XVII
KÖYHTYNYT KREIVI.
Sykkivin sydämin astui András vielä kerran tuon talon kynnyksen yli, jossa hänen ylpeyttään oli niin syvästi loukattu. Hän ei ollut käynyt siellä sen jälkeen kuin nuo tytön kasvot olivat lamauttaneet hänen kostavan kätensä, joka oli ollut valmis antamaan lyönnin lyönnistä. Nyt hän arvaili, mitä tuolla ylpeällä kreivillä oli hänelle sanottavaa. Oli tietysti selvää, että se oli jotakin hyvin tärkeätä, sillä muuten ei kreivitär olisi pysähtynyt puhuttelemaan häntä. András luuli, että kreivillä oli esitettävänä hänelle joku pyyntö, jonka hän ylpeydessään oli lykännyt päivästä päivään, kunnes sitä ei enää voitu siirtää.
Jánko oli odottanut Andrásta portilla, toinen palvelija oli ottanut huostaansa Csillagin ja sitten oli tuo vanha palvelija opastanut Andráksen tuohon samaan huoneeseen, jossa tuo viimeinen myrskyisä keskustelu oli tapahtunut.
Kun Jánko avasi oven päästääkseen Andráksen sisään, istui Bideskuty’n kreivi siellä tupakoiden. Talonpoika totesi kumminkin tullessaan huoneeseen, että kreivi otti nyt kuitenkin piipun suustaan ja sanoi: »Isten hozta»! ja viittasi samalla tuoliin.
András huomasi heti, miten suuresti Bideskuty oli muuttunut vuodessa. Hän näytti jo kokonaan vanhentuneelta, vaikka hänen hiuksensa eivät olleet sen harmaammat eikä hänen vartalonsa vähemmän suora. Hänen iloisuutensa näytti kokonaan kadonneen. Hänen silmiensä ympärillä oli huolten uurtamia ryppyjä ja pari syvää sellaista oli ilmestynyt otsaankin. András tunsi olevansa hyvin pahoillaan tuon miehen vuoksi, joka näytti saaneen kärsiä äärettömästi tyhmyyksiensä tähden.
»Olitte ystävällinen, kun tulitte», aloitti Bideskuty hieman hermostuneesti.
»Tulin tänne teidän korkeutenne käskystä. Miten voin teitä palvella»?
»Ettekö ole jo arvannut sitä kuullessanne Tarnan kohisevan pelloillani»?
»Tiedän teidän korkeutenne olevan menettämäisillään paljon, kuten viime vuonnakin. En muista nähneeni näin suurta tulvaa sen jälkeen kuin olin poika».
»Häviöni on suurempi kuin ehkä luulettekaan».
»Olen maanviljelijä, teidän korkeutenne», sanoi András vaatimattomasti.
»Tiedän jokaisen hehtaarin arvon tasangolla».
Bideskuty luuli, että András tarkoituksellisesti kiersi seikkaa, josta Hän olisi halunnut puhua. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin suuressa pulassa, miten aloittaa, sillä eihän hänen ennen milloinkaan ollut tarvinnut pyytää keneltäkään mitään. Mutta nyt oli hänen kumminkin pakko turvautua mieheen, joka oli hänen mielestään niin paljon alhaissyntyisempi, mutta jota hän ei kuitenkaan jostakin syystä voinut kohdella niinkuin juutalaista Rosensteinia.
András odotti tyynesti, kun Bideskuty kuivasi otsansa ja tupruutteli suuria savuja piipustaan.
»Ovatko Kisfalussa kärsimänne vahingot hyvinkin suuret»? kysyi hän vihdoin.
»Kuten teidän korkeutenne tietää, on Kisfalulle kuuluvia peltoja sillä suunnalla hyvin vähän. Muutamat maissivainioni ovat kyllä joutuneet tulvan valtaan, mutta mitään vakavampaa häviötä ei niistä koidu».
»Teitä aina onnistaa», sanoi Bideskuty kateellisesti.
