XVIII
JUUTALAINEN ROSENSTEIN.
Kukaan kyläläinen ei oikein tiennyt, miten juutalainen Rosenstein eli, eikä kukaan voinut kehua käyneensä tuossa pienessä rakennuksessa, jossa hän oli asunut jo neljännesvuosisadan. Hänellä ei ollut palvelijaa eikä palvelijatarta, joten hänen oli pakko tehdä kaikki työt itse — paistaa paistinsa ja hoitaa kanansa, joita hänellä oli muutamia talonsa takana olevassa puutarhassa, ja lypsää lehmänsä, joka oli kaunis Keményn Andrákselta ostettu maidonantaja Kisfalun karjasta. Joka lauantai oli kumminkin Darázsin Laczin äidin Rosan mentävä sinne toimittamaan kaikki askareet, sillä silloin, vaikka hän ei voinut mennäkään synagogaan, jollaista temppeliä ei ollut lähempänä kuin Gyöngyösissä, vietti hän kuitenkin sunnuntainsa hyvin määräysten mukaan pysytellen koko päivän huoneessaan tekemättä mitään, lukuunottamatta aterioimista. Rosa keitti ruoan hänelle ja sai joka lauantai palkakseen vaivoistaan noin parikymmentä penniä.
Keményn András katsoi seuraavan päivän iltapäivällä hieman epäröiden raollaan olevasta ovesta tuohon rakennukseen, joka näytti niin pieneltä ja pimeältä sisältä. Hän koputti monta kertaa oveen, ennenkuin hän kuuli laahustavia askelia huoneesta ja Rosensteinin käheän äänen kysyvän tulijan nimeä.
»Täällä on Keményn András, Rosenstein. Laske minut sisään, sillä haluan puhella kanssasi».
»Sellainen on mitättömälle talolleni liian suuri kunnia», sanoi Rosenstein sulkien tien asettumalla kynnykselle. »Kun haluatte puhella kanssani, tulen sinne, jonne käskette minua tulemaan».
»Päästä minut heti sisään, mies»! sanoi Kemény ratkaisevasti. »Asiastani ei voida keskustella missään ravintolassa eikä maantiellä ja minulla on hyvin vähän aikaa tuhlattavaksi».
Odottamatta juutalaisen vastausta työnsi András hänet syrjään ja meni sisään. Hänen oli kumarruttava mennessään huoneeseen, sillä oviaukko oli matala, ja paksut orret kannattivat olkikattoa. Alussa ei hän voinut nähdä mitään, sillä ainoan pienen ikkunan verhoksi oli ripustettu vanha takki naulaamalla se siihen niin, että se kokonaan pimitti päivänvalon. Huoneessa vallitseva kuumuus oli tukahduttava, sillä suuressa saviuunissa paloi räiskyvä valkea, jonka yllä kiehui hiljaa joku hyvin kynsilaukalta tuoksuva keitto.
Sitten kuin Andráksen silmät tottuivat pimeyteen, huomasi hän huoneen keskellä tummasta puusta valmistetun kiilloitetun pöydän, jolle oli levitetty useita papereita. Sen vieressä oleva tuoli oli nähtävästi siirretty nopeasti syrjään. Huone näytti muuten aivan tyhjältä. Sen toisessa päässä oli sisähuoneeseen johtava ovi ja makuukamarin toisella puolella oli tuo mitätön puutarha ja suojus lehmälle.
Rosenstein oli nopeasti kiiruhtanut kokoamaan pöydällä olevia papereita pois.
»Anna niiden olla», sanoi András laskien kätensä niille. »Luullakseni koskevat nämä paperit juuri tuota asiaa, josta olen tullut keskustelemaan kanssasi. Irroita kumminkin tuo ryysy ikkunasta, sillä tarvitsen valoa nähdäkseni lukea nämä».
»Kyläläiset ovat niin uteliaita, teidän korkea-arvoisuutenne», vastusteli Rosenstein, jonka kellahtavat kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi, kun András istuutui pöydän kulmalle, kokosi kaikki paperit käteensä ja valmistautui lukemaan niitä.
»Käskin sinua hankkimaan enemmän valoa», sanoi András tiukasti.
