XII
HERRA JA TALONPOIKA.
András ratsasti iloisesti ja toivorikkain mielin aution pustan poikki ajatellen kiinteästi parasta suunnitelmaa, jolla hän voisi lannistaa kreivin vastustuksen, jos tämä olisi vastahakoinen luopumaan päähänpistostaan. Hän oli aivan varma, että Bideskuty’n herra huomaa heti selvästi kaikki ne onnettomuudet, jotka uhkaavat häntä, ja kaikki surut ja ahdistavan pelon, joita hänen tarpeettomat laitoksensa aiheuttavat niiden joukossa, joiden toimeentulo on suuresti kreivin vallassa. András oli jo poistunut omilta pelloiltaan, jotka jäivät taakse ja vasemmalle, ja hänen tammansa laukkasi hiekkatasangon poikki pölähdyttäen tomua hiekkaan tunkeutuvilla kavioillaan. Aurinko paistoi kuumasti siniseltä taivaalta. Kuumuus oli ääretön, mutta András ei tuntenut tomua eikä auringon lämpöä, sillä hänen silmänsä tuijottivat kiinteästi tuohon kaukaiseen savupatsaaseen, jonka hän toivoi voivansa tukahduttaa voimakkaalla tahdollaan, jota hän tahtoi ponnistaa niin paljon kuin suinkin työmiestensä ja toveriensa puolesta. Bideskuty’n herraa ei hän tuntenut ollenkaan. Kun hän vuosia sitten oli päättänyt lainata rahansa, jotka hän oli perinyt isältään, kreiville pientä korkoa vastaan, oli jonkunlainen pitkän orjuuden ja yksinäisyyden synnyttämä ujous pakottanut häntä käyttämään juutalaista Rosensteiniä välittäjänään. Niin kuluivat vuodet ja lainaaminen jatkui, mutta jokaisen unkarilaisen talonpojan synnynnäinen vastenmielisyys kaikkea rahanlainaamista vastaan oli pitänyt hänet kaukana tuosta jalosukuisesta velallisesta. András halusi ostaa Kisfalun, sillä sellainen oli hänen unelmansa. Hän oli halukas maksamaan siitä kaksin- jopa kolminkertaisen hinnan saadakseen onnen sanoa itseään tuon rakastetun maan omistajaksi. Mutta Rosenstein, joka kiskoi äärettömän suuren välityspalkkion Andráksen rahojen sijoituksesta, ei sallinut herran ja talonpojan tavata toisiaan. Kumpikaan ei aavistanutkaan, kuinka taipuvaiset he molemmat olisivat olleetkaan päättämään kaupan heti. Koron, joka maksettiin luonnossa, kokosi Rosenstein ja luovutti sen jäljestäpäin Andrákselle. Kisfalusta menevän vuokran maksoi András aina rahassa, ja koska jalo kreivi oli aina rahan tarpeessa, lähetti hän voutinsa aina kolmen kuukauden kuluttua hakemaan vuokran. Siten tämä etsiminen ja piiloutuminen jatkui vain, ja Rosenstein hyötyi suuresti näiden molempien herkkäuskoisten kustannuksella. András uskoi kumminkin lujasti, että vaikka kreivi jyrkästi olikin kieltäytynyt myymästä Kisfalua talonpojalle, niin kuitenkin täytyi hänen mielessään tuntea jonkunlaista kiitollisuutta tuota samaa talonpoikaa kohtaan, joka oli niin halukas suojelemaan häntä juutalaisten ahneudelta tahtomalla vain nimeksi korkoa rahoistaan. Tähän kiitollisuuden tunteeseen aikoi András vedota esittäessään vaatimuksensa, ja oli halukas maksamaan melkein vaikka mitä, jos hän vain sai ostaa ja hävittää tuon myllyn, joka aiheutti niin paljon surua kyläläisille ja pelloilla työskenteleville.
Bideskuty sijaitsi laajan tasangon toisessa laidassa, ja Andráksen oli pakko ratsastaa monta peninkulmaa Bideskuty’n peltojen poikki, ennenkuin hän saapui tuohon suureen kartanoon. Kuten Kisfalussakin, niin näytti täälläkin työ pelloilla olevan seisahduksissa. András näki pieniä työmiesryhmiä, jotka näyttivät hyvin kiihtyneiltä, miesten ojennellessa uhkaavasti nyrkkejään läheisyydessä sijaitsevaa höyrymyllyä kohti. Hän ei halunnut pysähtyä juttelemaan heidän kanssaan, vaikka moni huusikin hänelle. Hänen sydäntään kouristi nähdessään heidän pelkonsa, jota hän ei voinut vähentää. Hän ratsasti valtatietä poppelikujannetta kohti, joka heitti pitkiä kapeita varjoja pelloille kuin uhkaavasti myllyä kohti ojentautuvia pitkiä käsiä. Sen pitkästä piipusta kohosi vieläkin suuria savupilviä, ja András iloitsi, että se sijaitsi niin paljon vasemmalla, ettei hänen tarvinnut ratsastaa Csillagilla sen ohi.
Hän halusi säilyttää rohkeutensa ja puheli senvuoksi iloisesti tammalleen. Mutta hieman kauempana sulki muudan työmiesjoukko tien.
