XVI
PÄÄSIÄISAAMU.
»Kyllä se nyt jo näyttää lakkaavan»!
»Ei vielä tänään, luullakseni»!
»Pisaraakaan ei ole pudonnut viimeisten minuuttien kuluessa».
»Katsohan tuota rakoa pilvissä»!
»Ei se levene, vaan sulkeutuu pian jälleen».
»Nyt sataa taasen».
»Uneksit, Laczi, sillä tuoltahan näkyy jo sinistä taivastakin».
»Mistä?»
»Tuolta Kisfalun yläpuolelta. Tänään ei enää sada, siitä saat olla aivan varma».
Tämä viimeinen puhuja oli nähtävästi hyvin kokenut ilmojen ennustaja, sillä hänen ympärilleen kokoutuneet nuoret miehet, jotka tarkastelivat taivasta levottomasti, eivät uskaltaneet sanoa suoraan vastaankaan. Ainoastaan muudan uskalsi pelokkaasti huomauttaa:
»Muistat kai, Berczi, että viime sunnuntaina sanoit sateen loppuvan, ennenkuin isä Ambrosius sanoo 'Ite Missa est', mutta kun tulimme kirkosta sitten kuin kätemme oli siunattu, satoi yhä ja on satanut aina tähän hetkeen asti»?
»Niin, mutta nyt se on kumminkin loppunut, eikö olekin»? sanoi Vas Berczi itsepäisesti. »Vai vieläkö tunnet kastuvasi, Laczi poikaseni»? lisäsi hän hyvin ivallisesti.
Ja todellakin näytti siltä kuin ilmojen profeetta olisi puhunut viisauden sanoja tänään. Epäilemättä leveni tuo pilvien rako ja siitä näkyvä taivaankaistale oli kieltämättä hyvin kirkkaansininen. Joskus tunkeutui raosta muudan pelokas ja vaalea auringonsäde valaisten surullista maisemaa.
»Ensimmäiset auringonsäteet pariin viikkoon, lapsukaiseni», sanoi vanha Berczi nostaen lakkiaan muka hyvin vakavasti. »Lakit päästä ja tervehtikää vieraita»!
Nuoret talonpojat tottelivat nauraen, ja lyöden kantapäänsä yhteen kumarsivat he vakavasti aurinkoon päin.
»Isten hozta!» sanoivat he kaikki kohteliaasti.
»Herramme aurinko, olet tervetullut»!
»Toivomme teidän korkeutenne viipyvän kauan luonamme»!
»Hei», lisäsi vanha Berczi huoaten, »teidän korkeutenne on tullut katsomaan surullista näkyä».
»Onkohan maantiellä ollut milloinkaan niin paljon lokaa kuin nyt»? sanoi muudan talonpoika pudistaen päätään.
»Rattailla ei voida ollenkaan kulkea ja eilen upposivat härkäni polviaan myöten likaan. En saanut niitä kääntymään enkä kulkemaan eteenkäänpäin. Luulin viime hetkemme koittaneen, sillä tunsin vajoavani yhä syvempään, ja ajattelin, että härät menevät suoraan lian läpi helvettiin vieden minut mukanaan, suomatta minulle aikaa syntieni anteeksisaamiseen ja rukoilemiseen».
»En ymmärrä, miten Keményn András aikoo tulla kirkkoon tänään».
»Hänellä on hyviä hevosia. Hän ratsastaa Csillagilla ja tuo Etelkan mukanaan».
»Tiedän, ettei Etelka mitenkään jää pois pääsiäisjumalanpalveluksesta.
Hän on hyvin hurskas».
»Eikä András salli hänen lähteä yksinään».
»Oletteko huomanneet, lapsukaiseni», sanoi tuo viisas vanha profeetta, »ettei András ole ollut oikein oma itsensä viime aikoina»?
»Hän näyttää todellakin hyvin vakavalta», sanoi Laczi. »En muista kuulleeni hänen nauravankaan pitkiin aikoihin».