Juutalainen totteli. Sitten seurasi noin viisi minuuttia kestävä hiljaisuus, jonka kuluessa András tyynesti luki kaikki nuo paperit läpi, Rosensteinin tarkastaessa levottomasti jokaista hänen kasvojensa muuttuvaa ilmettä. Luettuaan asetti András paperit jälleen pöydälle.
»Muistatko», kysyi hän tyynesti, »sanaani noin kahdeksan kuukautta sitten, että puristan hengen sinusta, jos joskus huomaan sinun minua pettävän»?
»Teidän korkea-arvoisuutenne…» aloitti Rosenstein vastustavasti.
»Kysyin, muistatko»? keskeytti András vielä melko tyynesti.
Rosenstein ei vastannut. Hän näytti pelästyneeltä ja kerran tahi kahdesti kostutti hän kielellään huuliaan, jotka näyttivät kuivuneen. Kun hän vaipui tuoliinsa, vapisivat hänen polvensa huomattavasti.
»Olen tuonut mukanani ratsupiiskani», sanoi András istuen yhä pöydän kulmalla, »jolla pieksän paimeniani silloin kun näen heidän tarpeettomasti rääkkäävän hevosia. En ole lyönyt sillä eläintä kuin kerran, jolloin minun oli pakko kurittaa erästä raivostunutta sikaa, joka oli purrut hoitajaansa sääreen. Tänään aion kurittaa sillä sinua, koska et ole ainoastaan pettänyt minua ja tahrannut kunniallista nimeäni, vaan myöskin senvuoksi, että olet tarpeettoman julmasti kohdellut erästä, joka ei ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä, saattamalla hänet melkein perikadon partaalle».
»Teidän korkea-arvoisuutenne…» vastusteli Rosenstein jälleen.
»En ole vielä lopettanut. Lopetettuani kurituksen, jonka olen antava sinulle, on sinun luovutettava minulle velkakirja, jonka olet saanut tuon sadantuhannen, Bideskuty’n rakennuksia vastaan lainaamasi floriinin vastineeksi. Se ei ole näiden tässä pöydällä olevien paperien joukossa. Annan siitä sinulle sataviisituhatta floriinia maksaakseni sinulle tarpeeksi suuren koron noista puoli vuotta sitten lainaamistasi rahoista. Nämä muut tässä pöydällä olevat paperit ovat arvottomat, ja kurituksen jälkeen poltamme ne».
Sitten riisui András tyynesti viittansa ja irroitti vyöstään lyhytvartisen letitetyllä nahkasiimalla varustetun ruoskan.
Rosenstein oli aivan kalpea. Vaikka hän olikin tottunut kaikenlaisiin kuumaveristen jalosukuisten lainaajien hänelle antamiin kurituksiin, oli Andráksen silmissä kumminkin nyt niin ilkeä ilme, että hän ymmärsi tulossa olevan rangaistuksen kehittyvän vastenmielisemmäksi kuin minkään muun edellisen. Mutta viekasta juutalaista ei voitu yllättää. Epäilemättä oli hän silloin kun hän rupesi tähän uskallettuun liikeyritykseen, jolle näytti nyt tulevan näin surullinen loppu, valmistautunut johonkin tämänlaiseen. Hän oli kyllä tiennyt, ettei hän voi alituisesti pitää velkojaa ja velallista erillään toisistaan, ja arvannut, että ennemmin tahi myöhemmin joku vastenmielinen yhteentörmäys rikkaan velkojan kanssa oli kaiken välttämätön seuraus.
»Teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän hyvin tyynesti Andráksen pamahdutellessa ruoskaansa ilmassa, »luulette minun pettäneen teitä ja ehkä olen hieman sellaista tehnytkin, mutta en niin suuressa mittakaavassa kuin te näytätte otaksuvan. En voi suojella vanhoja hartiaraukkojani ratsupiiskaltanne, koska olette minua nuorempi ja voimakkaampi, mutta jos nyt olen ansainnutkin tuollaisen rangaistuksen, ette varmasti ole kumminkaan niin raukkamainen, että rankaisette ainoastaan minua heikkoa raukkaa ja sallitte hänen, joka on vahvempi ja suurempi syyllinen kuin minä, päästä kurituksetta»?