»Maailmassa on muitakin suruja kuin viljan menettäminen», vastasi
András tyynesti.
»Tuo johtuu kokonaan siitä, kuinka paljon kukin menettää», sanoi Bideskuty jo hieman kiivaammasti. »Jos te, kuten minä, olisitte menettänyt pari runsasta satoa omatta syyttänne niin, ettei teille olisi jäänyt senkään vertaa, että voisitte kylvää seuraavana vuonna, niin mitä silloin sanoisitte? Jos jokainen maakappaleenne olisi kiinnitetty sen arvoa suuremmasta rahamäärästä, josta on maksettava paljon suurempi korko kuin maa tuottaakaan, niin millaisiin toimenpiteihin silloin ryhtyisitte? Jos koko talonne, jossa seitsemän vuosisadan aikana kaikki esi-isänne ovat syntyneet ja kuolleet, alkaisi vähitellen siirtyä vieraan käsiin, niin mitä silloin tekisitte? Silloin, Keményn András, olisi teillä suruja, jotka olisivat kovempia kuin ihminen jaksaa kantaa».
»Niin olisikin, teidän korkeutenne», sanoi András ystävällisesti, »mutta eiväthän asianne, Jumalalle kiitos, ole vielä noin peloittavan huonolla kannalla. Kukaan ei tiedä, paremmin kuin minä, miten suurista rahamääristä maanne on kiinnitetty, mutta mieleeni ei ole juolahtunutkaan ahdistaa teitä, niin mielelläni kuin nimittäisinkin tuota kappaletta omakseni, jossa olen syntynyt ja kasvanut. Puhuitte korosta», lisäsi hän vielä hyvin ystävällisesti, »mutta kuinka paljon tahansa lienettekään kärsinyt näissä molemmissa onnettomuuksissa, tuottaa maanne kumminkin, Jumalalle kiitos, niin paljon, että voitte ruokkia perheenne ja kaikki palvelijanne, ja maksaa koron saamistanne rahoista. Ja puhuaksemme näistä rakennuksista, niin kuka niitä uhkaa? En ainakaan minä. En omista niihin mitään kiinnitystä enkä ole suostunut ottamaan niitä varmuudeksi lainatessani rahoja Bideskuty’n maita vastaan».
»Käytätte hyvin kauniita sanoja», sanoi Bideskuty kärsimättömästi, »ja kumminkin sanoitte äsken tietävänne jokaisen hehtaarin arvon tasangolla. Aiotteko valehdella saneessanne minun noista muutamista pelloista, jotka eivät ole tulvan alla, saavan niin paljon vehnää, että voin maksaa teille nuo vaatimanne sadat ja tuhannet mitalliset, ja kumminkin ruokkia itseni, perheeni ja kaikki palvelijani»?
»Pelkään teidän korkeutenne laskevan huonosti, sillä teidän vuosittain minulle maksamanne vehnämitalliset tuosta kahdeksansadanviidenkymmenentuhannen floriinin lainasta, jonka kaikkiaan olen teille antanut, eivät tee yhteensä kuin parikymmentätuhatta mitallista, ja…»
»Näytätte itse olevan huono laskija, enkä minä», vastasi Bideskuty, »sillä maksan teille enemmän kuin kymmenen kertaa tuon määrän, lukuunottamatta noita tuhansia nautoja…»
»Teidän korkeutenne», sanoi András tyynesti, »älkäämme antako mielikuvituksemme viedä meitä enää harhaan. Saan teidän korkeudeltanne vuodessa rahoilleni niin paljon korkoa luonnossa, ettei se vaihdettuna rahaksi tee muuta kuin kolme tahi neljä floriinia sadalle. Olette itse allekirjoittanut taskussani olevat paperit, eikä pyytämäni korko ole ollut ollenkaan suuri, vaan päinvastoin hyvin kohtuullinen. Jos olisin kiskonut tuollaisen äärettömän koron, josta puhuitte, olisin voinut jo aikoja sitten pakottaa teidät luopumaan Kisfalusta, jonka omistaminen on elämäni unelma. En ymmärrä koronkiskomista, ja senvuoksi olenkin vielä vuokraaja enkä maan omistaja».