»Luultavasti johtuu se siitä», sanoi eräs vanha talonpoika, »ettei hän ole vielä antanut meille anteeksi tuota tulipaloa».
»András ei ole pitkävihainen»! sanoi muudan nuorukainen kiihkeästi. »Hän ei ole puhunut tuosta tulipalosta sanaakaan sen jälkeen kuin se tapahtui».
»Mutta sitä kai et voine kieltää», sanoi vanha Berczi, »että juuri tuona tulipaloyönä muuttui András tuollaiseksi omituiseksi ja vakavaksi»?
»Hän on ehkä huolissaan uudesta sadostaan. Lopetimme kylvämisen
Kisfalussa juuri, kun tämä kirottu sade alkoi».
»Tulva ei kohoa mitenkään hänen pelloilleen».
»Tarnan rannoilla on Kisfalulla vain muutamia maissipeltoja. Hänen vahinkonsa ovat vielä mitättömät».
»Mutta vesi nousee vielä».
»Pauhu oli hirmuinen viime yönä. Eilen kävin aivan kreivin talleilla asti ja minusta näytti, että koko Bideskuty on veden vallassa».
»Kreivillä on todellakin vastuksia».
»Jumala rankaisee häntä, ymmärrät kai sen. Meidän ei olisi tarvinnut sytyttää hänen vehnäänsä palamaan viime vuonna, sillä Jumala näkyy itse huolehtivan, ettei jyvääkään jauheta tuossa saatanan rakentamassa myllyssä».
Talonpojat seisoskelivat kylän kirkon edustalla parhaissa sunnuntaipukimissaan odottaen äitejään, sisariaan, vaimojaan ja morsiamiaan, joilla meni tänään paljon aikaa pukeutuessaan komeihin pääsiäisvaatteihinsa. Aurinko oli nähtävästi ilmestynyt näkyviin pysyäkseenkin poissa pilvien takaa, sillä se paistoi hyvin kirkkaasti kylään, joka viimeisten viikkojen kuluessa oli näyttänyt hyvin autiolta. Oli satanut lakkaamatta neljätoista vuorokautta, ja raskaat vesipisarat olivat rikkoneet tasankojen äärettömän hiljaisuuden ja muuttaneet koko maiseman likajärveksi. Kaukaa pohjoisesta kuului Tarnan surullinen kohina, kun sen vihaiset vesimäärät, joita tuo yhtämittainen sade oli lisännyt, syöksyivät raivokkaasti eteenpäin tulvien matalien rantojen yli ja upottaen mutaisiin syvyyksiinsä Bideskuty’n hedelmälliset pellot, joiden aikainen kevätkylvö oli juuri saatu lopetetuksi.
»Tuolta tulevat Kisfalun miehet», sanoi Laczi viitaten tielle. »He näyttävät olevan ravassa sekä yltä että alta».
»Tytöt ovat kumminkin pukeutuneet hyvin sievästi», sanoi eräs nuorempi mies katsoen ihailevasti kirkasvärisiin hameihin pukeutuneita kauniita tyttöjä, jotka juuri kääntyivät kylän valtatielle.
»Sárilla ja Katilla on kummallakin uudet punaiset kengät».
»András on lahjoittanut ne, tiedän sen. Hän ratsasti Gyöngyösiin juuri ennen kylvämistä ja osti sieltä äidilleen uuden silkkipuvun ja palvelijattarilleen uudet kengät».
»Se mies on tehty rahasta», huokaisi vanha Berczi kateellisesti.
»Hän käyttää sitä kumminkin hyviin tarkoituksiin», sanoi toinen. »Hän maksoi koko talven äidilleni täyden palkan vehnän poimimisesta, vaikka äitini on nyt aivan sokea eikä voi erottaa viljan seassa kasvavien kukkien siemeniä oikeasta viljasta».
»On helppo harjoittaa hyväntekeväisyyttä», sanoi vanha Berczi ytimekkäästi, »kun on rikas».
