XIII
KOSTO.
András ei halunnut ajatella eikä palauttaa muistiinsa hetkeksikään noita viimeisiä kauhistuttavia tapahtumia, joista hän juuri oli selviytynyt. Aurinko paistoi vielä kuumasti, vaikka se alkoikin jo vaipua länteen, ja hänen otsassaan olevaa haavaa karvasteli silloin tällöin kuin vasta poltettua häpeänmerkkiä tuomitun selässä. Hän sivuutti valtatien ja pellot peläten kohtaavansa toverinsa, jotka luultavasti odottivat levottomasti, voiko hän täyttää heille antamansa lupauksen. Hän ei uskaltanut sanoa heille, kuinka hän oli pettynyt toiveissaan ja kuinka hän oli aikonut vaatia hyvitystä eikä sitäkään, miten sitten nuo lemmikin väriset silmät olivat karkottaneet hänet taistelutantereelta ja pakottaneet hänet kääntämään selkänsä viholliselle ennen taistelun voittamista.
Hän kiiruhti Csillagin juoksuun aution tasangon poikki, ja kun se laukkasi tömisten eteenpäin, heräsivät naakat ja pienet sisiliskot iltaunestaan. Kun András lähestyi Kisfalua, huusivat työmiehet hänelle kaikilta kentiltä, mutta hän ei mennyt heitä puhuttelemaan eikä hetkeksikään hiljentänyt Csillagin nopeata menoa, ennenkuin se saapui oman tallinsa edustalle vaahdoten ja huohottaen.
András alkoi yhtä hellästi kuin muulloinkin hoitaa rakastamaansa ratsua, kuivasi vaahdon sen vapisevista reisistä, silitti sen korvia ja taputti sen kaulaa. Näytti siitä kuin Csillag olisi ymmärtänyt herransa katkerat ajatukset, ja ajatellut, että ehkä jonkunlainen myötämielisyyden osoitus lieventäisi hänen sydämensä kovia tuskia. Se hieroi ystävällisesti sileää turpaansa isäntänsä käteen pyytäen jotakin hellyydenosoitusta takaisin. Sen suuret silmät katsoivat niin hellästi ja surullisesti Andrákseen, että hänen haavoitettu sydämensä lopultakin löysi huojennuksen kiihkeästä itkusta. Kukaan ei nähnyt häntä, eikä maakunnassa ollut olemassakaan ketään, joka olisi voinut sanoa nähneensä tuon komean ja voimakkaan miehen niin liikutettuna, että hän olisi ollut pois suunniltaan. Tämä heikkous näytti lopettavan haavankin karvastelemisen. Nojaten päätään tamman sileään kaulaan itki hän niinkuin hän ennen lapsena oli itkenyt äidin polvea vasten, kun ankaran isän lyönnit olivat olleet kovemmat kuin lapsi voi sietää. Kiihkeät nyyhkytykset tärisyttivät hänen voimakasta ruumistaan, ja hän oli peittänyt toisella kädellään tamman silmät, koska tämä olisi muutoin nähnyt tuon häpeänmerkin, joka vielä kihelmöi kostamatta hänen otsassaan.
Kun hän neljännestunnin kuluttua meni sisälle suutelemaan äitiään, ei hänen silmissään ollut enää kyynelten jälkiä eikä mitään tuon mielenliikutuksen jättämää merkkiä, joka oli äsken vähältä musertaa tämän intohimoisen unkarilaisen. Mutta Etelkan terävät silmät huomasivat heti pojan kasvojen masentuneen ilmeen, ja hän pudisti päätään surullisesti ymmärrettyään, ettei András ollut onnistunut.
»Äiti», sanoi András ottaen kokoontaitetun paperin povitaskustaan ja levittäen sen hänen eteensä pöydälle, »lopeta kehräämisesi hetkiseksi ja kuuntele minua. Sinun on neuvottava minua».
Etelka totteli ja siirsi kehruuksensa syrjään. Sitten hän risti kätensä valmistautuen kuuntelemaan. Nyt jo nopeasti laskeutuvan auringon säteet tunkeutuivat pienistä ikkunoista muodostaen kirkkaan valorenkaan tuon vanhan vaimon ympärille. Hän oli tottunut, että András neuvotteli hänen kanssaan kaikista suunnittelemistaan liikeasioista. Vaikka hän aina hyväksyikin ne, ei András kumminkaan ollut tyytyväinen, ennenkuin hän oli ilmaissut myöntymyksensä.
»Muistat kai, äiti, nuo kolme velkakirjaa, jotka olen saanut kreiviltä hänelle lainaamistani rahoista ja niille juoksevasta korosta»?