»Ettekö tunne koronkiskomista, mies»? sanoi Bideskuty raivoissaan. »Oletteko juovuksissa, vai hulluko olette? Uneksinko, vai valehteletteko te? Eikö tuo verenimijä, tuo välittäjänne Rosenstein, vie minulta joka vuosi koroiksi melkein parisataatuhatta mitallista vehnää, neljäsataa parhainta nautaani, tuhat lammasta ja karitsaa, ja lihavimmat hanheni ja kanani? Sanoen toimivansa teidän puolestanne ei hän suonut minulle lepoa eikä lykkäystä, vaan saapui luokseni noin viikon kuluttua tuosta kauheasta tulipalosta ja vaati minulta nuo muutamat eläimet, jotka olivat pelastuneet liekeistä, ja uhkasi sanoa lainan irti, ellen luovuta hänelle noita muutamia vilja-aumoja, jotka säästyivät noilta kirotuilta murhapolttajilta ja joista olisin saanut ainoat siemeneni seuraavan vuoden kylvöön. Luovutettuani ne pakosta, tarjosi hän ne minulle takaisin hävyttömästä hinnasta luvaten lainata minulle rahat, joilla voin ostaa ne vielä suunnattomampaa korkoa vastaan kuin ennen».
Tuo onneton mies vaipui hengästyneenä tuoliinsa kätkien kasvonsa käsiinsä. Kun hän huomasi oman tyhmyytensä ja uhkaavan vararikon, unohti hän kokonaan ylpeytensä ja paremmuutensa. Kaikki näytti niin toivottomalta kuin hän olisi ollut verkkoon sotkeutunut lintu, joka taistelee turhaan sitä kaikilta suunnilta ahdistavia verkonsilmiä vastaan. András oli kalvennut hirveästi ja kuunnellut alussa Bideskuty’n raivonpurkauksia kuin hullun huutoja. Mutta sitten huomasi hän vähitellen miehen katkonaisesta puheesta ja vihan, nyyhkytysten ja jonkunlaisen vetoamisen värisyttämästä äänestä, että Bideskuty puhui vain katkeraa totuutta. András tunsi epämääräisesti, että oli tehty joku ennenkuulumaton vääryys, jonka uhriksi tuo herkkäuskoinen mies oli joutunut, vääryys, joka oli suoritettu hänen — Keményn Andráksen — nimessä, hänen, joka oli aina kunnioittanut omaa oikeamielisyyttään kuin Jumalan puhtautta.
Vapisevin käsin haki hän taskustaan Bideskuty’n allekirjoittamat paperit ja tutki niitä niin levottomasti kuin hän olisi toivonut niiden voivan selittää tämän kauhean salaperäisyyden.
»Teidän korkeutenne», sanoi hän niin tyynesti kuin suinkin pitkän väliajan jälkeen, »luullakseni emme ymmärrä vieläkään toisiamme. Tässä kaikessa tuntuu olevan joku kauhea salaperäisyys, jonka Rosenstein luultavasti voi selittää. Koetammeko selvittää nämä asiat keskenämme ensin, ennenkuin käskemme häntä kertomaan, millainen osa hänellä on tähän arvoitukseen».
Bideskuty oli onnistunut vielä kerran hillitsemään itsensä. Kun hän katsoi velkojansa kasvoihin, jotka näyttivät niin ystävällisiltä ja rehellisiltä, kuiskasi hänen sydämensä kerrankin hänen elämänsä aikana, että hän luopuisi ylpeydestään ja luottaisi tuohon mieheen, jota hän koetti halveksia; ja tehden vilpittömän liikkeen ojensi hän kätensä hänelle.
András puristi sitä ja sanoi:
»Teidän korkeutenne on nyt ilmoitettava minulle niin selvästi kuin suinkin, kuinka paljon luulette olevanne velkaa minulle».
