaat askeleet kuistilla, kirkastuivat hänen vanhat kasvonsa onnellisesta hymystä ja näyttivät nopeasti kokonaan muuttuvan — silmät loistivat ja kuihtuneitten huulien välistä näkyvät valkoiset hampaat muuttivat nuo surulliset kasvot hyvin nuorekkaiksi.

»Isten hozta, poikani», sanoi hän, »tulet aikaisemmin kuin osasin odottaakaan. Sári ja Katinka»! huusi hän kovasti, »tuokaa paisti pöytään heti, sillä isäntä on tullut kotiin»!

András tuli huoneeseen hyvin alakuloisen näköisenä, heitti hattunsa tuolille ja sanoi suudeltuaan äitiään:

»Äiti, en voi työmiehille mitään tänään, sillä he eivät voi ollenkaan työskennellä. Kun käännän heille selkäni, rupeavat kaikki heti tuijottamaan pustan yli tuonne, jossa musta savupatsas muistuttaa heitä tuosta kirotusta myllystä. Olen kiitollinen, että olet vetänyt uutimet eteen, jotten enää voi nähdä tuota pirun rakentamaa laitosta.»

»Olen iloinen kuullessani sinun nimittävän sitä niin», sanoi Etelka huoaten. »Tiedät, mitä sanoin sinulle jo heti siitä, kun Rosenstein sanoi kartanonomistajan rupeavan jauhattamaan viljaansa tulen ja savun avulla».

»Äiti rakas, olet pyhimys, ja yhtä varma kuin olen siitä, että joskus ennen olet ollut taivaassa, niin yhtä varmasti tiedän sinun sieltä oppineen, ettei piru kiinnitä juuri suurtakaan huomiota harrastuksiimme».

»Mutta, András, miten voitkaan puhua noin? Isä Ambrosiuskin sanoo, että piru vaeltaa maailmassa koettaen viekoitella ihmisiä syntiin ja sitten helvettiin».

»Kyllä, äiti, mutta hän ei mene koneihin käyttämään niitä. Olen lukenut kirjoista, että höyry sen tekee. En ymmärrä noita asioita enkä luullakseni haluakaan, sillä olen varma, että viime vuonna sain jauhoistani niin hyvän hinnan kuin joku toinenkin tässä maassa, ja jos se kaikkina vuosina on yhtä hienoa ja valkoista, en haluakaan valmistaa sen parempaa».

»Ja kumminkin, András, on kauheata ajatella, että kartanonomistajan hullut päähänpistot vievät monta Bideskuty’ssa asuvaa rakasta ystäväämme saatanan kynsiin».

András oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen äitinsä nosti varoittavasti sormen huulilleen. Nuo pari kaunista talonpoikaistyttöä, jotka auttoivat Etelkaa talouden hoidossa, tulivat huoneeseen. He olivat orpoja, jotka olivat menettäneet vanhempansa muutamia vuosia sitten raivoavan kolerakauden aikana, ja jotka Etelka oli tuonut Kisfaluun ja opettanut heidät valmistamaan ruokaa, pesemään pyykkiä ja kehräämään. He toivat pöytään höyryävän paistin, paistetut perunat ja korit täynnä melooneja ja persikoita, kantaen kaikki nämä tavarat pienellä päällään tukien niitä toisella kauniisti kaareutuvalla kädellään toisen käden levätessä lanteilla.

András nousi iloisesti seisoalleen.

»Voi, äiti rakas, hyvä paisti karkoittaa parhaiten kaikki ikävät ajatukset! Hei, Sári kaunokaiseni, anna minulle suukkonen ja suurin haarikka kyökistäsi, että voin mennä hakemaan viiniä. Tarvitsemme kaikki paljon juotavaa, sillä ulkona on hirveän kuuma».

Kun András meni hakemaan viiniä tiilikellarista, jonka hän oli rakennuttanut talon varjoisimmalle puolelle, laskivat Sári ja Katinka tuon voimakkaan ruoan — mehukkaan paistin, perunat ja hedelmät — tammipöydälle, joka oli kiillotettu niin kiiltäväksi kuin kuvastin. Pöydän päähän asetettiin emännän nojatuoli ja sen viereen isännän. Tyttöjen omat paikat olivat pöydän toisessa päässä. Odottaessaan poikaansa jakoi Etelka paistin suurille lasitetuille savilautasille, ja heti kun András tuli takaisin, ruvettiin syömään veitsien ja lusikoiden avulla, ja isäntä kaatoi viiniä jokaisen haarikkaan.

Mutta ateria ei ollut niin hauska kuin tavallisesti. Sekä Etelka että András olivat levottomat ja vaiteliaat eivätkä pienet tytötkään uskaltaneet lörpötellä. He olivat peloissaan ja surulliset, sillä he eivät olleet milloinkaan nähneet isäntää niin hiljaisena. Toisen silmistä valui kyyneliä lautaselle, sillä hän luuli jotakin kauheata tapahtuneen.

Kun jokainen oli juonut haarikkansa tyhjäksi ja Etelka nousi paikoiltaan, korjattiin lautaset ja haarikat pois, ja András voi jälleen ruveta puhumaan asiasta, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.