»Mitä se minuun kuuluu, jos joku auttoi sinua valheellisessa ja petollisessa kaupassasi, sillä muiden konnien kuin sinun kanssasi en ole ollut missään tekemisissä? Mutta jos se lieventää piestyjen hartiaisi kipua, että toverisikin saa selkäänsä, niin lupaan antaa hänelle oikein isän kädestä, kun vain sanot minulle hänen nimensä».
Rosenstein nauroi tyynesti partaansa, ja katsoessaan tuuheiden kulmakarvojensa varjosta salaa tuohon nuoreen talonpoikaan, ilmestyi hänen huulilleen ivallinen hymy.
»Sittenkinkö, vaikka tuo kanssarikollinen olisikin Bideskuty’n, Zárdan ja Kisfalun herra?» kysyi hän. »Kuunnelkaa minua, teidän korkea-arvoisuutenne», lisäsi hän, kun András hämmästyneenä lopetti heiluttamisensa hetkiseksi suodakseen juutalaisen jatkaa, »en tietysti tiedä, millaisia valheita Bideskuty’n kreivi on teille syöttänyt, mutta mitä ne sitten lienevät olleetkaan, olette kumminkin uskonut ne ja tullut tänne sellaisin ajatuksin, että olen maailman inhoittavin elukka, johon ei voida koskea muulla kuin samalla ruoskalla, jolla kuritatte sikojanne. Mutta silloin kun teidän korkea-arvoisuutenne luki lakia ja latinaa isä Ambrosiuksen johdolla, opitte luultavasti myöskin seuraavan terävän ajatuksen: 'Toisen miehen sanat ovat niin kauan pätevät kuin toinen mies saattaa ne epäilyksen alaisiksi'. Jos teidän korkea-arvoisuutenne haluaa olla oikeudenmukainen, kuuntelette kyllä minua ja sitten päätätte, kenenkä hartiat ovat enemmän teidän ratsuruoskanne tarpeessa».
Oli selvää, että András halusi kuunnella, sillä hän oli ristinyt kätensä rinnalleen ja laskenut ruoskan viereensä pöydälle.
»Kuten jo äsken sanoin», jatkoi Rosenstein nyt jo täydellisesti tyynin ja vakavin äänin, »en tiedä, mitä teidän korkea-arvoisuutenne on kuullut. Kerron kumminkin teille, miten kaikki oikeastaan tapahtui, ja vannon Abrahamin, Isakin ja Moseksen, lainlaatijamme, nimessä, että kaikki sanani ovat ehdottomasti totta. Jalo kreivi halusi rahaa, hyvin paljon rahaa, sillä teidän korkea-arvoisuutenne ei kenties tiedä, miten paljon kului tuohon ihmeelliseen myllyyn, joka ei vielä ole jauhanut tuhatta tynnyriäkään vehnää. Olitte halukas lainaamaan hänen korkeudelleen enemmän kuin kohtuullista olikaan ensin Kisfalua, sitten Bideskuty’a ja lopulta Zárdaa vastaan. Olen köyhä mies enkä mikään maanviljelijä, mutta uskallan kumminkin sanoa, että lainaamanne rahat vastasivat hyvin noiden maiden arvoa. Mutta jalo kreivi tarvitsi enemmän, paljon enemmän, sillä hänen myllynsä, hänen koneensa ja parannuksensa nielivät lainaamanne rahat ja kuten peikot, joita lapset pelkäävät, nieltyään kaiken haluavat vain lisää, niin nuokin laitokset. Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan omistajalla ei ollut enää maata luovuttaa varmuudeksi, enkä senvuoksi halunnut pyytää teidän korkea-arvoisuudeltanne lisää, vaan lainasin itse, koska minulla oli hieman rahaa säästössä. Voidaanko sellaista sanoa rikokseksi? Teidän isänne piilotti pari miljoonaa viinitynnyreihin, mutta minä työnsin omani unkarilaisen aatelismiehen pohjattomiin taskuihin. Mutta muistakaa, etten saanut niistä muuta varmuutta kuin kreivin nimen paperiin. Ymmärrätte nämä asiat siksi hyvin, että tiedätte varmuuden huonouden lisäävän korkoa. En halunnut ollenkaan luopua rahoistani, semminkin, kun tiesin tuon ylpeän ja tuhlaavan kreivin käyttävän ne vain omiin päähänpistoihinsa. Minulla ei ole mitään syytä rakastaa häntä, sillä kun kieltäydyin antamasta hänelle niin paljon rahaa kuin hän halusi, pieksätti hän minut palvelijoillaan. Kerran hän pakotti minut rikkomaan uskontoni määräyksiä syöttämällä minulle silavaa saadakseen keittiöpalvelijattarensa nauramaan. Niin, en rakasta häntä, mutta lainasin hänelle rahoja korkoa vastaan. Teidän on oltava oikeudenmukainen, sillä kuten jo sanoin, minulla ei ollut varmuutta».