»Hei, András ystävämme, mihin sinulla niin kiire on»? huusivat he hänelle vastaan. Andráksen oli senvuoksi pakko hiljentää tammansa vauhtia.
»Päästäkää minut ohitsenne»! huusi hän iloisesti: »Olen matkalla
Bideskuty’yn».
»Älä mene sinne, András, sillä piru on jo aloittanut työnsä».
»Menen sinne karkoittamaan paholaisen tiehensä».
»Et voi, palaa senvuoksi takaisin».
Ja he kokoontuivat kaikki hevosen ja ratsastajan ympärille niin, että
Andráksen oli pakko pysähtyä.
»Näetkö, András, noita aumoja»? kysyi muudan mies. »Tuo vehnä puidaan ja jauhetaan yhden ainoan päivän kuluessa, työmiesten ja myllärin tarvitsematta koskeakaan siihen».
Siis tuo sama iankaikkinen juttu, joka kerrottiin kalvistunein kasvoin ja vapisevin huulin. Ah, kunpa hänellä vain olisi ollut siivet, että hän olisi voinut lentää Bideskuty’yn pysähdyttämään tuon perkeleen työn, ennenkuin se oli myöhäistä!
»Päästä minut ohitsesi, Miska», sanoi András hilpeästi, »niin karkeitamme pirun ja lopetamme hänen aloittamansa työn».
»Miten voit sen tehdä ystäväni»?
»Salaisuuttani en ilmaise. Päästäkää minut vain menemään».
»Et voi tehdä mitään, ja jos sinulle tapahtuu joku onnettomuus, ei ole sitten ketään, johon talven kuluessa voimme turvautua, koska ei kreivi enää palkkaa työmiehiä, vaan käyttää pirua apunaan».
»Hei, älkää puhuko minulle enää pirusta»! huudahti András kärsimättömästi. »Ja antakaa Csillagin olla rauhassa, sillä se pillastuu pian. Sanon teille, että kartoitan pirun ja lopetan hänen työnsä. Annan kunniasanani, ettei tuossa myllyssä jauheta milloinkaan vehnää».
»Kunniasanasiko»?
»Niin! Päästäkää nyt Csillag irti. Olkoon Jumala kanssanne».
Miehet siirtyivät kuuliaisesti syrjään, ja sanottuaan iloiset jäähyväiset ratsasti András laukkaa Bideskuty’n suuria portteja kohti. Talonpojat katsoivat hetkisen hänen jälkeensä, muutamat pudistivat päätään, mutta kaikki mumisivat: »Olkoon Jumala kanssasi, András»!
Saavuttuaan portille pysähdytti András tammansa tiukasti. Hän ei ollut milloinkaan ratsastanut pihalle majesteetillisten akasioiden välitse, sillä jonkunlainen vuosisatoja kestänyt talonpojan isäntäänsä kohtaan tunteman kunnioituksen aiheuttama pelko pakotti hänet aina pysähtymään portille ja kävelemään lopun matkasta taloon. Csillag jäi portille odottamaan kärsivällisesti isäntäänsä, ollen niin turvassa varkailta kuin omassa tallissansakin. Kukaan ei olisi voinut hypätä sen selkään sen tahtomatta, lukuunottamatta sen isäntää. Se haki varjoisan paikan mennen sinne tyytyväisesti odottamaan, kunnes András palaisi.
András käveli hyvältätuoksuvaa kujannetta pitkin ja voi jo kaukaa kuulla iloista hälinää rakennuksesta — jyriseviä naurun räjähdyksiä, iloista soittoa, eläköön-huutoja ja veitsien ja haarukkain kalinaa porsliinilautasia vasten. Aikojen kuluessa opittu kunnioitus jaloa kreiviä kohtaan pakotti hänet sivuuttamaan pääsisäänkäytävän ja komeat portaat. Hän kääntyi vasemmalle, josta kuului yhtä äänekästä naurua ja kantautui hänen nenäänsä herkullinen paistetun lihan ja mehuisten hedelmien haju.
András aukaisi suuret kaksoisovet ja astui keittiöön, jossa pari päivää aikaisemmin Rosensteinin oli ollut pakko rikkoa uskontonsa määräykset tyydyttääkseen kreivin kujeilunhalua.
Yhtä iloisesti kuin ennenkin, mutta niin ahkerasti, ettei sitä voida kuvatakaan, häärivät kokit, kyökkipalvelijattaret ja pojat siellä nauraen, jutellen ja iloiten. Todellinen iloinen yhteinen hämmästyksen huuto kajahti Andrásta vastaan, kun hän tuli sisään.
»Jumala on tuonut sinut luoksemme, András!» huudahti Benko, kartanon lihavahko kokki. »Zsuzsi, hae nopeasti tuoli! Ei, ei sitä, vaan tuo suuri nojatuoli. Panna, pyyhi pöytä nopeasti, ja Miska, tuo se lampaanpaisti pöydälle! András ystäväni, kunnioitat kai meitä niin paljon, että suostut maistamaan sitä»?
