XXIII
KUINKA KYLÄLÄISET SUHTAUTUIVAT UUTISIIN.
Jumalalle kiitos, uutiset leviävät hyvin hitaasti näillä tasangoilla kaikkina aikoina ja erittäinkin silloin kun kevätsateet muuttavat tiet melkein pohjattomiksi. Kreivitär Irma oli luottanut siihen päättäessään, että tuo onneton avioliitto oli solmittava, ennenkuin uutiset siitä kantautuivat heidän tuttaviensa ja sukulaistensa korviin. Sitten kuin se oli tehty, saivat he mielellään hänen puolestaan arvailla niitä mahdollisia ja mahdottomia syitä, joiden vuoksi ylpeä kreivitär oli antanut ainoan tyttärensä talonpojalle.
Ilonka oli ollut väsyttävä, väsyttävämpi kuin kreivitär Irma milloinkaan oli uskonut oman tyttärensä olevan — ei kumminkaan senvuoksi, että tyttö olisi vastustellut tahi ollut muuten tottelematon. Jumalalle kiitos, unkarilaisten aatelisten tyttäret eivät olleet vielä omistaneet noita uudenaikaisia englantilaisia mielipiteitä riippumattomuudesta. »Kunnioita isääsi ja äitiäsi!» oli vieläkin heille enemmän kuin kuollut sananparsi. Tyttö oli kumminkin todistellut ja rukoillut vedoten mielettömään hentomieliseen tunteeseen, tuon pennittömän nuoren Madách'in rakkauteen, jonka kreivitär olisi nyt halunnut empimättä upottaa Tarnan pohjaan.
Oli sattunut pari oikein ikävää kohtausta, ja kreivitär Irman korvia ärsyttivät hyvin usein hänen tyttärensä omituiset mielipiteet avioliitosta ja rakkaudesta. Rakkauttako ennen avioliittoa? Kuinka mahdotonta. Eihän hänkään ollut rakastanut Gyuria ennenkuin häiden jälkeen, jolloin hänen velvollisuutensa oli rakastaa häntä. Mutta voitiinko silti Unkarin tasangoilta löytää onnellisempaa pariskuntaa, vaikka kuinka olisi haettu? Kukaan ei ollut milloinkaan kuullut pienintäkään riitaa eikä nähnyt vähäisintäkään epäsopua kreivin ja kreivittären välillä. Nuoren tytön mielipiteet rakkaudesta olivat todellisuudessa sopimattomat? Onneksi oli kreivitär saanut varmalta taholta kuulla, että nuori Madách menee naimisiin jalokivikauppiaan Schmidtin tyttären kanssa, joka saa myötäjäisikseen kolme miljoonaa puhtaassa kullassa.
Ei ollut mikään rikos muodostaa tuosta päätöksestä jo tapahtunutta asiaa, koska sillä oli tuo toivottu vaikutus, että se karkoitti nuo sopimattomat ajatukset llonkan mielestä, rauhoitti hänet ja taivutti hänet tottelemaan vanhempiaan sellaisin tavoin, joka on ainoa hyvin kasvatetun tytön todellinen onni. Kun tytölle oli kerrottu tämä asia, muuttui hän todellakin hyvin taipuvaiseksi eikä milloinkaan ilmaissut pelkäävänsä saada talonpoikaa miehekseen. Hänen käyttäytymistään sulhastaan kohtaan ei voitu milloinkaan moittia. Kreivitär Irma oli hyvin tyytyväinen tyttärensä kylmään esiintymiseen tuota alhaissyntyistä ja inhoittavaa ihmistä kohtaan, joka oli uskaltanut pyytää hänen tyttärensä kättä kullastaan.
Kreivitär iloitsi kumminkin sydämessään ajatellessaan nöyryytyksiä, joita talonpoika saisi tulevaisuudessa kärsiä vaimonsa puolelta, ja miettiessään tuota kuluttavaa halveksimista, jolla Ilonka jonakin kauniina päivänä murskaisi hänet. Ne enemmänkin kuin korvaisivat tämän katkeran nöyryytyksen, jota kreivitär nyt sai kärsiä, kun hänen ylimyksellisten huuliensa oli pakko sanoa »poikani» tuolle miehelle, jolla oli lammasnahkaviitta hartioillaan ja niin karkeat ja päivettyneet kädet kuin paimenilla. Kreivitär viipyi mielellään ajatuksissaan kaikissa niissä moitteissa ja halveksimisissa, joita András saisi kärsiä sitten kuin avioliitto oli solmittu, ja nämä ajatukset auttoivat häntä sietämään nykyisyyttä, kun hänen pari kertaa viikossa oli otettava vastaan tuo inhoittava mies ja kohdeltava häntä sivistynein tavoin.