»Eipä niinkään helppoa», sanoi muudan nuorempi mies, »koska kreivistäkin se on selvästi vaikeampaa kuin Andráksesta. Tiedän, ettei hän viime talvena lahjoittanut juuri mitään».
»Kreivillä ei ollut mistä lahjoittaakaan. Muistat kai, että tulipalo turmeli melkein koko hänen satonsa ja tappoi paljon hänen elukoitaan».
»Tulipaloa ei olisi sytytetty, ellei hän olisi rakennuttanut tuota pirullista myllyä, jonka tarkoitus oli riistää meiltä palkka käyttämällä saatanaa apuna työssä», totesi Laczi kiihkeästi.
Kisfalusta tulijoiden oli sillä aikaa onnistunut kahlata likaisten teitten poikki, ja he huusivat jo kaukaa tervehdykseksi kirkon portilla seisoville ystävilleen. Tämän pienen tasangon kylän talonpojat näyttivät hyvinvoivilta valkoisissa pellavapaidoissaan ja housuissaan, jotka oli hienosti poimuteltu ja päärmätty, kauniisti koruompeleilla kirjailluissa lyhyissä nahkatakeissaan ja leveissä vöissään, joissa oli suuret auringonpaisteessa kimaltelevat messinkisoljet, ja suurissa lampaannahkaviitoissaan, jotka riippuen heidän hartioiltaan lisäsivät heidän tanakkojen vartaloillensa avokkaisuutta. He olivat vahvan näköisiäkin leveine hartioineen ja pienine rintavine jalkoineen, jotka oli pistetty kiiltäviin korkeakantaisiin saappaihin, joiden kannukset kilisivät heidän kävellessään, ja puhuaksemme tytöistä, ei varmaankaan mistään muusta Unkarin maakunnasta voitu löytää heidän vertaisiaan, sellaisia kirkkaita silmiä, niin valkoisia käsivarsia ja sellaisia pieniä jalkoja, eikä mistään muusta kylästä voitu löytää tyttöjä, joilla olisi ollut niin monta värillistä hametta yllään kuin näillä. Siellä olivat esimerkiksi Sári ja Kati, puhumattakaan useista muista, joilla voi tänä pääsiäisaamuna olla yllään ainakin kolmekymmentä hametta. Ne muuttivat heidän länteensä niin leveäksi ja heidän vartalonsa niin hienoksi, että jokainen poika tunsi vastustamatonta halua kiertää käsivartensa heidän ympärilleen. Heidän pienet jalkansa olivat aivan ravassa, sillä Kisfalusta oli pitkä matka, mutta käsissään kantoivat he ylpeästi uusia punaisia kenkiään, noita tasankojen tyttöjen ilon ja onnen kapineita. Ei ainoakaan tyttö, jolla on punaiset kengät, salli niiden tahrautua likaan, vaan kantaa ne huolellisesti kirkkoon rukouskirjansa ja parhaimman nenäliinansa kanssa, ja vetää ne vasta jalkoihinsa portilla voidakseen kävellä niillä kirkkoon, muiden vähemmän onnellisten mustia kenkiä käyttävien ystävättäriensä kateudeksi.
Jokaisen asunnon ovesta tuli nyt tielle kauniita tyttöjä, jotka olivat pukeutuneet koko sunnuntaikoreuteensa. Leveät silitetyt pellavahihat kiilsivät ja kansallisväriset, punaiset, valkoiset ja viheriät nauhat liehuivat tuulessa. Kaunis huntu, joka oli sidottu niskaan suurella nauharuusulla, täydensi kuningatarmaisen pienen pään kauneutta. Tukka oli kammattu sileäksi ja letitetty kahdeksi paksuksi palmikoksi, pusero oli edestä kauniisti koruompeluin kirjailtu ja hoikan vartalon ympärille oli napitettu ahtaat liivit. Lukemattomat hameet heiluivat iloisesti tyttöjen kävellessä omituisesti lanteitaan heiluttaen, suuret kultaiset korvarenkaat, useat helminauhat ja liivien kirkkaat soljet loistivat auringossa yhtä kirkkaasti kuin kauniit silmät ja lumivalkoiset hampaat. Vanhemmilla naisilla oli hieman tummemmat puvut ja pitemmät hunnut, kirkkaanväriset huivit peittivät heidän hartioitaan ja kaikilla oli käsissään suurilla joko messinki- tahi hopeahakasilla varustetut raskaat rukouskirjat.