Ja nuoret palvelijattaret ja kyökkipojat keräytyivät innoissaan odottamattoman vieraan ympärille. Talon seinille oli hän aivan outo, mutta ei kenellekään sen asukkaalle. Jokainen talonpoika maakunnassa tunsi hänet, rakasti häntä ja oli hänelle kiitollisuuden velassa toisesta tahi toisesta syystä, olipa hän sitten työmies tahi palvelija, mies tahi nainen.
»Kiitoksia, kiitoksia teille kaikille!» sanoi András kohottaen käsivartensa suojellakseen itseään kouraantuntuvimmilta tervehdyksiltä. »En ole tullut syömään kreivin lihaa hänen keittiössään, vaikka kaikki te olette tervetulleet syömään minun ja äitini kanssa pöydässämme. Tänään olen tullut keskustelemaan kreivin kanssa».
»Ah, mutta luullakseni se on mahdotonta», sanoi lihava Benko. »Kreivillä on nimittäin seuraa — melkein kaksisataa paroonia ja paronitarta, kreiviä ja kreivitärtä on juuri syömässä suuressa lämpiössä. Hei, kunpa vain saisit maistaa kaikkia herkkuja, joita olen valmistanut päivälliseksi»! huokaisi hän ammattimaisin ylpeyksin.
»Mutta ei suinkaan kreivikään voi syödä koko iltaa, ja minulla on hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa».
»Jos sinulla on aikaa odottaa», sanoi Benko kynsien miettiväisesti päätään, »kunnes Jánko tulee tänne, niin hän voi kuiskata kreivin korvaan, että haluat puhutella häntä, ja silloin kenties… Ja tuoltahan tuo Jánko jo tuleekin»! lisäsi hän, kun tämä kunnioitettava henkilö ilmestyi ovelle. »Jánko, tule tänne, tämä vieras on Keményn András Kisfalusta. Kumarra hänelle, Jánko, samoin kuin kumarrat kreivillekin. Kas niin! Ja nyt, Jánko, András haluaa puhutella kreiviä».
»Kun hänen korkeutensa syö päivällistä, ei häntä voida häiritä», sanoi
Jánko kynsien ajattelevasti korvallistaan.
»Kuulkaahan nyt», sanoi András kärsimättömästi, »olette kaikki hyviä ja ystävällisiä miehiä, mutta te puhutte liikaa. Minulla on kiire. Menkää nyt Jánko, hyvä mies, kuiskaamaan kreivin korvaan, että Keményn András Kisfalusta haluaa puhutella häntä heti».
»Jolloin hän vastaa», sanoi Jánko nöyrästi, »että Keményn András menköön helvettiin».
»Ei, ei hän vastaa siten ollenkaan», sanoi András tyynesti, »mutta jos hän kummminkin niin tekee, niin sanokaa hänelle, että tulen puhumaan hänelle asioista, jotka tulevat hänelle kalliiksi, ellei hän saa tietää niitä ajoissa».
Oli omituista, että kaikki aina tekivät juuri niinkuin Keményn András tahtoi. Hän oli hyvin läheinen tuttava melkein kaikkien maakunnassa asuvien talonpoikien kanssa. Hän ei millään tavoin ylpeillyt varallisuudellaan eikä luullut sen tekevän häntä muita paremmaksi, vaan hän oli oppinut käskemään, koska hänen tahtonsa oli voimakas ja omaperäinen. Opittuaan varhaisimmassa nuoruudessaan ehdottomasti tottelemaan, tiesi hän nyt ollessaan oma herransa, miten toisten tahto oli taivutettava. Jánko meni pudistaen kumminkin epäilevästi päätään.
Keittiön henkilökunta vaikeni nyt kokonaan. Kenties heistä tuntui, että he olivat käyttäytyneet hieman liian tuttavallisesti tuota rikasta talonpoikaa kohtaan, joka oli tullut keskustelemaan kreivin kanssa. Panna oli ujosti pyyhkinyt tomut tuosta suuresta tuolista, tietämättä sitten oikein, oliko hänen nostettava se pöydän luo, vaiko ei. Benko oli lähettänyt keittiöpojat kaikille suunnille ja asettanut kunnioittavasti pullollisen viiniä pöydälle.
»Etkö tahdo kunnioittaa meitä kaikkia, András, juomalla tuota viiniä»?
»Kyllä, mitä suurimmin nautinnoin, Benko ystäväni! Jos se olisi sinun omaa viiniäsi, joisin tuon pullon tyhjäksi ja pyytäisin vielä lisää, mutta niin kauan kuin en tiedä, onko kreivi ystäväni vaiko viholliseni, en halua juoda hänen viiniään. Panna, kaunokaiseni, lopeta jo tuon tuolin pyyhkiminen, sillä sehän on jo melkein niin sileä kuin kauniit poskesi. En halua juoda Bideskuty’n viiniä, mutta voinhan sen asemasta suudella kaikkia sen kauniita tyttöjä».
Ja nauraen kiersi András käsivartensa jokaisen tytön vartalon ympärille, ja koska ei kukaan heistä vastustellut kovasti, oli hän pian tehnyt heidät yhtä punaisiksi kuin piooni. Kaikki tulivat jälleen iloisiksi. Keményn András ei ollut ylpeä; eläköön hän kauan! Kun Jánko tuli takaisin tuoden sen hämmästyttävän tiedonannon, että kreivi tahtoi puhutella Keményn Andrásta tupakkahuoneessaan, näki hän Andráksen istuvan hymyillen suuressa nojatuolissa tyttöjen kauniitten kasvojen loistaessa hänelle joka nurkasta.