Andráksen ylpeä käyttäytyminen ja ryhti tuntuivat kreivittärestä sietämättömiltä. Hän koetti kaikin mahdollisin tavoin haavoittaa ja moittia häntä, mutta hänen aseensa tuntuivat useammasti kuin kerran kääntyvän häntä itseään vastaan. Andráksella oli keino katsoa hänen lävitseen ja ohitseen sellaisin tavoin, etteivät kreivittären myrkyllisimmätkään pistokset häneen sattuneet. Alussa oli hän puhunut laveasti siitä suuresta kunniasta, joka täten tuli niin alhaisessa asemassa olevan miehen osaksi, mutta kerran oli András tyynesti huomauttanut:
»Ei kukaan, jalo kreivitär, ymmärrä paremmin kuin minä kunniaa saada koskea llonkan sormien päihinkin. Tuo kunnia on kumminkin niin suuri, etteivät kenenkään muiden puheet kuin minun voi lisätä sitä».
Kreivitär oli sen jälkeen karttanut tuota puheenaihetta. Hän esiintyi kylmästi ja ylpeän virallisesti ollen aina puolustuskannalla siltä varalta, että talonpoika unhottaa asemansa ja muuttuu liian tuttavalliseksi. Hän ei milloinkaan sallinut llonkan tavata sulhastaan kahden kesken eikä milloinkaan keskustella hänen kanssaan muista kuin aivan jokapäiväisistä asioista, ja aina hänen läsnäollessaan. Hän oli mielipahakseen huomannut, että Ilonka oli ruvennut punastumaan silloin kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen akasiakujanteelta, ja se suututti häntä äärettömästi. Hän toivoi tyttärensä lisäävän ryhtinsä halveksivaa puolueettomuutta. Tuo alhaissyntyinen talonpoikahan oli saanut mitä hän oli halunnutkin. Niin oli kreivitärkin, sillä rakennuksien kiinnitys oli maksettu Rosensteinille, ja kaikki Gyurin typerät, ajattelemattomat ja ikävyyksiä aiheuttavat paperit oli saatu takaisin Andráksen välityksellä ja hävitetty. Oli kauheata ajatella, että kaikki nuo maat, jotka olivat olleet Bideskuty’n hallussa seitsemän vuosisataa, kuuluivat nyt niiden talonpoikien jälkeläisille, jotka olivat olleet linnan omistajien täydellisiä orjia. Mutta Jumalalle kiitos, nuo rumat, karkeat ja päivettyneet kädet eivät tule pitämään niitä hallussaan pitkääkään aikaa. Ilonkalle syntyy luultavasti pian poika, joka tullaan kasvattamaan kokonaan erillään noista raaoista sukulaisista isoäitinsä turvissa todelliseksi aatelismieheksi, jonka suonista on perinpohjin hävitetty kaikki talonpoikaisveri. Ja silloin varmasti erottaa oikeamielinen ja armelias sallimus jonkun ajan kuluttua kokonaan tuon rikkaan ja raa'an isän jalosukuisesta pojastaan, ja poika luopuu kokonaan tuosta Keményn nimestä, joka viittaa talonpoikaisiin vanhempiin ja mitättömään sukuun. Anomus, jota hänen majesteettinsa Frans Josef ei varmaankaan hylkää, aiheuttaa sitten, että maiden omistaja saa jälleen kantaa Bideskuty’n jaloa nimeä.