»Kyllä, poikaseni, muistan ne kaikki».
»Haluaisin lukea ne sinulle jälleen, äiti, ja pyydän sinua punnitsemaan hyvin tarkasti mielessäsi, onko ehdoissa jotakin kunniatonta».
»Tiedän, ettei niissä ole mitään sellaista, András, ja korko on melko pieni, liian pieni, mielestäni».
»Ah, mutta äiti, tämä on hyvin merkityksellistä», sanoi András innokkaasti. »Minusta tuntuu kuin tässä olisi kysymyksessä joko elämä tahi kuolema. Sinun on kuunneltava jokaista sanaa niin tarkasti kuin et niitä ikinä ennen olisi kuullutkaan».
»No lue sitten, András».
»Ensimmäinen näistä papereista on nyt viiden vuoden vanha ja päivätty huhtikuussa 1855. Siinä on: 'Olen teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia, ja suoritan siitä, kunnes maksan velan kokonaan takaisin, joka vuosi korkoa sata nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen sonnia ja yhdeksänkymmentä lehmää, ja viisituhatta mitallista vehnää. Jos minä jonakin vuonna laiminlyön tämän maksuni ettekä te voi saada sitä vaatiessannekaan minulta, niin silloin Kisfalun kartano ja kaikki pellot, viinitarhat ja rakennukset Nádasdyn pustasta Bélan kylään ja Tarnan rannasta vastakkaisella puolella olevaan korkeaan tiehen asti muuttuvat peruuttamattomaksi omaisuudeksenne, mutta silloin ette enää ole oikeutettu vaatimaan minulta noita kolmeasataatuhatta floriinia! Alla on Bideskuty’n Gyurin nimi, jonka Rosenstein on todistanut. Siinä on myös karttamerkki, jonka hallitus vaatii ja jonka olen maksanut».
András lopetti ja katsoi levottomasti äitiinsä.
»Muistan», sanoi tämä, »että halusit lisätä karjaasi. Tuo kaikki on aivan luonnollista, poikaseni, eikä siinä ole mitään kunniatonta. Sitten sait jokaisesta Rosensteinille jälkeenpäin myymästäsi lehmästä sataviisikymmentä tahi parisataa floriinia. Tuo ei ole ainoastaan rehellistä, András, vaan myöskin hyvin jalomielistä».
»Toinen velkakirja on myös annettu kolmensadantuhannen floriinin vastineeksi, ja kuuluu: 'Maksan teille viisituhatta mitallista vehnää, kaksitoistatuhatta mitallista maissia ja sata lammasta, joista viisi pässiä, ja ellen maksa tätä korkoa joka vuosi ja ellette sitä vaatiessannekaan voi minulta saada, niin silloin kaikki peltoni, viinitarhani, Bideskuty’n alusmaat ja kaikki muut rakennukset paitsi päärakennusta, jossa asun, ja viereisiä talleja, muuttuvat peruuttamattomaksi omaisuudeksenne. Tämä paperi on päivätty kolme vuotta myöhemmin ja allekirjoitettu samoin kuin ensimmäinenkin».
»Olet myöntänyt lainan niin lievin ehdoin kuin suinkin, András.
Juutalaiset olisivat vaatineet kymmenen kertaa enemmän, tiedät kai sen».
»Kolmas velkakirja», lopetti András, »on allekirjoitettu pari päivää sitten. Se on annettu kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin vastineeksi, ja kreivi on luvannut maksaa rahoista minulle korkoa viisituhatta mitallista vehnää ja neljäkymmentä nautaa. Hän on sitäpaitsi luovuttanut minulle Zárdan pantiksi samoin ehdoin kuin nuo muutkin».
»Hän on tuhlaava ja varomaton mies», sanoi vanhus pudistaen päätään. »Jos hän olisi lainannut kaikki nuo rahat juutalaisilta, olisi hän nyt köyhtynyt mies».
»Oletko aivan varma, äiti», toisti András kiihkeästi, »etten ole harjoittanut sellaista koronkiskomista, minkä vuoksi sinun olisi pakko punastua poikasi vuoksi»?
»Kyllä, András, en usko sitä ollenkaan».
»Voitko vannoa sen äiti, suudellen ristiä»?
Hän otti valkoiselta seinältä karkeasti veistetyn puisen Vapahtajan kuvan ja piti sitä vapisevin käsin äitinsä huulien edessä.