Heidän päästäkseen kreivin tupakkahuoneeseen, oli Jánkon pakko ohjata András noita suuria portaita toiseen kerrokseen ja sitten tuon suuren lämpiön toisen pään kautta, jossa Bideskuty’n jalo kreivi osoitti rajatonta vieraanvaraisuutta ylimyksellisille vierailleen. Kun András kiiruhti sen poikki mustalaisten suojassa voidakseen päästä huomaamatta sen läpi, näki hän vilahdukselta kirkkaanvärisiä pukuja, kauniita kasvoja ja kauniita univormuja, jotka muistuttivat hänestä Kisfalun pihalla olevaa pientä puutarhaa, jossa ruusut ja liljat kasvoivat villeinä ja jota hänen äitinsä hoiti.
Jánko jätti hänet yksikseen tupakkahuoneeseen, ja Keményn András katseli ympärilleen hämmästyen sen kauneudesta ja ylellisyydestä, jollaisesta hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan. Hän muisteli omaa pientä ja matalaa arkihuonettaan, jossa hänen äitinsä kehräsi päivät pitkät ja joka niin suuresti erosi tästä huoneesta. Vaikka kreivin tupakkahuone olikin vaatimattomasti sisustettu, vastasi se kumminkin täydellisesti hänen haaveitaan ylellisyydestä ja komeudesta.
Kuinka kauan hän seisoi liikkumattomana paikoillaan, johon Jánko oli hänet jättänyt, ei hän olisi voinut sanoa. Haaveillen katsoi hän puistoon tarkastellen sen pitkiä runkoruusuja ja monenvärisiä lasipalloja, jotka loistivat auringonpaisteessa, samalla kun hän kuunteli suuresta lämpiöstä kaikuvia äänekkäitä naurun räjähdyksiä. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa muutamia hopeanheleitä ääniä, joiden vertaista kauneudessa ei hän milloinkaan ennen ollut kuullut. Katsoessaan kaikkea huoneessa olevaa ylellisyyttä kummasteli hän, miten ihminen tahallaan voi antautua vaaraan, menettää tämän kaiken tuollaisen kirotun päähänpiston vuoksi. Samalla hän ajatteli, miten hänetkin ehkä pakotetaan poistumaan tästä ylellisestä talosta, noitten ruusupensaitten ja kirkkaan väristen perhosten luota, jotka nauroivat niin iloisesti suuressa lämpiössä. Jokainen ihminen, joka omistaa tällaisia kaluja ja voi sanoa maata, jolla hänen talonsa sijaitsee, omakseen, on hullu, jos hän uskaltaa panna tuumankaan verran siitä vaaranalaiseksi tyhmän päähänpiston vuoksi.
Oven avaaminen ja sulkeminen, ja melko kankea »Isten hozta»! keskeyttivät Andráksen mietelmät ja pakottivat hänet pyörähtämään, jolloin hän näki edessään Bideskuty’n kreivin. Hän näki iloiset ja ystävälliset kasvot, hieman ylpeät ehkä, mutta kumminkin… András katsoi murheellisesti omaa talonpoikaista pukuaan, karkeita ruskeita käsiään, nahkavyötään ja paidanhihojaan, ja ymmärsi kreivin ajatukset, että huolimatta raha-asioista oli heidän välillään kumminkin vielä suuri ero.
»No mitä asiaa sinulla on»? kysyi Bideskuty’n Guyri istuutuessaan tuoliinsa ja ottaessaan pitkän piipun telineestä. Hän ei pyytänyt Andrásta istumaan eikä tupakoimaan, ja täyttäessään piippuaan katseli hän melko uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, jonka rikkauksia sanottiin niin suunnattomiksi. Vaikka kreivi usein olikin nähnyt hänet kylässä ja pelloilla, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut tavannut eikä puhutellut häntä.
Andráksen tuntema salainen ujous haihtui. Hänen muotonsa hiukan synkistyi, kun hän huomasi kreivin istuutuvan ja antavan hänen seisoa kuin jonkun palvelijan. Kumminkin hän tiesi, että hänen oli oltava kärsivällinen, jos hän halusi, että häntä kuunneltaisiin. Senvuoksi hän siirsi erään tuolin lähemmäksi kreiviä ja myöskin istuutui.
»Mitä minulla on sanottavaa», aloitti hän päättäväisesti, »ei vie pitkää aikaa. Tiedän, ettei teidän korkeutenne tiedä hetikään kaikkia asioita, joita teidän maatilallanne tapahtuu, ja…»
»Et varmaankaan ole tullut tänne Kisfalusta asti kertomaan minulle noita asioita, joita en tiedä?» sanoi Bideskuty nauraen.