Niin, seuraavat päivät tulevat kyllä kysymään voimia, mutta kaikki muuttuu kumminkin piakkoin hyväksi. Ilonkan on kyllä luultavasti taisteltava muutamia peloittavia taisteluita, ennenkuin hänen onnistuu sijoittaa tuo vaativa raakalainen oikealle paikalleen, ja senvuoksi kiiruhtikin kreivitär kaikin voimin häiden valmisteluja ja järjesti liinavaatteet, joita oli koottu hamasta llonkan syntymästä hänen tulevaisuudessa tapahtuvan avioliittonsa varalta. Keményn András näytti jättävän kokonaan kreivittären huoleksi ilmoittaa tapahtumasta palvelijoilleen ja sitten kyläläisille. Oli omituista, mutta kumminkin totta, ettei kukaan talonpoika aavistanutkaan, minkälaisen äärettömän suuren kunnian eräs heikäläinen oli saanut osakseen. Näytti melkein siltä kuin ei András olisi halunnut puhella siitä ja kehua sillä, kuten heidänlaisensa ihmiset tavallisesti tekevät. Asia oli kumminkin nähtävästi ilmoitettu isä Ambrosiukselle, sillä eräänä sunnuntaina ennen päivällistä oli hän puristanut Ilonkan käden omaansa ja taputtaen sitä hyvin ystävällisesti sanonut:
»Kiittäkäämme kaikki Jumalaa, jalo neiti, osaksenne tulleesta suuresta onnesta, ja rukoilkaamme, että voisitte arvokkaasti rakastaa tuota todellakin hyvää miestä, josta on tuleva puolisonne».
Kreivitär Irma oli kuullut nuo sanat ja hetki oli tuntunut hänestä sanomattoman katkeralta. Hän ei ollut kumminkaan papin arvokkaisuuden vuoksi voinut moittia tätä hävittömästä puheesta. Puhua nyt »suuresta onnesta» silloin kun vanhempain sydän oli murtua häpeästä ja katumuksesta, ja lörpötellä »arvokkaasta rakkaudesta» silloin kun tytön äiti vaivasi aivojaan, miten hän parhaiten voisi nöyryyttää tuon »todellakin hyvän miehen» kaikenlaisilla halveksimisilla.
Onneksi ei Ilonka sanonut mitään. Hän puhuikin nykyään vain harvoin. Hän leijaili talossa kuin aave eikä kukaan kuullut hänen milloinkaan puhuvan eikä nauravan. Omaksumaansa kylmää käytöstä ei hän muuttanut vanhempiensakaan läsnäollessa. Tyttö käyttäytyi sydämettömästi lisätessään heidän suruaan näyttämällä olevansa niin huomattavasti onneton. Hän ei kumminkaan nähtävästi ollenkaan teeskennellyt, sillä niin hennoksi ja kalpeaksi oli hän muuttunut.
Sillä aikaa suurenneltiin kumminkin keittiössä asiaa äärettömästi. Kaikki palvelijat huomasivat nimittäin hyvin pian, että Kisfalun rikas isäntä oli pääsemäisillään hyvin läheisiin väleihin kreivin kanssa. Hän tuli nyt kartanoon pari kertaa viikossa ja herra kreivin oli monesti kuultu nimittävän häntä »pojakseen». Sunnuntaisin ratsasti hän aina messun jälkeen linnaan ja jäi sinne päivällisille, kuten isä Ambrosiuskin, ja kun Bideskuty ja isä alkoivat iltapäivällä pelata »tarokia», käveli András puutarhassa kreivittären ja nuoren neidin kanssa.