Rosenstein sanoi tämän erinomaisen valeitten sarjan menettämättä ollenkaan tyyneyttään. Hänen hermostumisensa haihtui kokonaan ja kuta pitemmälle hän pääsi kertomuksessaan, sitä uskottavammaksi se muuttui, sillä kaikki asianhaarat tuntuivat niin kieltämättömästi mahdollisilta, että András rupesi suuresti epäröimään. Hämmästyen yhä enemmän koetti hän saada selville juutalaisen oikeat ajatukset tuon imartelevan viattomuuden naamion alta, sillä hänen rehellinen luonteensa hylkäsi sen huomattavan tosiasian, että toinen noista kahdesta miehestä — joko kreivi tahi juutalainen — syötti hänelle täydellisen sarjan valeita. Ollen vaatimaton ja rehellinen halusi hän ennen kaikkea olla oikeudenmukainen, ja kiinnittämättä huomiotaan muuhun tuntui hänestä, että kummallakin, sekä kreivillä että juutalaisella, oli yhtä suuri oikeus tulla uskotuksi.
Rosenstein oli elämänsä aikana tottunut huomaamaan jokaisen muutoksen ihmiskasvoissa. Nuoren talonpojan terävät ja rehelliset silmät olivat täydelliset hänen mielensä kuvastimet, ja juutalainen huomasi pian kertomuksellaan olevan sellaisen totuuden tunnun, että Andráksen vakaumus hänen syyllisyydestään alkoi vakavasti horjua.
»Kumminkaan», jatkoi hän hetken kuluttua, »en pakota teitä uskomaan sanojani umpimähkään koettelematta niiden totuutta. Tässä ovat noista kolmesta lainasta saamani velkakirjat. Bideskuty’n Gyuri on allekirjoittanut ne, eikä hän suinkaan halunne kieltää omaa nimikirjoitustaan. En tiedä, millaisia valeita hän on syöttänyt teidän kunnia-arvoisuudellenne. Mies, joka ei kunnioita uskontoa, ei voi kunnioittaa rehellisyyttäkään, mutta nimikirjoitustaan ei hän voi kieltää».
»Hän ei kiellä nimikirjoituksiaan, mutta hän sanoi sinun pakottaneen hänet kirjoittamaan aina kahteen paperiin, joita hän ei lukenut. Hän tunnustaa saaneensa nuo rahat ja myöntää suostuneensa maksamaan niistä tuon suunnattoman koron, mutta vaikka hän ei kielläkään, että hallussani olevien velkakirjain allekirjoitukset ovat hänen, ei hän kumminkaan sano tietävänsä mitään niiden sisällöstä».
»Ja uskooko teidän kunnia-arvoisuutenne todellakin, sellaiset tiedot kuin teillä on liikeasioista, ihmistä niin tyhmäksi, että hän allekirjoittaa papereita lukematta niitä ensin läpi saadakseen selville, mitä ne sisältävät»? kysyi Rosenstein kohauttaen hartioitaan.
Hän löi tässä ehkä tietämättään valttinsa pöytään. Ei voida nimittäin ollenkaan epäilläkään, että talonpojasta Bideskuty’n kielto paperien sisällön tuntemisesta tuntui aivan mahdottomalta, vaikka hän ei todellisuudessa ollut epäillytkään jalon kreivin vahvistusta, ennenkuin hän oli puhutellut Rosensteiniä. Nyt kun juutalainen huomautti siitä ivallisesti, tuntui se hänestä kokonaan mahdottomalta ja epäkäytännölliseltä.
Vielä kerran tarttui hän pöydällä oleviin papereihin ja luki ne vielä kerran läpi hyvin huolellisesti hämmästyen nähtävästi yhä enemmän. Ne vahvistivat täydellisesti juutalaisen puheet tosiksi, koska Bideskuty niissä tunnusti velkansa ja suostui maksamaan tuon suunnattoman koron. Mistään varmuuksista ei niissä kumminkaan ollut sanaakaan. Juutalainen tarkasteli Andráksen kasvoja riemukkaasti.