»Pyydän anteeksi, kaikkein jalosukuisin kreivi», sanoi András. »Säästyy aikaa, jos teidän korkeutenne sallii minun sanoa sanottavani keskeyttämättä minua. Muudan noista asioista, joita ei teidän korkeutenne tiedä, on juuri tällä hetkellä vallitseva peloittava tyytymättömyys läheisissä kylissä ja pelloilla. Talonpojat pelkäävät. He eivät ymmärrä asioita selvästi eikä kukaan ole ottanut vaivakseen selittää niitä heille. Tänään ovat he hyvin masentuneita ja säikähtyneitä, mutta huomenna he voivat jo ehkä raivostua eikä tasankojen talonpoikaa ole hyvä kiusata liiaksi. Hän on kuin pusta, sileä ja rauhallinen kuin tyyni järvi, mutta kun tuuli alkaa puhaltaa mereltä, kohoaa hiekka, joka ennen oli aivan vaaratonta, kuin torni taivasta kohti ja tuho perii jokaisen, joka sattuu olemaan sen tiellä. Hiekka lentää korkeammalle ja korkeammalle voimakkaan tuulen sitä vyöryttäessä, ja sitten kuin se ei enää voi kohota, putoaa se jälleen jymähtäen maahan ja hautaa alleen kaiken inhimillisen elämän, joka on koettanut vastustaa sen vihaa.
»Luet kuin kirjasta, ystäväni», sanoi kreivi hymyillen ja vedellen haikuja piipustaan, »mutta sinähän puhuit jotakin ajan säästämisestä enkä vieläkään tiedä asiaasi».
»Olen tullut rukoilemaan tilallanne asuvien köyhien ja tietämättömien talonpoikien puolesta. Heitä on satoja, jotka ovat vuosisatoja viljelleet tätä anteliasta maata teidän ja teidän esi-isienne puolesta, kylväneet ja niittäneet, puineet ja jauhaneet tuon mainion viljan jauhoiksi, joiden maine on levinnyt maailman ympäri. He ovat tehneet työtä ja te olette korjanneet heidän työnsä hedelmät, mutta he ovat tyytyväiset sittenkin, he ovat halukkaat tekemään vieläkin työtä puolestanne ja tyytymään pieneen palkkaan, joka jättää heidät köyhiksi, mutta ei puutteeseen. He ovat melkein orjia, mutta kumminkin onnellisia omistamallanne kauniilla tasangolla, jota Jumala on erityisesti siunannut».
»Tuohan on hyvin kiltisti tehty heiltä, aivan varmasti, ystäväni, enkä minä aiokaan tilata työmiehiä itselleni mistään toisesta maakunnasta. Tosin en kyllä tarvitse myllyssäni niin monta miestä kuin ennen, sillä olen iloinen voidessani ilmoittaa, että höyrymyllyni on valmis ja…»
»Suokaa minulle anteeksi, kreivi, että keskeytän, mutta juuri tuo mylly onkin kaiken tämän levottomuuden syy. Muistakaa, ettemme ole niin oppineita kuin teidän korkeutenne, emmekä senvuoksi ymmärräkään kaikkia noita keinoja, miten tuli ja teräs pakotetaan tekemään ihmisten töitä. Se on peloittanut naiset kokonaan, ja miehet, vaikka he eivät halua tunnustaakaan pelkoaan, kiroilevat mielessään tuota laitosta, joka on vievä leivän heidän suustaan siten, etteivät he enää saa tarpeeksi palkkaa».
»Mutta, hyvä mies, olen uhrannut tuhansia tuohon myllyyn. Et suinkaan ole niin suuri tyhmeliini, että ehdotat minulle luopumista tuosta vuosia kestäneestä työstä senvuoksi, että muutamat taikauskoiset vanhat naiset ovat iskeneet pääsi täyteen kaikenlaisia pirullisia tyhmyyksiä»?
»Ei, ei senvuoksi», sanoi András kiihkeästi. »En luule ollenkaan, että teidän korkeutenne luopuu suunnitelmistaan jostakin mitättömästä syystä, vaan uskon varmasti, että teette sen säästääksenne tilallanne asuvat inmisraukat surusta ja levottomuudesta».
»Kunnon mies, sanoin sinulle jo äsken, että puhut kuin litkisit kirjasta, mutta kirjoissa on joskus hyvin paljon tyhmyyksiä. Kuulit kai, kun sanoin, että höyrymyllyni, jota te pian tulette polvistuen palvelemaan, on maksanut minulle neljännesmiljoonan. Luuletko minun heittävän niin suuren rahamäärän menemään»?
»Teidän korkeutenne ei tarvitsekaan tehdä sellaista», sanoi András kiihkeästi. »Jos tuo mylly on tullut maksamaan teille neljännesmiljoonan, haluan maksaa siitä niin paljon kuin haluatte — kolme- tahi neljäsataatuhatta floriiniakin».
»Vai sellaista se olikin», sanoi Bideskuty ivallisesti. »Näytät luulevan minua tyhmemmäksi, ystäväni, kuin itseäsi. Haluat ostaa myllyn, etkö haluakin, ja panna sen käyntiin omaksi hyödyksesi? Suunnitelmasi ei ole huono eikä tuo kaunis juttusi levottomista äideistä, raivostuneista talonpojista ja pustalla raivoavasta myrskystä ollut ollenkaan huonosti keksitty. Mutta siitä saat olla varma, ystäväni, ettei myllyä ole tehty myytäväksi».