Oli juoruttu äärettömästi ja arvailtu tämän erinomaisen armollisuuden vaikutteita. Kun uutiset levisivät keittiöstä vähitellen kylään, arvailtiin vaikka mitä. Useimmat luulivat kumminkin, että kreivi toivoi seurustelemalla tuon rikkaan talonpojan kanssa ja kohtelemalla häntä kuin vertaistaan voittavansa hänet puolelleen höyrymyllyä koskevissa asioissa ja saavansa sen Andráksen avulla ja vaikutuksella jälleen käyntiin suuremmin mahdollisuuksin kuin ennen. Ensin suhtauduttiin tuohon alkujaan kylän oraakkelin Vas Berczin liikkeelle laskemaan huhuun kumminkin hyvin epäilevästi. Huolimatta Keményn Andráksen viime kuukausien aikana näyttämästä vaiteliaisuudesta ja juroudesta, oli hän kumminkin vielä molempien sukupuolien, sekä nuorien että vanhojen, lemmikki, ja ajatusta, että kreivi imarteluillaan saisi hänet pirun puolelle, pidettiin melkein mahdottomana. Mutta kuta useampia viikkoja kului, eivätkä Andráksen vierailut linnassa harvenneet eikä hänen juroutensa vähentynyt, sitä suuremmiksi kasvoivat nuo melkeinpä pahansuovat epäluulot Arokszállaksen kylässä. Ei voitu enää epäilläkään, että heidän suositussa lemmikissään oli muutamia viikkoja sitten tapahtunut asteettainen huomattava muutos. Ennen kuultiin hänen iloisen naurunsa kaiku kylän toisesta päästä toiseen, mutta nyt hän ei juuri milloinkaan hymyillytkään. Ennen ei hän juuri voinut lähestyäkään ketään kaunista tyttöä koettamatta siepata suukkosta tältä huolimatta mustasukkaisesta ihailijasta ja levottomista vanhemmista, mutta nyt saivat kylän kaunottaret katsella turhaan häneen tunteellisin ja puhuvin silmin. Hän tervehti vain heitä ohimennessään ystävällisesti kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota, ja hänen silmissään oli niin omituinen ilme kuin hän alituisesti olisi katsellut jotakin näkymätöntä.
Hän ei milloinkaan enää sunnuntaisin tullut ystäviensä kanssa suureen latoon kuuntelemaan mustalaisten soittoa eikä pyörittämään tyttöjä csárdaksessa omalla hurjalla tavallaan. Tienvieren ravintolaankin odotettiin häntä turhaan, eikä sen isännän tarvinnut enää raivota mustasukkaisuudesta, kuten ennen, jolloin kaunis Lotti istui Andráksen polvella.
Niin, hän oli muuttunut, sitä ei voitu enää epäilläkään, hyvin surullisesti muuttunut. Tuo yhtämittainen seurustelu kreivin ja tämän perheen kanssa oli aiheuttanut sen, jota eivät vanhan Keményn rahatkaan ollut voineet tehdä — se oli tehnyt Andráksen ylpeäksi. Hän ei enää välittänyt kylästä, ei soitosta, ei kauniista tytöistä eikä tanssista. Mustalaisten viuluissa eivät enää kilahdelleet hänen hopeafloriininsa eikä hän enää ostellut tytöille kirjavia nauhoja. András erosi heistä vähitellen yhä enemmän saadakseen olla kreivin ystävä.
Vähitellen tuntui heidän väliinsä kohoavan näkymättömien käsien rakentama sulku, ja nykyään, kun hän tuli kylään, nostivat nuoret miehet hänelle lakkiaan, kuten kreivillekin. Vanhemmatkin ihmiset alkoivat nimittää häntä »teidän armoksenne» ja tytöt niiasivat hänelle ohimennessään.
András huomasi kyllä heti tämän erotuksen. Ensin järkytti se häntä kovasti, sillä hän rakasti suuresti kylää ja ystäviään. Etelka huomasi sen myöskin, ja tunsi tuhon lähestyvän lähestymistään. Hän pelkäsi, että András irtautuessaan vanhasta elämästään ja koettaessaan mukautua uuteen ei ollut onnellinen. Alussa oli András puhunut siitä kyyneleisin silmin, mutta sitten ei hän enää näyttänyt siitä välittävän. Ja hänen käytöksensä muuttui todellakin. Hänen aurinkoinen luonteensa muuttui omituisesti surulliseksi, ja tuo vakavuus muutti tuon hartiakkaan ja uneksivan talonpojan niin arvokkaaksi, että kaikki kyläläiset sen tietämättään huomasivat ja kunnioittivat sitä kuin jotakin jaloa ja suurta. Sitten eräänä päivänä tuli Jánko kiihkoissaan ratsastaen kylään, ja hänellä oli kerrottavana niin merkityksellisiä uutisia, ettei hän oikein tiennyt, miten aloittaa.
András, Keményn András, tuo rikas talonpoika, tuo nuorukainen, joka oli laulanut ja tanssinut heidän kanssaan ja joka oli kasvanut heidän joukossaan, aikoi — ei Jánko ei voinut jatkaa, sillä sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa — mennä naimisiin —
»Voi, kenen kanssa, Jánko? Sano pian! Kauan eläkööt András ja hänen tuleva vaimonsa! Ah, tuota ujoa veitikkaa, tuollainenko hänen juroutensa ja vaiteliaisuutensa syy olikin! No, Jánko, nopeasti nyt! Kuka hän on»?