»Tulipalon jälkeen, teidän kunnia-arvoisuutenne, kun herra kreivi halusi enemmän rahaa ja minusta alkoi tuntua liikeyritykseni uskalletulta, vaadin Bideskuty’n asuinrakennukset ja tontin varmuudeksi seuraavasta lainasta. Minun oli pakko menetellä niin omien etujeni vuoksi saadakseni pätevän aseen häntä vastaan. Muistakaa, ettei minulla ole muuta varmuutta tuosta hänelle lainaamastani suuresta summasta, ja niin kauan kuin minulla on tämä, voin pakottaa hänet maksamaan noiden muidenkin lainojen korot. Tiedän, ettei jalo kreivi halua luopua asunnostaan niin kauan kuin hänellä on vielä mitallinenkin vehnää, jonka hän voi luovuttaa minulle silloin kun tulen vaatimaan korkoja».
»Olin valmistautunut, että siirrät tuon taloa vastaan antamasi lainan minulle», sanoi András, »ja senvuoksi otin rahatkin mukaani».
»Kuinka teidän kunnia-arvoisuutenne voi ehdottaa sellaista»? sanoi Rosenstein hämmästyen. »Jos luovun tuosta ainoasta hallussani olevasta varmuudesta, ei minulle jää mitään keinoa saada floriiniakaan pääomastani takaisin, puhumattakaan koroista, joita en silloin voi pakottaa häntä maksamaan. Te olette saanut Kisfalun, Bideskuty’n ja Zárdan varmuudeksi, mutta onko minulla mitään»?
»Jos anastat Bideskuty’n rakennukset ja kartoitat kreivin ja hänen perheensä pois heidän kodistaan, et sittenkään saa parempaa keinoa jäljellä olevan pääomasi ja korkojen vaatimiseen, ja väitteesi mukaan olet silloin maksanut yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta floriinia päärakennuksesta, puutarhasta, muutamista talleista ja parista, kolmesta pellosta».
»Rakennus on mukava», sanoi juutalainen tyynesti, »ja voin ruveta siellä asumaan, jos minua haluttaa. Olen köyhä mies ja vaatimukseni ovat niin vähäiset, että puutarha ja nuo pellot antavat minulle kaikki tarpeeni».
»Ellei rakennuksissa asuta, luhistuvat ne pian raunioiksi. Ellet pidä niitä kunnossa, muuttuvat nuo sadat tuhannet floriinisi kymmenen vuoden kuluttua yhtä moneksi kreutseriksi».
»Otaksutaan nyt, teidän kunnia-arvoisuutenne», sanoi juutalainen korostaen hieman ääntään, »että maksan mielelläni tuon summan köyhdyttääkseni tuon miehen kodittomaksi kerjäläiseksi, joka huvitteli käskemällä paimeniensa antaa minulle selkään ja pakottamalla minut nielemään sianlihaa».
András katsoi hämmästyneenä ja kauhistuen tuota katkeraa ja kuolettavaa vihaa, jota ilmaistessa juutalaisen ääni kuulosti myrkyllisen käärmeen sähinältä. Seurasi jälleen pitkä vaitiolo, eikä Keményn András tiennyt ollenkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä. Koko asia inhoitti häntä jo. Oli sanottu niin monta valhetta, toisella puolella oli niin paljon ahneutta, itaruutta ja vihaa, ja toisella taasen niin ääretöntä ja toivotonta tuhlaavaisuutta, että tuntui melkein mahdottomalta olla yhtä oikeudenmukainen kumpaakin kohtaan. Epäilemättä olisi hän, ellei muudan suloinen tyttömäinen näky, joka itsepäisesti häiritsi hänen untaan, olisi jälleen ilmestynyt hänen sielunsa silmien eleen, jättänyt tuon huolettoman ja ylpeän kreivin kohtalon huomaan. Mutta nyt kun hänen mielikuvituksensa manasi liikuttavasti esille tuon kiharaisen pään, jonka suru oli taivuttanut, nuo lemmikkisilmät, jotka olivat sameat kyynelistä, ja tuon suloisen suun, jonka ympärille huolet ja puutteet olivat uurtaneet ryppyjä, päätti hän koettaa.