»Teidän korkeutenne mielestä näyttää se olevan jonkunlaista huvia, kun saa nauraa talonpojille», sanoi András kylmäverisesti, »mutta teidän korkeutenne on väärässä. Haluan kyllä ostaa myllyn, ja kun teidän korkeutenne on suostunut myymään sen minulle, hajoitan sen».
»Hajoittaisitko sen»?
»Kyllä. Kaikki työmieheni, jotka nyt laiskoittelevat sallien viljan varista maahan leikkaamatta sitä, tulisivat vain hyvin onnellisiksi, jos he saisivat iskeä hakkunsa tuohon viilattuun rakennukseen. Neljännesmiljoonani tulee hyvin käytetyksi, kun näen heidän palaavan jälleen iloisesti työhönsä».
»Mutta, mies, onko sinulla sitten niin joutilaita rahoja?» huudahti Bideskuty, unhottaen hetkeksi kieltonsa ihmetellessään rikkauksia, joilla András tietämättään pöyhkeili.
»Isäni säästi koko ikänsä. Hän oli hyvin ahkera työmies ja kokosi minulle suuren perinnön», sanoi András kehuvasti. »Ja kai teidän korkeutenne sen tietää, että minulla on sitä riittävästi»?
»Miten sen tietäisin? Olen kyllä kuullut kaikenlaisia huhuja elämästänne tuolla luhistuvassa vanhassa Kisfalussa».
»Äitini rakastaa sitä senvuoksi, että olen syntynyt siellä, ja minä rakastan sitä senvuoksi, että hän viihtyy siellä. Luonani ei kyllä ole satoja vieraita, mutta olen halukas luopumaan kaikista rahoistani, että Heven maakunnan asukkaat jälleen hymyilisivät».
»Olet hävytön!» sanoi Bideskuty synkistyen. »Aiotko ruveta saarnaamaan minulle»?
»Suokaa anteeksi, teidän korkeutenne, aikomukseni ei ole olla julkea. Katsokaa, olen tuonut rahat mukanani. Niitä on kyllä tarpeeksi», lisäsi hän taputtaen raskasta nahkavyötään. »Teidän korkeutenne on vain niin hyvä ja sanoo hinnan, että saan iskeä hakkuni tuon pitkän piipun nokkaan».
»Olet aivan hullu, hyvä mies! Olet sitäpaitsi aika konna koettaessasi pettää minua vielä omien tarkoitustesi saavuttamiseksi. Sanon sinulle, että jos joku haluaa ansaita rahaa tuolla myllyllä, niin tuo joku olen minä. En halua myydä sitä, en vaikka peittäisit koko tämän lattian juutalaisella kullallasi, jota sinun olisi parempi käyttää muihin juutalaisiin suunnitelmiin, sillä tässä asiassa et kykene minua pettämään».
»Teidän korkeutenne ei ymmärrä minua. Voi, Jumalani, ilmoita minulle, miten minun on selitettävä hänelle! Talonpojat ovat raivoissaan. He aiheuttavat joko itselleen tahi teille jonkun suuren onnettomuuden. Teidän korkeutenne, ajatelkaa Jumalan nimessä omaa äitiänne ja puolisoanne. Talonpojat luulevat pirun käyttävän noita koneita, he ovat peloissaan nyt, mutta pian he raivostuvat ja saavat aikaan jonkun suuren onnettomuuden».
»Jos siitä koituu joku onnettomuus, on se sinun itsesi aiheuttama, hävytön mies»! sanoi Bideskuty raivoissaan ja nousi. »Olen saanut tästä jo kynikseni. Käsken sinua poistumaan talostani. En myy myllyäni! Riittääkö se»?
András kalpeni hirveästi. Hän oli myöskin noussut ja painanut kyntensä kämmeniinsä hillitäkseen itsensä siten aiheuttamallaan ruumiillisella tuskalla sanomasta vihaisia sanoja. Hän halusi puhua ystäviensä ja toveriensa puolesta kärsivällisesti ja sovinnollisesti murtaakseen tuon miehen itsepäisen vastustuksen.
»Kreivi, kuunnelkaa nyt minua Jumalan nimessä! Kaikki miesraukat ovat kokoutuneet pelloille, ja naiset, joiden pojat, isät ja veljet työskentelevät myllyssänne, pelkäävät onnettomuutta, jonka he tietävät tulevan. Heidän itkunsa ja valituksensa murtavat väkevänkin miehen sydämen. Jos nyt jotenkin — sellaistahan aina sattuu — jollekin heistä tapahtuisi joku onnettomuus, voisitteko silloin mitenkään rauhoittaa heitä? Raivoissaan suhtautuisivat he teihin kuten murhaajaan. He rakastavat minua ja kuuntelevat puhettani, ja vaikka olenkin rikas, olen pysynyt heidän vertaisenaan, mutta en minäkään voisi sitten enää tukahduttaa heidän vihaansa teitä kohtaan. Muistakaa, että teilläkin on vaimo ja lapsi, joille voi käydä hyvinkin huonosti, sillä kukaan ei tiedä, milloin tietämättömien ihmisten kosto on tyydytetty».