Kirkon portilla vaihdetaan tervehdyksiä ja siunauksia naisten istuutuessa porraskiville ja vetäessä kauniit kenkänsä likaisiin pieniin jalkoihinsa.
Isä Ambrosius ei ole vielä saapunut. Pieni kello kaikuu kumminkin jo, lähettäen kauaksi iloisia säveleitä ja kutsuen siten yksinkertaista kansaa jumalanpalvelukseen tänä kauniina pääsiäisaamuna. Muutamat naiset ovat jo menneet kirkkoon saadakseen hyvät istumapaikat karkeasti kyhätyissä puupenkeissä, joista he voivat nähdä kreivin perheineen istumassa tilavassa penkissään, sillä kreivi tulee aina pääsiäisenä tähän pieneen kirkkoon kuulemaan messua, ja tuo samalla karitsansa ja pääsiäismunansa isän siunattavaksi.
Ulkona lörpötellään yhtämittaa. Kirkkomiehiä saapuu kaikilta suunnilta eikä tervehdysten vaihdosta tahdo tulla loppuakaan.
»Tuleekohan kreivi»? kysyy eräs vastasaapunut.
»Hän tuli kyllä tänne viime vuonna, mutta en tiedä, tuleeko hän tänään», sanoi eräs nuori Bideskuty’n paimen. »Kun sivuutin päärakennuksen, odottivat vaunut ja hevoset portaitten edustalla, joten on varma, että kreivitär ja nuori neiti saapuvat».
»Jalo Ilonka on hyvin kaunis», sanoi muudan kaunis tyttö vetäessään punaisia kenkiään jalkoihinsa.
»Ei puoleksikaan niin kaunis silmissäni kuin sinä, Panna», kuiskasi eräs nuorukainen nopeasti hänen korvaansa.
»Auta minut ylös, Rezsö, äläkä puhu tyhmyyksiä. Olen varma, että jalo
Ilonka on aivan alttarilla olevan pyhän neitsyen näköinen».
»Mutta sinä, Panna, et ole etkä saakaan olla kenenkään näköinen. Ei ainoallakaan muulla tytöllä ole niin kirkkaita silmiä kuin sinulla», lisäsi nuorukainen auttaessaan sydämensä valittua ylös. Samalla onnistui hän painamaan suukkosen tyttönsä valkoiselle kaulalle.
»Rezsö, tiedäthän, että olen kieltänyt sinua suutelemasta minua», sanoi tyttö nyrpeästi.
»Senvuoksi juuri haluankin suudella sinua, kultaseni. Suuteleminen ei olisi ollenkaan hauskaa, jos tytöt suostuisivat siihen».
»En tanssi csárdásta kanssasi, jos vain vielä suutelet minua».
»En suutelekaan sinua äitisi nähden», kuiskasi poika, »mutta ehkä sitten jälkeenpäin».
»Hsh!» sanoi tyttö punastuen. »Tuolta tulevat kreivin vaunut. Minun on kiiruhdettava sisään, sillä muuten en saa hyvää paikkaa».
»Ja tuoltahan tuo Keményn Andráskin vihdoin tulee»! kuultiin muutamien miesten iloisesti sanovan.
Profeetta oli ennustanut oikein. András oli luottanut Csillagiin, että se kuljettaa hänet rapaisia teitä kirkkoon, ja Etelkakin saapui ratsastaen poikansa tallista otetulla varmajalkaisella hevosella.