»Vannon Jeesuksen Kristuksen nimessä», sanoi tämä suudellen kunnioittavasti mykkää puupalasta. András huokaisi syvään helpotuksesta ja ripusti ristin takaisin seinälle. Sitten hän veti tuolin aivan äitinsä viereen istuutuen sille.
Vanhus ei oikein käsittänyt poikansa tarkoitusta, mutta hän tunsi kumminkin äidinsydämessään, että pojalla oli joitakin huolia. Hän ei halunnut kysyäkään mitään, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää poikansa mieltä samoin kuin hän oli tehnyt silloinkin, kun András pikku poikana oli tullut saamaan häneltä lohdutusta ankaran isän kuritusten jälkeen. Hellästi pyyhki hän pois poikansa tukan otsalta.
»András», kysyi hän, »mistä olet saanut tuon merkin otsaasi»?
»Bideskuty’n kreivi löi minua, äiti» sanoi tämä kärsimättömästi, »eikä sitä ole vielä kostettu».
»Löikö kreivi sinua, András»?
»Löi, ja minä olin sellainen raukka, etten lyönyt takaisin».
»Kerro minulle, András. Olen levoton enkä ymmärrä».
Ja András kertoi hänelle alusta loppuun saakka tuloksettoman keskustelunsa kreivin kanssa. Hän jutteli äidilleen, miten hän ensin oli selittänyt ja sitten rukoillut tuota miestä, että hän samalla kun hän huvitteli satojen vieraiden kanssa säälisi myöskin heikkoja, tietämättömiä ja onnettomia. Hän kertoi jalon kreivin ylpeydestä, hänen loukkaavasta puheestaan ja lyönnistä. Tuntui niin huojentavalta kertoa äidille kaikki. Äidin sydän, vaikka se olikin tietämätön ja sivistymätön, ymmärsi ja oli myötätuntoinen kumminkin, ja tiesi miten poika oli lepytettävä ja saatava unhottamaan. Hän kertoi äidilleen kaiken, miten tytön käsivarsi oli kiertynyt suojelevasti isän kaulaan ja herpaissut hänen käsivartensa, joka oli kohonnut antamaan lyönnin lyönnistä. Mutta sitä hän ei kertonut tälle hellälle lohduttajalle, tälle rakastetulle ja lempeälle äidille, että tuosta hetkestä alkaen oli hän aina näkevinään silmiensä edessä tuon kauniin kultakiharaisen tytön pilkkaamassa häntä hymyilevin lemmikkisilmin. Ei hän puhunut siitäkään, että hän oli koettanut ratsastaa pustan poikki niin nopeasti kuin suinkin päästäkseen tuosta näystä, joka kumminkin oli seurannut häntä tänne vaatimattomaan maalaistaloon, joka äkkiä oli Andráksesta ruvennut näyttämään niin köyhältä, mitättömältä ja arvottomalta tuon ylimyksellisen tytön harhakuvallekin. Eikä hän ilmaissut ajatustaan, että hänen talonpoikaisvaatteensa olivat äkkiä ruvenneet näyttämään hänestä niin karkeilta ja likaisilta, hänen kätensä kovilta ja ruskeilta ja hänen saappaansa raskailta, eikä hän puhunut ikävästään, että hän olisi tahtonut puristaa tuon hurmaavan näyn syliinsä, mutta kun hän oli huomannut kuinka sivistymätön hän oli ja heidän välillään olevan äärettömän säätyerotuksen olivat hänen käsivartensa vaipuneet voimattomina alas ja suuret häpeän ja kateuden kyyneleet olivat valuneet hänen poskilleen.
Vaikka äiti aavistikin epäselvästi, että joku muukin kuin loukkaukset ja lyönti painoi raskaasti hänen poikansa mieltä, oli hänen sydämessään kumminkin niin runsaasti rakkautta, että hän voi saada hänet unhottamaan kaiken muun, paitsi kodin onnen ja ilon istua äidin jalkojen juuressa. Aurinko oli jo laskeutunut kokonaan länteen ja huoneen nurkat alkoivat verhoutua synkkään pimeyteen. Sári ja Kati sytyttivät kynttilät ja toivat illallisen pöydälle. Mutta se syötiin vaitiollen, sillä äitiä ja poikaa painosti tulevan onnettomuuden aavistus.
Illallisen jäännökset vietiin pois samoin kuin kynttilätkin, sillä András halusi istua pimeässä äitinsä vieressä ja pitää tämän hellää kättä polttavalla otsallaan karkoittaakseen sieltä nuo vihan ja koston paholaiset, jotka kurjistelivat hänen aivoissaan. Hän halusi olla rauhassa ja pimeässä senkin vuoksi, että hän halusi muistella tuota suloista näkyä, jonka selvä proosallinen valo ja hänen yleistajujansa käskivät karkoittamaan, mutta joka pimeydessä muuttui unen kaltaiseksi, josta herääminen ei ehkä tuntunutkaan niin katkeralta.