»Ja minä sanon sinulle, hävytön mies, että jos minulle tahi omaisilleni tapahtuu jotakin, on sinun oma kätesi suunnannut iskun ja valehteleva kielesi suunnitellut teon. Ymmärrän selvästi alhaisen saidan talonpoikaisluonteesi, joka on valmis vaikka mihin omaksi hyödykseen…»
»Keskeyttäkää, teidän korkeutenne», sanoi András hilliten vieläkin luontonsa. »Tulin tänne kaikessa ystävyydessä keskustelemaan kanssanne kärsivällisesti ja sovinnollisesti. Toverieni puolesta siedän paljon, mutta teidän korkeutenne on unhottamaisillaan oman arvonsa ja minun. Olen ollut kaikissa raha-asioissa hyvin antelias ja kohtuullinen teitä kohtaan ja…»
»Niin, olet maksanut vuokrasi hyvin säännöllisesti. Karkoittaisin sinut
Kisfalusta heti, ellet olisi sitä tehnyt.»
»Mutta eihän siinä vielä ole kaikki».
»Mitä tarkoitat tuolla kaikella? Sano se minulle»!
»Teidän korkeutenne näyttää olevan valmis unhottamaan, että tuon saman hävyttömän talonpojan kukkaro on varjellut teitä joutumasta juutalaisten nyljettäväksi viimeisten vuosien kuluessa».
»Sinunko kukkarosi? Oletko sitten yhteistoiminnassa tuon verenimijän
Rosensteinin kanssa?»
»Kyllä kai teidän korkeutenne sen varmasti tietää, että rahat, jotka tuhlaatte niistä sen enempää välittämättä, tulevat minulta, ja paperit…»
»Hei mies, luuletko minun välittävän kaikista papereista? Kuinka olisin voinutkaan arvata, että kerrankin miesmuistiin juutalaisen puhe henkilöstä, joka luovuttaa hänelle rahat, sattuikin olemaan totta? Mutta mitä sillä on tässä tekemistä? Vaatimasi hirmuiset korot eivät oikeuta sinua ollenkaan sekautumaan asioihin, sillä olen maksanut ne säännöllisesti, enkö olekin»?
Bideskuty oli suunniltaan raivosta. Hänen tavallisesti niin lempeät kasvonsa olivat vääntyneet vihasta. András oli näöltään vielä tyyni, vaikka hyvin kalpea, ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet hirveästi. Hän koetti pysyä tyynenä keskustellessaan raivoisan kreivin kanssa pakottamalla ajatuksensa pysymään noissa pelloille kokoutuneissa ihmisraukoissa, jotka vieläkin tuijottivat tuohon heidän rakastamansa tasangon taivaanrantaa pimittävään savupilveen.
»Teidän korkeutenne käsittää puheeni tahallaan väärin», sanoi hän tyynesti, »sillä minun asiani ei ole sekautua teidän korkeutenne asioihin enkä sitä haluakaan. Tulin tänne rehellisin tarkoituksin, sillä viime kuukausien kuluessa olen huomannut tyytymättömyyden ja pelon sitä mukaa enenevän talonpojissa, kuta useamman tiilen olette liittänyt tuohon onnettomaan rakennukseen. Koska en ollenkaan halua, että teidän korkeutenne menettää siihen uhraamansa rahat, tulin rehellisesti ostamaan rakennuksen ja koneet, saadakseni oikeuden hävittää ne. Jos teidän korkeutenne epäilee sanojani, olen halukas jättämään rahat tänne, jos annatte minulle kunniasananne, että rakennus hajoitetaan».
Ja András veti vyöstään suuren pussin, jonka sisus kilisi ja ritisi, ja asetti sen pöydälle.
»Vaikene»! karjaisi Bideskuty menettäen nyt kokonaan viimeisenkin malttinsa, sillä Andráksen hyökkäys hänen lempiaatettaan vastaan suututti häntä hirveästi. »Haluat vain lainata minulle enemmän noita kirottuja rahojasi rikastuaksesi yhä enemmän kustannuksellani ja imeäksesi yhä enemmän verta minusta. Olit mielestäni ennen vain alhaissäätyinen hävytön talonpoika, jonkun vapautetun orjan poika tahi pojanpoika, jonka vaimon oli pakko sukupolvi tahi pari taaksepäin maksaa omalla ruumillaan tullia kartanonomistajalle, ennenkuin hänen miehensä voi sanoa maata omakseen. Mutta nyt, Keményn András, olet tunnustanut olevasi viemäriojista kotoisin olevien juutalaisten kaltainen. Olen kuullut sinun polveutuvankin jostakin juutalaisnaisesta syntyneestä äpärästä. Huomaan selvästi, millainen olet. Tuossa, ota takaisin rahasi! En tarvitse niitä. Ne likastaisivat palvelijani kädetkin, jos hän sattuisi koskemaan niihin».
Ja raivosta hehkuvin silmin, punastunein poskin ja vapisevin huulin tarttui Bideskuty tuohon raskaaseen kultapussiin ja heitti sen vihaisesti Keményn Andráksen kasvoihin.