Nuorta talonpoikaa tervehdittiin monilla »Isten hozta»-huudoilla ja parikymmentä palvelusintoista käsivartta ojentautui auttamaan Etelkaa satulasta. Andráksen sitoessa Csillagia ja sen toveria puuhun kiinni saapuivat Bideskuty’n neljän mustan hevosen vetämät vaunut kirkon portille. Hevosilla oli messinkiheloin koristetut tulipunaiset valjaat. Talonpojat siirtyivät kunnioittavasti syrjään, kun kreivitär astui vaunuista kahisevassa silkkipuvussaan, kauniiseen musliinipukuun pukeutuneen llonkan seurassa.
Kreivitär Irma oli hyvin kalpea ja riutuneen näköinen. Noissa vieläkin kauniissa kasvoissa oli uusia syviä ryppyjä ja tuon ylpeän ylenkatseellisen suunkin ympärille oli niitä vuoden kuluessa keräytynyt yhä useampia. Hän käveli talonpoikien ohi vastaten heidän kunnioittaviin tervehdyksiinsä kuin kuningatar alamaistensa kumarruksiin. Ilonka, joka oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin, hymyili kaikille kuin iloinen lapsi. Hänellä ei nähtävästi ollut vielä mitään huolia, sillä mitä hänen vanhempansa olivat kärsineetkään tuon kahdeksan kuukautta sitten tapahtuneen onnettomuuden vuoksi, eivät he olleet antaneet tyttärensä sitä huomata, ja niin ollen oli tämän elämä vielä paljasta auringonpaistetta.
András seisoi kirkon oven vieressä pitäen äitiään kädestä kiinni. Kun kreivitär nousi portaille, astuivat he syrjään, ja Etelka tunsi nopeasti, että hänen kädessään lepäävä Andráksen käsi vapisi kuin haavan lehti. Hän katsoi poikaansa ja huomasi tämän silmissä, jotka olivat kiintyneet vieressä oleviin ylhäisiin naisiin, niin toivovan hellän ilmeen, mutta kumminkin niin kaipaavan, että hänen äidin sydämensä tunsi tuskaa tämän poikansa puolesta, jonka huolia hän tuskin ymmärsi.
Kreivitär Irma oli myöskin huomannut Andráksen ja vastannut tämän tervehdykseen, mutta kun hän saapui aivan Andráksen kohdalle, pysähtyi hän hetkiseksi. Näytti siltä kuin hän sisimmässään olisi taistellut jotakin kovaa taistelua pääsemättä oikein voitolle. Sitten näytti hän tekevän nopean päätöksen ja käännyttyään nuoren talonpojan puoleen sanoi hän:
»Bideskuty’n kreivi pyysi minua sanomaan teille, että hän haluaa keskustella kanssanne, jos haluatte kunnioittaa häntä tulemalla päivälliselle luoksemme tänään jumalanpalveluksen jälkeen».
Ilonka oli pysähtynyt äitinsä rinnalle, ja hänen suuret siniset silmänsä olivat kiintyneet uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, joka näytti niin mahtavalta runsaasti koruompeluksin koristellussa viitassaan, hopeasolkisessa vyössään, takissaan ja pitkässä riippuvassa haikaran sulassaan, joka koristi hänen lakkiaan, jonka hän otti kunnioittavasti päästään vastatessaan kreivittären kutsuun.
»Tulen tervehtimään kreiviä», sanoi hän kumartaen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kreivitär ja Ilonka kirkon porstuaan.
Nyt näkyi isä Ambrosiuskin tulevan. Hän oli kohottanut kauhtanansa hyvin korkealle laihojen nilkkojensa yläpuolelle suojellakseen sitä ravalta. Kaikki menivät nyt kirkkoon, naiset oikealle ja miehet vasemmalle puolelle. Kun ensin oli katsahdettu uteliaasti jalosukuisiin naisiin, painettiin päät kunnioittavasti penkkien laitoihin ja odotettiin, että isä Ambrosius aloittaisi jumalanpalveluksen. Vaatimattomaan iän kuluttamaan messupukuun pukeutunut vanha pappi oli tullut kirkkoon kantaen pyhiä astioita, ja jokainen polvistui messun alussa kuunnellakseen uskontunnustusta. Nuoremmat seurasivat latinankielisistä rukouskirjoistaan lukemista, mutta useimmat vanhukset, joille kaikki painettu oli vielä hyvin salaperäistä, lausuivat tyynesti rukouksiaan mumisevin äänin, joka muodosti omituisen säestyksen isä Ambrosiuksen hiljaa lausutuille sanoille.