»En voi sanoa teille, montako mitallista vehnää olen maksava, mutta tiedän teidän lainanneen minulle yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta floriinia».
»Ei, teidän korkeutenne, vaan ainoastaan kahdeksansataaviisikymmentätuhatta».
»Mutta niitähän on neljä lainaa».
»Vain kolme, herra kreivi».
»Kolmesataatuhatta Kisfalua, kolmesataatuhatta Bideskuty’a, kaksisataaviisikymmentätuhatta Zárdaa ja satatuhatta tätä rakennusta, puutarhaa, ulkohuoneita ja muita läheisyydessä olevia rakennuksia vastaan».
»Tuossa viime lainassa en ole osallinen. Ne eivät ole minun rahojani.
Milloin teidän korkeutenne sen otti»?
»Pari päivää tulipalon jälkeen viime syyskuussa».
»Ilmoittiko Rosenstein rahojen tulevan minulta»?
»Kun juutalaiset lainaavat rahoja, puhuvat he aina omasta köyhyydestään ja ilmoittavat jonkun varakkaan ystävän, joka on todellinen lainaaja. En uskonut tuota juttua ensimmäisiä lainoja ottaessani, mutta sitten myöhemmin kuin ilmoititte rahojen tulevan teiltä, en sitä milloinkaan enää kysellytkään».
»Ymmärrän. Teidän korkeutenne, olkaa hyvä ja jatkakaa.»
»En tiedä tarkasti, paljonko korkoa olen suostunut maksamaan. Tuo saastainen juutalainen pakotti minut aina allekirjoittamaan jonkun paperin, niinkuin ei unkarilaisen aatelismiehen sana olisi tuollaisen paperin arvoinen».
»Minulla on nuo paperit täällä», sanoi András. »Onko tämä teidän korkeutenne nimikirjoitus»?
Bideskuty katsahti papereihin, jotka Kemény ojensi hänelle.
»Kyllä tuo on kirjoitustani».
»Muistaako teidän korkeutenne varmasti koron, jonka olette suostunut maksamaan»?
»En varmasti, mutta…»
»Oliko määrä jotensakin tällainen?» sanoi András alkaen lukea paperista: »Olen teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia kullassa. Maksan siitä, kunnes suoritan sen kokonaan, korkoa joka vuosi sata nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen sonnia ja yhdeksänkymmentä lehmää, viisituhatta mitallista vehnää ja…»
Bideskuty pudisti päätään.
»Tuosta ensimmäisestä lainasta olen maksanut nyt joka vuosi viiden vuoden kuluessa korkoa viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, parisataa nautaa ja lammasta tietämättä ollenkaan, miten paljon siipikarjaa vielä lisäksi».
»Mutta miksi, teidän korkeutenne, kun olette suostunut maksamaan ainoastaan viisituhatta mitallista vehnää ja sata nautaa»?
»Ilmoitan teille, että kun Rosenstein vaati tuon suunnattoman koron ystävänsä puolesta, ystävän, jota epäilin teiksi, ei hän luovuttanut minulle noita rahoja, ennenkuin allekirjoitin hänen kirotut paperinsa ja lupasin maksaa tuon hävyttömän koron».
»Paperit! Oliko niitä sitten useampikin»?
»Oli. Lainatessani rahoja allekirjoitin aina kaksi paperia, En muista oikein tarkasti…» sanoi Bideskuty toivottomasti ja epävarmasti.
»Mutta teidän armonne kai näki, mihin kirjoititte? Kai te luitte paperit läpi ennen allekirjoittamistanne»?
»Vieköön piru kaikki sellaiset vehkeet! En katsahtanutkaan niihin, sanon sen teille»!
»Ette katsahtanutkaan niihin»!