Suuri Jumala, millainen näky! Se ahdisti häntä päivin ja öin, ilmestyi hänen eteensä kuun oikullisessa valossa tahi tasangon takaa näkyvässä ihmeellisessä kangastuksessa, se teki hänet hulluksi, vähensi hänen miehuuttaan ja ylpeyttään, ja muutti hänet veltoksi haaveilijaksi, jolle koko Heven maakunta nauroi.
»Kuule nyt, Rosenstein», sanoi hän vihdoin. »Olen taipuvainen menettelemään oikeudenmukaisesti tässä onnettomassa asiassa. Kreivin selostus eroaa suuresti puheistasi…»
»Mutta minullahan on velkakirjat», toisti juutalainen itsepäisesti.
»Hän ei sano tietävänsä niiden sisällöstä mitään».
»Kieltääkö hän nimikirjoituksensakin»? tiukkasi Rosenstein.
»Ei, mutta .»
»Siinä ei ole ainoatakaan muttaa, teidän kunnia-arvoisuutenne. Teidän on joka tapauksessa myönnettävä se, sillä olettehan nähnyt kaikki nämä paperit. Tässä», lisäsi hän kaivaen vielä yhden povitaskustaan, »on tuon viimeisen lainan velkakirja, josta sain Bideskuty’n rakennukset varmuudeksi. Hän sitoutuu tässä maksamaan pääoman ja korot kuudessa kuukaudessa, ja ellei hän kykene siihen, lupautuu hän luopumaan talostaan. Kaikki vastaväitteet ovat mahdottomat. Oikeus on puolellani, eikä teidän korkea-arvoisuutenne voi sanoa minun pettäneen teitä millään tavalla. Rahanne ovat täydellisesti turvassa ja mitä hän on luvannut maksaa teille, sen hän joko voi tahi ei voi maksaa, mutta maa on joka tapauksessa noiden rahojen arvoinen. Minulla ei ole muuta kuin nuo rakennukset ja ne minä otankin, ellei jalo kreivi voi täyttää lupauksiaan, jotka hän allekirjoituksellaan on vahvistanut. Tämä on viimeinen sanani. Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeudenmukainen. Lukekaa paperit nähdäksenne, että oikeus on puolellani.»
Onnettomuudeksi ei tuota asiaa voitu ollenkaan epäilläkään, ja Keményn András tunsi, miten toivotonta kaikki pitkittäminen oli. Se siirtäisi vain välttämättömän vararikon muutamia kuukausia eteenpäin. Jos nyt juutalainen oli puhunut totta, jonka nämä paperit kieltämättä tuntuivat todistavan, olisi sulaa vääryyttä häntä kohtaan luovuttaa nämä rahat Bideskuty’lle ja siten kuolettaa talolle otettu kiinnitys ja riistää Rosensteiniltä kaikki pätevät aseet, joilla hän voi pakottaa kreiviä maksamaan ainakin osan rahoista, jotka hän sanoi menneisyydessä hänelle lainanneensa, ja kaiken koron tulevaisuudessa.
»Kuulehan, Rosenstein, jos nyt otaksutaan, että kaikki puheesi on totta… ei, älä keskeytä minua, sanoin otaksutaan, koska teitä on kaksi, joiden selostus asiasta on aivan erilainen, ja uskotaan sanasi, ettet noista kolmesta lainasta ole saanut mitään varmuutta, koska olet antanut ne huvista saadaksesi nähdä, miten tuo vanhus raukka perheineen ajetaan pois kodistaan, joka on kuulunut heidän esi-isilleen vuosisatoja, ja olet valmis luopumaan senvuoksi sekä pääomasta että koroista, niin pyydän sinua nyt ilmoittamaan minulle vaatimuksesi, joiden täytyttyä suostut luopumaan tuosta huvista kokonaan, tahi toisin sanoen, paljonko haluat kaikista niistä bailussasi olevista papereista, joissa on Bideskuty’n allekirjoitus»?