Tuo hurskas, yksinkertainen kansa kuunteli kunnioittavasti vaitiollen kirkon määräämiä sanoja ymmärtämättä niiden merkitystä, mutta uskoen kumminkin varmasti niiden ilahduttavan Jumalaa, koska isä Ambrosius ne luki, joka oli niin hyvä ja niin oppinut, ja koska heidän isänsä ja iso-isänsä ja monet sukupolvet ennen heitä olivat kunnioittaneet Jumalaa tässä samassa kirkossa tähän samaan tapaan. Silloin tällöin äänekkäästi laulettu »Per omnia saecula saeculorum», katkaisi toimituksen rauhallisen hiljaisuuden. Opettajan pieni rämisevä harmooni vastasi siihen ja sen soittajan värisevin kimein äänin laulettu »Amen» lopetti sen aina. Muuten oli kaikki kunnioittavan hiljaista. Auringon kalpeat säteet tunkeutuivat joskus pienistä ikkunoista valaisemaan vaatimattomia sanankuulijoita, ja etäisyydestä kuului virran surullinen kohina lakkaamatta ja synkästi kuin kaukainen tukahdutettu jyrinä.
Silloin ilmoitti suntion soittama pieni kello Jumalan ruumiillisen tulon kylän pieneen kirkkoon. Kaikki polvistuivat kunnioittavasti ja taivuttivat nöyrästi päänsä palvellakseen Vapahtajaa, joka isä Ambrosiuksen sanojen mukaan oli poistunut ihanasta taivaastaan yhtyäkseen tuohon valkoiseen öylättiin, jota hän piti hyppysissään. Hetkisen vallitsi kirkossa täynnä uskonnollista pelkoa oleva hiljaisuus, ja kun tuo pieni kello lakkasi soimasta, uskalsivat vain muutamat katsoa alttariin, jolla olevalla valtaistuimella Jumala nyt todellakin istui.
Jumalanpalveluksen kuluessa katsoi Etelka usein poikaansa, joka oli polvistunut erään vasemmalla puolella olevan kivipilarin viereen, ja huomasi, että tämä huolimatta jumalallisesta toimituksesta oli kiinnittänyt tummat silmänsä uneksivasti aivan muualle kuin alttariin. Hän oli ristinyt käsivartensa lujaan rinnalleen, ja kerran, kun kalpea auringonsäde tunkeutui pienestä ikkunasta ja valaisi erään kultakiharaisen pään, joka oli kumartunut kunnioittavasti rukouskirjan yli, ilmestyi kyynel hänen silmäänsä ja valui hitaasti hänen ruskealle poskelleen. Etelka näki, ettei hän rukoillut, vaan ainoastaan katsoi tuohon yhteen suuntaan niin kaihoisasti ja ikävöiden, että Etelkakin tunsi silmänsä täyttyvän kyynelillä. Isä Ambrosius oli alkanut laulaa »Ite! Missa est!» Pieni seurakunta alkoi vähitellen poistua, kokoutuakseen kirkon edustalle, johon suuren akasiapuun juurelle oli asetettu lumivalkoisella liinalla peitetty pöytä. Sille oli ladottu vasta teurastettujen lampaiden reisiä, munia, voita, juustoja ja savustettuja liikkiöitä odottamaan isän siunausta.
Osa tuosta tämän hedelmällisen maan tuottamasta runsaudesta oli aiottu hyvälle isä Ambrosiukselle ja osa taasen köyhille ja vaivaisille, jotka eivät enää kyenneet tekemään työtä. Ylpeästi vertasi jokainen toimelias talonemäntä omia pääsiäismuniaan naapurien tuomiin ja totesi juustonsa valkoisuuden ja voinsa kermarikkauden.