András oli suuresti järkytetty. Hänen huolellisesta ja toimeliaasta talonpoikaismielestään tuntui tuollainen laiminlyönti jo rikokselliselta. Selvästi oli juutalaisen ollut helppo saada tuo huoleton tuhlari suostumaan mihin tahansa, joka näytti olevan niin kokonaan tietämätön kaiken tuon arvosta, jonka hän satunnaisesti oli luovuttanut toiselle muutamin kynän vedoin välittämättä katsahtaakaan siihen, johon hän oli kirjoittanut nimensä. Andráksesta tuntui se ensin niin luonnottomalta, että hän hetkisen epäili, pelasiko Bideskuty jotakin niin ovelaa peliä, etteivät hänen talonpoikaisaivonsa sitä kyenneet käsittämään. Mutta Bideskuty näytti niin hämmästyneeltä itsekin, niin kiusatulta ja toivottomalta, että András tunsi todellakin olevansa pahoillaan hänen puolestaan.
»Miksi halusi teidän korkeutenne puhutella minua tänään»?
»Pyytääkseni, teitä alentamaan hieman noita korkoja», sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Luulin teidän helposti voivan sen tehdä menettämättä paljonkaan.»
»En ole milloinkaan, herra kreivi, menetellyt niin kunniattomasti, että olisin harjoittanut tuollaista koronkiskomista teitä kohtaan», sanoi András hymyillen. »Silloin olisin täydellisesti ansainnut tuon iskun päähäni kahdeksan kuukautta sitten, jonka arpi vieläkin näkyy. Huomaan nyt selvästi, että tuo kirottu juutalainen on käyttänyt rahojani ja nimeäni mitä rikollisinpaan koronkiskomiseen, enkä voi olla sanomatta — teidän korkeutenne suokoon minulle sanani anteeksi — että olette antanut ryövätä omaisuuttanne anteeksiantamattoman välinpitämättömästi».
»Mitä voinkaan tehdä, sillä tarvitsin rahaa».
»Teidän korkeutenne tietää parhaiten, mihin sitä tarvitsitte. Noista rahoista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja teidän korkeutenne saa nyt kärsiä suuresti onnettomien päähänpistojensa vuoksi».
»Teillä ei ole mitään oikeutta puhua minulle tuolla tavoin, sillä tekojani ei tarvitse kenenkään arvostella, ei ainakaan sellaisten kuin te…»
»Älkäämme riitautuko jälleen, jalo kreivi», sanoi András, joka tällä kertaa oli päättänyt olla menettämättä malttiaan. »Koettakaamme mieluummin tuumia, miten parhaiten voin auttaa teidän korkeuttanne. Tietysti voin riistää tuolta kirotulta juutalaiselta nuo toiset paperit, jotka olette antanut lainoista, joita ette todellisuudessa ole saanutkaan minulta».
»Mitä aiotte tehdä niille»? kysyi Bideskuty hieman epäilevästi vieläkin.
»Aion hävittää ne», vastasi András vaatimattomasti. »Onnettomuudeksi en voi pakottaa Rosensteiniä luovuttamaan teille takaisin kaikkia teiltä vaatimiaan korkoja. Voin peloittaa hänet kyllä melkein kuoliaaksi», lisäsi hän, »mutta luullakseni ei siitä olisi mitään hyötyä».
»Tuo ei ole kaikista pahinta», sanoi Bideskuty huoaten, »sillä mennyt on aina mennyttä. En voi maksaa tuon viimeisen lainan korkoja enkä lyhentääkään sitä, ja teidän ja Rosensteinin suoma lykkäysaika loppuu tämän viikon kuluessa. Minulla ei ole enää äyriäkään, kaikki paras maani on tulvan alla, karjani ei ole tointunut tuon kauhean syyskuun yön jälkeen ja kaunis Bideskuty’n päärakennus, jossa olen syntynyt ja jossa olen toivonut saavani kuolla, joutuu vieraiden käsiin — joko teidän tahi Rosensteinin —» lisäsi tuo mies-raukka ollen valmis jälleen menettämään toivonsa. »Minusta on se melkein sama, karkoittaako minut kotoani juutalainen vaiko talonpoika».
»Teidän korkeutenne ei siis muista, mitä tuossa paperissa oli, jonka annoitte vastineeksi näistä rakennuksista».