»Äiti, ajattelin viime puolituntisen kuluessa syödessäni paistia, että olen laiska ja kelvoton mies, ellen koeta vielä tällä viime hetkelläkin saada kartanonomistajaa luopumaan tuota kirottua myllyä koskevista itsepäisistä suunnitelmistaan. Luulen melkein varmasti, että Rosenstein puhuessaan puolestani kartanonomistajalle kaikista niistä ikävyyksistä, jotka tiedän tulevan, jos hän vain jatkaa talonpoikien kiusaamista noilla uudenaikaisilla laitoksillaan, teki sen hyvin laimeasti».

»Rosenstein selitti, ettei kreivi halua kuunnella kenenkään puheita.
Hän on niin sydämestään kiintynyt tuohon kirottuun myllyyn».

Etelka oli alkanut kehrätä jälleen, ja rukinrattaan hyrinä säesti hiljaa heidän keskusteluaan. András tunsi olevansa hermostunut ja vieläkin epämääräisesti levoton. Hän käveli edestakaisin tuossa kapeassa huoneessa ja vetäisi aina silloin tällöin uutimet syrjään katsellen rypistetyin kulmin tuota mustaa savupilveä, joka vieläkin näkyi kaukaa taivaanrannalta.

»Ihmettelenpä, onko isä Ambrosius puhunutkaan siitä milloinkaan kreiville»? mumisi hän ääneen.

»Ystävällinen isä ei luultavasti ole uskaltanut puhua paljon pelosta, että kreivi suuttuu hänelle. Silloin olisi hänen pakko poistua Arokszállasin kirkosta, jonka pappina hän on ollut jo neljäkymmentä vuotta. Se murtaisi hänen sydämensä. Ei, ei»! lisäsi vanhus, »isä ei ole uskaltanut puhua».

»No silloin, äiti, uskallan minä», sanoi András päättäväisesti. »Ei ole vielä liian myöhäistä ja olen varma, että löydän sydämestäni oikeat sanat, joilla voin taivuttaa kreiviä luopumaan hulluista suunnitelmistaan, jotka aiheuttavat vain onnettomuutta, levottomuutta ja pelkoa. Hän on kai kumminkin niin ystävällinen, että hän kuuntelee minua. Ja sitäpaitsi», lisäsi hän keikauttaen päätään ja suoristautuen, »on minulla yhtä paljon työmiehiä kuin hänelläkin. Olen lainannut hänelle niin paljon rahaa, että minulla on oikeus keskustella hänen kanssaan silloin kun haluan. Voin ostaa tuon kirotun myllyn häneltä ja sitten hajoittaa sen, jos vain haluan. Ja sen minä teenkin mieluummin, tahtokoon hän sitten myllystään miten paljon tahansa, kuin katselen miesten synkkiä ja uhmaavia kasvoja ja naisten itkua, kuten tänään. Siunaa minua, äiti, sillä lähden ratsastamaan Bideskuty’yn heti. Ei ole vielä liian myöhäistä ajaa piru Tarnan toiselle puolelle».

»Jumala siunatkoon sinua, poikani», sanoi Etelka, pudistaen kumminkin päätään. »Bideskuty’n kreivi on niin ylpeä, ettei hän välitä talonpojan puheista».

»Talonpojanko, joka voi ostaa jokaisen hänen omistamansa maakaistaleen sittenkin, vaikka hän on lainannut kreiville ostosumman jo parikin kertaa», vastasi András ylpeästi. »Äiti, älä peloittele minua. Bideskuty’n herra on minulle suuressa kiitollisuuden velassa, ja hän onkin kiitollinen, jos hän vain on tavallinen ihminen, lainaamistani rahoista, jotka hän on melkein saanut lahjaksi ja jotka ovat estäneet häntä joutumasta juutalaisten kynsiin. Hänen on tehtävä minulle palvelus palveluksesta ja myytävä minulle tuo kirottu päähänpistonsa, että voin hajoittaa sen. Lähetä sana pelloille, että miehet voivat ruveta tyynesti jälleen töihinsä. Huomenna alamme hajoittaa tuota perkeleen myllyä ja lähetämme koneiston takaisin helvettiin».

Hän oli taasen iloinen, ja äiti kuuli hänen laulavan talliin mennessään ja puhelevan iloisesti tammalleen, kun hän silitteli tämän solakkaa kaulaa ja kuiskasi tälle, mihin hän aikoi lähteä. Pari minuuttia sen jälkeen kuin Etelka oli vetänyt uutimet syrjään katsoakseen tasangolle, näki hän poikansa ajavan laukaten poispäin ja heiluttavan hattuaan riemuissaan. Äiti katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän ja hevonen muuttuivat pieneksi sinistä taivaan rantaa vasten näkyväksi pisteeksi. Sitten hän jälleen pudisti päätään, mutta hänen kasvoillaan oli nyt ylpeä ilme ja silmissä ilon kyyneleet, kun hän jälleen istuutui kehräämään.