Pöydän keskellä olevassa suuressa hopeamaljassa oli kokonainen paistettu karitsa, jonka kreivi oli lähettänyt siunattavaksi. Vaatimattomampien talojen värjätyt munat ja muut pienemmät tuotteet oli asetettu yksinkertaisille savilautasille tahi kaislakoreihin.
Seurakuntalaiset kokoutuivat pieneen kirkkotarhaan ja välittämättä liasta ja tomusta polvistuivat he kuuntelemaan noita liikuttavia rukouksia Jumalan siunauksen hankkimiseksi maan ensimmäisille hedelmille. Tarhan keskelle oli levitetty matto kreivittärelle ja llonkalle, ja heidän ympärilleen polvistuivat maalauksellisiin ryhmiin kaikki kauniit talonpoikaistytöt ja päivettyneet nuorukaiset.
Isä Ambrosius seisoi pöydän takana levitetyin käsivarsin ja kunnioittavasti taivaaseen päin luoduin katsein rukoillen siunausta. Aivan hänen vieressään heilutteli pieni suntio suitsutusastiaa, josta levisi suloista ja läpitunkevaa myrhan tuoksua ilmaan. Aurinko oli nyt saavuttanut täydellisen valovoimansa ja sen keskipäivän säteet panivat märän maan kovasti höyryämään ja muuttivat jokaisen ruohokossa piilevän sadepisaran kirkkaaksi timantiksi. Kaukaa kuuluva joen kumea kohina säesti surullisesti isä Ambrosiuksen kuiskaten lausuttuja rukouksia.
Levitettyään kätensä kaikkien edessään olevien tavaroiden yli pyysi kunnioitettava isä Jumalaa siunaamaan nämä maan ensimmäiset hedelmät, ja kun hän oli lopettanut, pirskoitti hän pyhää vettä jokaiseen munakoriin ja jokaiseen karitsanpaistiin heiluttaen samalla suitsutusastiaa niiden yläpuolella. Hänen vanhat ystävälliset kasvonsa loistivat kunnioituksesta ja syvästi kiitollisena ylisti hän Luojaa tämän onnellisen maan runsaista hedelmistä. Kun viimeinen rukous oli lausuttu ja kaikki olivat toistaneet »Amen», sanoi pappi lopuksi seurakuntalaisilleen:
»Lapseni, nyt kun olemme kiittäneet Jumalaa kaikista hänen antamistaan hyvistä lahjoista, ja rukoilleet hänen siunaustaan kevään ensimmäisille hedelmille, pyydän teitä yhtymään kanssani lämpimään rukoukseen, että taivaallinen isämme armossaan tukahduttaisi vihansa rakastamaamme Heven maakuntaa kohtaan ja pakottaisi Tarnan veden palaamaan uomaansa takaisin jälleen. Meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän hyvittäisi onnettomuuden, joka aiheuttaa niin paljon huolta Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan herralle, jolla oli jo niin paljon vaikeuksia viime vuonna, jolloin tuo kauhea tulipalo hävitti hänen satonsa. Sanokaamme kaikki sydämestämme 'Isämme' ja sitten kolmasti 'Kuule meitä Maria', niin silloin pyhä neitsyt rupeaa jumalallisille poikineen toimimaan jalon kreivin hyväksi».
Nämä yksinkertaiset rukoukset toistettiin kunnioittavasti, kuten isä Ambrosius oli tahtonutkin, sillä kaikki olivat todellakin suruissaan nähdessään tulvan hävittävän tätä kaunista maata; ja nuo molemmat jalosukuiset naiset olivat näyttäneet niin surullisilta jumalanpalveluksen kestäessä, että heidän kärsimisensä tyhmyyksien tähden, joille he eivät voineet mitään, tuntui kovalta.