»Sanoinhan teille jo, etten lukenut noita allekirjoittamanhan! papereita».
»Niin, kuulin sen», sanoi András kärsimättömästi huoahtaen, »mutta kai teillä kuitenkin on selvillä, kuinka paljon nyt olette velkaa tuosta viime lainasta ja sen koroista»?
»Tiedän saaneeni satatuhatta floriinia, josta minun on maksettava suunnaton korko. En ole kumminkaan maksanut siitä mitallistakaan vehnää enkä nautaakaan, ja nyt kun koko satoni on tulvan alla, en voi maksaa sitä milloinkaan enkä muitakaan velkojani teille».
»Velastanne minulle puhumme sitten myöhemmin kuin olemme tyydyttäneet Rosensteinin ja vapauttaneet teidät varmasti hänen kynsistään. Minulla ei ole rahoja mukanani tänään, mutta menen puhuttelemaan häntä huomenna ja tarkastan samalla nuo paperit. Voimme ainoastaan rukoilla, herra kreivi, että saan ne haltuuni kohtuullisesta korvauksesta. En ole tehty rahasta», lisäsi András hymyillen, »kuten teidän korkeutenne on usein sanonut, mutta Jumalalle kiitos kumminkin, minulla on vielä sen verran, että voin pitää teidät velallisenani ottamatta huomioon näitä rakennuksia, sen sijaan, että olisitte velkaa juutalaiselle. Voin luvata teidän korkeudellenne varmasti, etten milloinkaan tule kovistamaan teitä koroista».
Bideskuty näytti tuskin uskovan korviaan kuullessaan millaisen äärettömän palveluksen tuo nuori talonpoika näin tyynesti tarjoutui tekemään hänelle. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hänen tilansa tuntunut niin toivottomalta ja hän oli ollut niin kovasti pahoillaan välttämättömältä näyttävän vararikkonsa vuoksi, että tämä toivonsäde, jonka tuo mies niin vaatimattomasti hänelle näytti, tuntui liian heikolta läpäistäkseen hänen alakuloisuutensa raskaan vaipan.
»Vaikka vaaditte kuinka pienen koron tahansa», sanoi hän alakuloisesti, »en voi maksaa sitä nyt, kun tuli ja vesi hävittävät vuoroin omaisuuttani».
»Sanoin jo teidän korkeudellenne, etten aio kovistaa teitä».
»Haluatteko nöyryyttää minut tarjoamalla minulle omaisuuksia»? kysyi
Bideskuty äreästi.
»En halua nöyryyttää ketään, en vertaisiani talonpoikiakaan,» sanoi András yhtä ylpeästi kuin Bideskuty’kin, ja suoristi pitkän ruumiinsa täyteen pituuteensa katsoen kreiviä suoraan silmiin. »Teidän korkeutenne on pyytänyt apua minulta ja itse tiennette parhaiten, voitteko ottaa sen vastaan menettämättä arvoanne omissa silmissänne».
»Koska tiedän teidät velkojakseni, pyydän ainoastaan lykkäystä. En ymmärrä, miksi haluatte luopua rahoistanne auttaaksenne minua».
»Olen vain yksinkertainen mies, herra kreivi», sanoi András kuvaamattoman surullisesti. »Rakkaalla äidilläni ja minulla on tarpeeksi varoja elääksemme ja elättääksemme kaikki muutkin, jotka ovat avun tarpeessa. En halua koota, ja meidän kaikkien on koetettava auttaa toisiamme täällä kauniilla tasangollamme, että se pysyisi niin hedelmällisenä ja rikkaana kuin Jumala on sen luonut».