Rosenstein oli odottanut tätä koko ajan. Saadakseen tuon kysymyksen kohdistetuksi itselleen oli hän nyt valehdellut ja hikoillut toista tuntia, mutta ei piirrekään hänen laihoissa kasvoissaan ilmaissut riemua eikä tyytyväisyyttä, kun hän sanoi tyynesti:
»Tahdon tunnustaa teidän korkea-arvoisuudellenne usein ajatelleeni, että kreivi asettaa tuon kysymyksen joskus vastattavakseni. Jos tuo ajatus olisi juolahtanut mieleeni heti hänen palvelijansa minulle antaman selkäsaunan jälkeen, olisin sen heti kartoittanut mielestäni, sillä en olisi luovuttanut niitä silloin penniäkään vähemmästä kuin saamisestani».
»Mutta otaksu nyt todistelun vuoksi, että minä olisin asettanut tuon kysymyksen sinulle. Miten olisit silloin vastannut?»
Ehkä huomaamatta, mutta varmasti hänen tietämättään pehmenivät Rosensteinin kovat kasvot hieman, eikä hänen äänensä ollut niin jyrkkä ja käheä, kun hän vastasi:
»Teidän korkea-arvoisuutenne on tasankojen ainoa mies, joka puhuttelee minua kuin ihmistä eikä kuten koiraa. Ette ole milloinkaan lainannut rahoja minulta ettekä lyönyt minua korkojen asemasta. Kerran pyörryin auringon kuumuudesta, ja te veitte minut huoneeseenne ja hoiditte minua, kunnes kykenin jälleen liikkumaan. Sellaisessa tapauksessa olisi jokainen toinen maakunnan talonpoika tahi herra potkaissut pyörtyneen juutalaisen tien viereen. Jos teidän korkea-arvoisuutenne tarjoaa minulle kohtuullisesti näistä papereista, suostun luopumaan niistä, Mutta teidän korkea-arvoisuutenne on muistettava, että heitätte rahanne kuin kaivoon uhratessanne ne tuon ylpeän kreivin hyväksi, joka korvaa ystävyyden halveksimisella ja anteliaisuuden loukkauksilla. Bideskuty’n kreivi ei voi olla minkään arvoinen Heven maakunnan talonpojille. Ajatelkaa tarkasti, ennenkuin tuhlaatte isänne säästöt tuon tuhlaavan aatelismiehen hyväksi, joka suhtautuu teihin kuin jalan alla olevaan sontaan».
Rosenstein sanoi tämän hyvin vakavasti, ja kun hän puhui, näyttivät hänen kasvoistaan haihtuvan ahneuden ja itaruuden ilkeät piirteet. Hänen kumartunut selkänsä suoristui ja hän katsoi suoraan eteensä, ja hänen laihassa, nukkavieruun kauhtanaan puetussa olennossaan oli jotakin arvokasta. Vuosisatoja kestäneet nöyryytykset ja lyönnit näyttivät unhottuneen, ja halveksimista, joka oli yhtä ehdotonta ja nöyryyttävää kuin unkarilaisen aatelismiehenkin heidän halveksitulle rodulleen osoittama, ilmestyi hänen ivallisen suunsa jokaiseen piirteeseen, kun hän ajatteli tuota ylpeätä ja tuhlaavaa kreiviä, joka oli polkenut hänet jalkoihinsa.
Epäilemättä tunsi nuori talonpoika juutalaisen sanojen totuuden ja omien toivojensa naurettavaisuuden, toivojen, jotka tästä kriitillisestä käännekohdasta huolimatta ahdistivat hänen sydäntään. Hajamielisesti kokosi hän paperit, jotka Rosenstein ojensi hänelle, ja käsi, jolla hän melkein väsyneesti siveli otsaansa, vapisi huomattavasti.
»Haluan olla oikeudenmukainen sinua kohtaan, Rosenstein, mutta minulla on enää vain vähän rahoja jäljellä. Jos, kuten minusta näyttää välttämättömältä, Kisfalu ja Zárda joutuvat haltuuni näiden asioiden järjestämisen jälkeen, on minun säästettävä sitä hieman siltä varalta, että voin turvautua siihen tulvan tahi jonkun muun onnettomuuden sattuessa. Tarjoan sinulle kumminkin kolmesataatuhatta floriinia noista papereista kutenkin sellaisin ehdoin, että kreivi hyväksyy kaupan».