Kuultuaan isä Ambrosiuksen kehoituksen oli kreivitär synkistynyt. Hänen ylpeytensä kapinoi tällaista heidän vuokseen lausuttua nöyrää rukousta vastaan, semminkin, kun sen teki kansa, jota hän suuresti halveksi. Hän ei halunnut tunnustaa Jumalallekaan, että onnettomuus oli uskaltanut lähestyä Bideskuty’n ylimyksellistäkin huonetta.
András yhtyi sydämestään näihin vaatimattomiin rukouksiin, sillä hän yksinään kaikista näistä läsnäolevista ymmärsi melkein täydellisesti sen onnettomuuden suuruuden, jonka peloittava tulva oli aiheuttanut Bideskuty’n kreiville. Hän rukoili lujasti uskoen, ettei tämä onnettomuus tuota minkäänlaisia vaikeuksia tuolle suloiselle olennolle, joka oli luotu vain iloa varten.
Viimeinen »Amen» lausuttiin ja isä Ambrosius meni kirkkoon riisumaan yltään messukaapunsa. Kaikki nousivat seisoalleen jutellen kuiskaillen keskenään kunnioituksesta noita molempia ylhäisiä naisia kohtaan, jotka odottivat vaunujaan. Etelka tuli poikansa luo, sillä hän tunsi epämääräisesti olevansa hieman levoton hänen vuokseen. Tuon salaisen kärsimyksen ilme näkyi nyt selvemmin Andráksen kasvoissa, ja pari kertaa oli Etelka kuulevinaan jonkunlaisen tahdottoman huokauksen, kuin hänen sydämensä taakka olisi ollut liian raskas hänen voimilleen.
Kreivitär ei alentunut puhumaan hänelle enää. Hän nousi vaunuihin Ilonkan kanssa ja ajoi tiehensä jättäen Andráksen omaksi huoleksi tulla jäljessä niin hyvin kuin hän vain voi. Hänen miehensä oli halunnut puhutella talonpoikaa, ja se oli jo tarpeeksi suuri kunnia tälle, jalon kreivittären tarvitsematta sitä enää puheillaan lisätä.
»Et suinkaan aio jäädä sinne päivälliselle, András?» kysyi Etelka levottomasti.
»Älä pelkää sellaista, äiti», vastasi András. »Haluan vain saada selville, mitä hän haluaa, ja tulen kotiin, ennenkuin Sári ja Kati saavat päivällisen valmiiksikaan. Sinun on annettava Dandárin kävellä kotiin. Koska en tule kanssasi, on sinun siten turvallisempi matkustaa».
Hän siveli kädellään silmiään kuin karkoittaakseen pois jonkun itsepäisen unelman. Sitten hän suuteli äitiään ja nosti hänet satulaan. Sári ja Kati kävelivät hevosen rinnalla kantaen punaisia kenkiään, ja Keményn András katsoi noita kolmea naista niin kauan kuin he hävisivät näkyvistä.
Kaikki muutkin olivat jo poistuneet kirkkotarhasta. Muutamat kauniit tytöt katsoivat ikävöiden rikkaaseen talonpoikaan, joka oli niin alakuloinen tänään. Vähitellen muuttuivat kirkon portaat ja sitten kylän valtakatu autioiksi, sillä kaikki olivat menneet kotiinsa syömään noita munia ja lihaa, jotka Jumala oli erityisesti siunannut. Isä Ambrosiuskin kiiruhti jo tuolla kaukana pappilaan kantaen kauhtanansa liepeitä. Jokaisesta raollaan olevasta ovesta kuului iloista naurua, ja viipyessään kirkkotarhassa huomasi András muutamia suutelevia parejakin. Taivaalta kuului juuri lämpimistä maista kotiinsa palaavien haikaroiden surullisia huutoja, kun ne hakivat viimevuotisia hylättyjä pesiään. Kaikki puhui ilosta, kotionnesta, nuoruudesta ja rakkaudesta, ja András kääntyi huoaten Csillagin puoleen ja suuteli tuota kaunista eläintä suurien ystävällisten silmien väliin.