Bideskuty oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja painanut päänsä käsiinsä niin, ettei talonpoika voinut nähdä, kuinka syvästi tämä nykyinen tilanne häneen koski ja kuinka hän tunsi olevansa nöyryytetty ollessaan niin auttamattomasti sidottu tuohon alhaissyntyiseen mieheen, joka läksytti häntä tyynesti ankarammin kuin kukaan muu milloinkaan ennen. Hän oli kuin piiskoja saanut lapsi, ja hän ummisti vielä itsepäisesti silmänsä tuolta tosiasialta, ettei mikään muu kuin hänen oma tyhmyytensä ollut vienyt häntä vararikon partaalle. Hän syytti yhä vieläkin kohtalon säälimätöntä kättä kärsimistään onnettomuuksista.
Molemmat miehet vaikenivat pitkäksi ajaksi. András odotti, kunnes
Bideskuty tyyntyi, ja sanoi sitten:
»Antaako teidän korkeutenne minulle luvan mennä tapaamaan Rosensteinia huomenna»?
»Kyllä, kyllä!» sanoi Bideskuty nopeasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, ystäväni, todellakin hyvin kiitollinen. Teidän ei tarvitse olla ollenkaan peloissanne, sillä maksan pian takaisin rahanne, joista saamanne varmuudet ovat mainiot. Tulevana vuonna panen myllyni käyntiin ja…»
»Voimme helposti keskustella tuosta myöhemminkin», sanoi András hiljaa. »Jos teidän korkeutenne suo minulle anteeksi, lähden nyt, sillä äitini odottaa minua pääsiäispäivälliselle, ja Kisfaluun johtavat tiet ovat melkein pohjattomat».
»Tietysti, tietysti!» sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Mutta ettekö halua syödä päivällistä kanssamme, minun kanssani — tarkoitan? Tietysti tulee kreivitärkin…»
András katsoi melkein huvitettuna tuohon mies-raukkaan, joka koetti suoriutua tästä hänelle selvästi hyvin vastenmielisestä kutsusta. Hän oli tarpeeksi viisas ymmärtääkseen, miten vastenmielinen vieras hänestä todellisuudessa tulisi jalon kreivin pöytään, ja liian ylpeä käyttääkseen hyödykseen Bideskuty’n kiitollisuudenvelkaa häntä kohtaan. Hän oli noussut seisoalleen ja suuressa viitassaan näytti hänen harteikas pitkä vartalonsa kasvavan ylpeydessään tuota onnetonta seitsemän vuosisadan vanhasta suvusta polveutunutta aatelismiestä korkeammalle.
»Kiitän teidän korkeuttanne», sanoi hän, »mutta jos sallitte, menen kotiini syömään päivällistä äitini kanssa. Molemmat pienet palvelijattareni tulisivat niin surullisiksi, jos he näkisivät tuolini tyhjäksi pääsiäisenä, enkä halua mitenkään estää jaloa kreivitärtä syömästä siunattua lihaa kanssanne, herra kreivi».
»Tuletteko luokseni huomenna sitten kuin olette puhutellut
Rosensteiniä»? kysyi Bideskuty nähtävästi hyvin huojentuneena.
»Tuon teille varmasti paperit aivan heti. Olette iloinen saadessanne hävittää ne», sanoi András valmistautuen lähtemään.
Bideskuty epäröi hetkisen. Vieras, joka oli tullut avuksi silloin kun kaikki näytti olevan jo mennyttä ja joka oli estänyt melkein välttämättömän vararikon, oli poistumaisillaan. Vierasvaraisuuden lait käskivät varmasti, että hänet oli saatettava portille, ja määräsivät, että isännän oli ojennettava hänelle jäähyväismalja ennen lähtöä.
András siirsi viittansa oikeaan asentoon leveille hartioilleen, veti vyönsä tiukempaan, otti lakkinsa ja kumarsi Bideskuty’n kreiville. Gyuri ojensi kätensä, jota talonpoika puristi ensin hieman epäröityään. Sitten hän poistui ja hänen askeltensa ääni kuului lämpiön kivilattialta. Vanha Jánko ojensi Andrákselle jäähyväismaljan, jota András ei kumminkaan tyhjentänyt. Toisen kerroksen ikkunasta katsoi Bideskuty velkojaansa hämmästynein ilmein, voimatta oikein ymmärtää tämän käyttäytymistä.