Kuinka kauan äiti ja poika istuivat pimeässä, eivät he tienneet, sillä iltatunteja ei lasketa tässä maassa, jossa kellot ovat niin harvinaiset.
Etelka, jonka ajatuksia eivät muuttuvat harhakuvat häirinneet, oli sulkenut silmänsä ja hänen rauhallinen hengityksensä säesti tyynnyttävästi Andráksen valppaita unelmia. Äkkiä näytti siltä kuin ikkunasta olisi tunkeutunut omituista valoa huoneeseen aution tasangon takaa näkyvältä taivaanrannalta. András hyppäsi seisoalleen ja katsoi ulos ymmärtämättä ollenkaan alussa tuota synkkää valoa, joka vähitellen valaisi koko taivaanrannan. Kova ulko-ovelta kuuluva koputus herätti myöskin Etelkan, ja molemmat pienet tytöt juoksivat sisään näyttäen hyvin säikähtyneiltä. Jokaisen mieli, yksinkertaisemmankin, oli ollut jännityksessä koko päivän, ja kun Sári ja Kati olivat ensimmäiseksi huomanneet tuon omituisen valon, joka ei ollut auringon eikä kuun aiheuttamaa, riensivät he peloissaan isäntänsä luo kysymään sen syytä ja saamaan lohdutusta.
Mutta András oli kalvennut hirveästi ja kun Etelkakin katsoi ulos peloissaan, kalpenivat hänenkin poskensa kauhusta.
»Tulipalo»! kuiskasi hän hiljaa.
»Niin, tulipalo se on, äiti, ja luullakseni raivoaa se Bideskuty’n tilalla. Maissipellot ovat juuri tuolla suunnalla», sanoi András, »ja koska ei ole satanut pariin viikkoon, palavat ne yhtä hyvin kuin kuiva heinä».
»Mutta tulihan näkyy parista, kolmesta paikasta yhtäaikaa»! huudahti
Sári.
»Jumala rankaisee niin kreiviä», sanoi Etelka taikauskoisesti tehden ristinmerkin.
»Äiti, lähden sinne katsomaan, voinko olla joksikin avuksi. Sári ja Kati saavat mennä sanomaan kaikille miehille, että he kiiruhtaisivat sinne niin nopeasti kuin suinkin. Tässä on tallin avaimet. Heidän on valittava nopeimmat hevoset ja lähdettävä heti. Ja sinun, äiti rakas», lisäsi hän vakavasti, »on polvistuttava ristin eteen ja rukoiltava Jumalaa, että hän kostaisi tulipalon sytyttäjille».
Ja suudeltuaan nopeasti äitiään kiiruhti András vielä kerran talliin, satuloi tammansa ja ratsasti nopeasti Bideskuty’yn päin.
Kaukaa näkyvä tummanpunainen tuli näytti jo levinneen koko taivaanrannalle. Yön rikkomattomassa hiljaisuudessa voitiin kuulla aution tasangon poikki kantautuvia omituisia säikähtyneitä ääniä — pelästyneen karjan ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää ja paimenien huutoja, kun he koettivat ajaa laumojaan turvaan synkälle ja kuivalle tasangolle.
Punainen tuli levisi yhä nopeammin, ja Andráksen ratsastaessa syöksyi laumoittain villejä hevosia hänen ohitseen peloissaan, liehuvin harjoin ja hurjasti hulmuavin hännin.
Hän voi jo erottaa liekit, jotka levisivät hirveän nopeasti peltojen poikki, joilla olevien maissiaumojen hän tiesi auttamattomasti joutuvan raivoavien liekkien saaliiksi. Tasangolta, joka tavallisesti öisin on hyvin rauhallinen ja hiljainen levätessään siinä sinisen taivaan alla tuikkivien tähtien valossa, kuului nyt pelästyneitä ääniä, jotka tuntuivat kohoavan joka suunnalta. Heikko kesätuuli kiihdytti liekkejä ja levitti niitä itään päin maissipeltoja, puumajoja ja talleja kohti. András ratsasti eteenpäin synkän aavistuksen ahdistaessa hänen sydäntään ja katsoi tuohon tuleen, jonka Jumala hänen äitinsä sanojen mukaan oli sytyttänyt rangaistakseen tuota ylpeätä kreiviä.