Rosenstein ei ilmaissut riemuaan katseellaankaan. Hän ummisti silmänsä nauttiakseen epäilemättä perin pohjin tuosta loistavasta näystä, jonka tuo nuori talonpoika levitti hänen eteensä. Hänen petoksensa ja viekkautensa olivat edistäneet hänen suunnitelmiaan paremmin kuin hän oli osannut uneksiakaan, eikä katumus saanut hetkeksikään valtaa hänen ahneessa sielussaan senvuoksi, että hän ala-arvoisin tavoin juuri petti oikeudenmukaista ja rehellistä miestä. Itä-Euroopan juutalaiset ovat aina, sodassa muiden ihmisten kanssa, sillä koska he ovat sorrettuja, lyötyjä, ivattuja ja useinkin vääryyttä kärsiviä, on raha heidän ainoa aseensa. Sen avulla kostavat he vääryydet sekä aatelisille että talonpojille, ja käyttävät sitä säälimättömästi kaikkia kohtaan kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan. Hän sietää loukkauksia, lyöntejä ja kaikenlaista halveksimista, mutta kun on kysymys rahoista, on hän kaikkien herra, sillä hänellä on terävämpi järki kuin muilla, ja tuo huolellinen säästäväisyys, jota vailla hänen vastustajansa ovat, tuo hänen sortajansa ennemmin tahi myöhemmin hänen kynsiinsä. Rosenstein oli kyllä tunnustanut, ettei hän Keményn Andráksen puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin ystävyyttä, mutta tuota kauheata etua, jonka hän saavutti käyttämällä hyödykseen nuoren talonpojan oikeamielisyyttä, eivät aiheuttaneet henkilökohtaiset syyt, vaan rodun taistelu rotua vastaan, ja András sai nyt maksaa enemmän kuin neljännesmiljoonan juutalaisen muiden puolelta karsimien vääryyksien sovitukseksi.
»Kohtelette ankarasti köyhää miestä», sanoi Rosenstein vihdoin.
»Se on viimeinen sanani», sanoi András päättävästi.
»Annatteko minulle ajatusaikaa»?
»Kyllä, viikon tästä päivästä. Minun on keskusteltava asiasta kreivinkin kanssa ja luultavasti haluaa hänkin miettimisaikaa».
Rosenstein totesi, miten haaveksivasti András puhui, näki tuon omituisen toivovan ilmeen nuorukaisen silmissä ja ehkä hänen ovela järkensä käsitti, mitä nuo rehelliset aivot nyt ajattelivat, sillä omituinen hymy väreili hänen huulillaan hänen hieroessaan luisevia käsiään yhteen ja silmien loimutessa kuolettavaa vihaa.
»Odotanko teidän korkea-arvoisuuttanne viikon kuluttua ravintolassa, vai tulenko Kisfaluun»?
»Ei kumpaankaan! Tulen itse tuomaan rahat, jos kreivi suostuu».
Hän pani lakin päähänsä, tarttui ratsuruoskaansa ja nyökäytettyään juutalaiselle poistui hän kylän valtatielle.
Kaikki näytti yhtä kirkkaalta ja iloiselta kuin ennenkin. Pääsiäismaanantai oli tuonut nuorukaisia ja tyttöjä kadulle. Edelliset, jotka olivat varustautuneet pienillä ruiskuilla ja vesiastioilla, valoivat vettä tyttöjen vaatteille aito pääsiäismaanantaiseen tapaan näiden kulkiessa ohi. Viimeksi mainitut taasen, tavoitellen kastumista ja ylpeillen märillä hameillaan ja vettä valuvalla tukallaan, koettivat vain teeskennellen juosta pakoon kiduttajiensa käsistä, sillä sellaisella tytöllä, jonka vaatteet eivät kastuneet sinä päivänä, oli vain muutamia ihailijoita.
András katseli hetkisen sinne tänne juoksevia huvittelijoita. Vuosi sitten oli hän ollut ensimmäinen ryöstämään suukkosen jokaiselta kauniilta tytöltä, jonka hän ensin oli auttamattomasti kastellut, mutta tänään näytti hänen sydämensä sulkeutuneen kaikille ystävilleen ja tovereilleen. Sen täytti toivoton ikävä erään tähden luo, joka oli niin korkealla hänen yläpuolellaan kuin taivaankin tuikkivat pisteet, ja muutaman lumoavan näyn luo, joka oli niin kirkas ja petollinen kuin nuo, joita kangastus luo tasangon takaiselle taivaanrannalle.