Ylpeä talonpoika, joka oli kärsinyt Bideskuty’n loukkauksia viimeiseen hetkeen asti sellaisin päätöksin, ettei hän anna myöten tuumaakaan, ennenkuin hänen asiansa onnistuu, muuttui aivan kalmankalpeaksi. Raskas pussi sattui hänen otsaansa jättäen siihen ruman punaisen juovan, josta kihosi muutamia tippoja verta. Isku mykistytti hänet hetkiseksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän Bideskuty’a kohti kuin häkistään vapautunut leijona, Kalmankalpein poskin ja tukahdutetusta raivosta leimuavin silmin. Hän kohotti voimakkaan käsivartensa uhkaavasti korkealle ollen valmis kurittamaan tuota ylpeätä kreiviä jokaisesta julkilausutusta loukkauksesta, ja uhraamaan henkensä viimeisestä kuolettavasta iskusta.
Bideskuty polveutui rodusta, joka huolimatta — ja ehkä juuri senvuoksi — sivistyksen puutteesta, puolivilleydestään ja rakkaudestaan suuriin maallisiin rikkauksiin ei ollut milloinkaan pelännyt. Hän totesi nähdessään Andráksen kasvot menneensä liian pitkälle, ja huomasi samalla, miten täydellisesti hän, joka oli jo sivuuttanut elämänsä parhaat vuodet, oli tuon nuoren talonpojan vallassa, jolle nuo monet loukkaukset olivat suoneet yli-inhimilliset voimat. Hänen vihansa haihtui silmänräpäyksessä ja posket kalpenivat, mutta hänen päähänsä ei juolahtanutkaan huutaa apua. Siten seisoivat he hetkisen vastakkain, tuo jalo kreivi ja syvästi loukkautunut talonpoika, jonka käsi oli kohoutunut ehkä kuolettavaan lyöntiin. Mutta äkkiä tuntui ulkopuolelta kuuluva iloinen nauru herpaisevan hänen käsivartensa. Pitäen sitä kumminkin yhä koholla katsoi hän nyt huumautuneena ja lumottuna ovelle, joka työnnettiin nopeasti auki, ja aivan valkoisiin puettu, jostakin sinisestä pehmeästä kankaasta valmistetuin nauharuusuin koristettu tyttö tuli näkyviin. Hänen päänsä ympärillä oli kuin kultaisista kiharoista muodostunut sädekehä, jonka alta tuijotti pari pelästynyttä lemmikin väristä silmää. Kuka hän oli? Häkistään karannut lintuko vaiko tuollainen keijukainen, joista hänen äidillään oli ollut tapana kertoa hänelle ennen ja kuvata hänelle, miten ne asuivat ruusujen ja hyvältätuoksuvien orvokkien terälehtien välissä.
Mutta lintu lauloi ja keijukainen puhui tavallisia sanoja, jotka kumminkin Andráksesta kuulostivat suloisimmalta soitolta, mitä ihmiskorva milloinkaan on kuullut.
»Isä, saammeko ottaa vaunut ja mennä katsomaan noita järveemme tuotuja uusia kaloja? — Mutta, isä rakas», lisäsi tuo lumivalkoinen olento, »kuinka kalpea oletkaan! Oletko kipeä»?
Andráksen käsivarsi laskeutui turtuneena sivulle. Hänen hurmaantuneet silmänsä seurasivat tuota keijukaismaista näkyä, kun se meni hänen ohitseen kietoakseen käsivartensa hyvin lapsellisesta mutta kumminkin suojelevasti hänen vihollisensa kaulaan.
Bideskuty oli jo melko vanha mies, ja viimeisten tuskallisten hetkien jännitys oli uuvuttanut hänet niin, että hän vaipui tuoliinsa hengästyneenä ja järkytettynä. Ilonka polvistui hänen viereensä ja siveli hyvin hellästi hänen otsalle valunutta sotkuista tukkaansa. András tuijotti häneen yhä. Hän ei voinut nähdä tytön kasvoja, sillä tyttö oli selin häneen, mutta hän näki tytön pehmeän valkoisen kaulan, joka tunkeutui esiin puvun laskoksista. Niskassa oli muutamia kullanvärisiä kiharoita, jotka käänsivät hänen ajatuksensa johonkin maalliseen paratiisiin. Ilonka ei katsahtanutkaan toistamiseen talonpoikaan, joka, arveli tyttö epämääräisesti, oli ollut väsyttävä ja suututtanut isän.
András siveli vaistomaisesti otsaansa, josta yhä tippui verta hänen kalpeille poskilleen, kumartui sitten ja otti pussin lattialta kiinnittäen sen jälleen vyöhönsä. Sitten hän kiinnitti katseensa jälleen tuohon kultaiseen näkyyn ja painoi mieleensä jokaisen tuon miellyttävän tyttömäisen vartalon piirteen niinkuin hän ei ikinä olisi aikonut luopua haaveilemasta hänestä jälleen. Katse oli niin kiinteä, tulinen ja magnetisoiva, että Ilonka tunsi sen jollakin tavoin, koska hän kääntyi hieman ujostellen ja hänen tunteelliset lemmikkisilmänsä kohtasivat Andráksen polttavan katseen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä poistui András huoneesta ja sitten koko rakennuksesta, kulki akasiakujanteen päähän ja huudettuaan Csillagin luokseen hyppäsi hän sen selkään ja ajoi laukkaa pustan poikki katsomatta taakseen.