Ja joukko kokoutui levottomasti Jánkon ympärille. Hänet vietiin riemusaatossa ravintolaan, jossa hänen eteensä asetettiin tuopillinen parasta viiniä, että hän paremmin voisi kertoa ihmeelliset uutisensa.
»Ah, miten Zcuzsi nyt itkeekään ja mitähän Panna sanoneekaan? Entä sitten Erzsi, jonka sydän varmasti murtuu? Sano, Jánko, onko András valinnut Erzsin? Eikö? Margitinko? Eikö häntäkään? No Mariskan sitten? Vai ei! Puhu nyt, Jánko, äläkä kiusaa meitä»!
Milloinkaan eivät uutiset olleet levinneet niin nopeasti kuin nyt nämä Jánkon tuomat. Keményn András aikoi mennä naimisiin! Vai sellainen olikin hänen surunsa ja vaiteliaisuutensa syy. Nyt muuttuisi kaikki jälleen hyväksi! Hän palaisi heidän luokseen yhtä iloisena kuin ennenkin, lopettaisi vierailunsa linnassa eikä kuuntelisi enää kreivin houkutuksia. Nyt hän saisi oman lemmityn, jonka kanssa hän voi tanssia. Kauan eläköön Keményn András!
»Jánko, miksi et puhu etkä juo? Juo nyt ja ilmoita meille tuon onnellisen tytön nimi, joka saa jakaa Kisfalun rahat Andráksen kanssa ja saa vielä parhaimman miehen kaupan päälliseksi».
Mutta Jánko ei halunnut puhua, ennenkuin kaikki jälleen vaikenisivat. Miehet kokoutuivat hänen ympärilleen kuulemaan noita suuria uutisia, ja ravintolan ikkunoista tuijotti uteliaita silmäparia sisälle. Sisällä oleva levoton joukko odotti kiihkeästi.
»Keményn András Kisfalusta aikoo naida Bideskuty’n jalosukuisen neidin»!
Tuntui kuin salama olisi iskenyt taivaasta jyrähtäen kylän keskelle. Kuolettava hiljaisuus seurasi tätä erinomaista uutista, ja Jánko joi viiniään syvin kulauksin, sillä uutisen kertominen oli ruvennut häntä janottamaan.
Sitten alkoi kuulua kysymyksiä, huudahtuksia ja epäluulon ilmauksia sekä oikealta että vasemmalta kuin kiihtyvän myrskyn kohinaa.
»Mahdotonta!»
»Jánko, valehtelet!»
»Huhtikuun ensimmäinen päivä oli jo aikoja sitten».
»Keményn Andrásko»?
»Meidän Andrásko»?
»Ja hänen nuori armonsako»?
»Muudanko meistä»?
»Naimisiinko jalosukuisen neidon kanssa»?
»Milloin se tapahtui»?
»Miten se tapahtui?»
»Rakastaako András häntä»?
»Onko tyttö kiintynyt Andrákseen»?
Kaikki puhuivat yhteen ääneen ja kokoutuivat Jánkon ympärille. Toinen veti häntä takin helmasta ja toinen nyki häntä hihasta, eikä kukaan sallinut hänen juoda, ennenkuin hän kertoisi enemmän. Kaikki otaksuivat hänen tietävän enemmän tästä omituisesta tapauksesta.
»Päästäkää minut pihalle, jossa kaikki voitte kuunnella, mitä minulla on sanottavaa».
»Oikein, Jánko»!
»Eläköön Jánko»!
Jánko nostettiin suurelle tyhjälle laatikolle seisomaan. Hän oli täydellisesti tietoinen omasta merkityksestään ja uutisiensa ihmeellisyydestä. Hän näki tuosta korkeudesta kaikki nuo häneen päin kääntyneet kiihkeät kasvot. Kuivattuaan suunsa hihallaan valmistautui hän puhumaan mielenkiintoisesti ja lumoavasti. Mutta juuri kun hän oli aloittamaisillaan, näki hän päitten yli isä Ambrosiuksen tulevan häntä kohti, ja hän ajatteli, ettei hänen asentonsa laatikon kannella ollut kyllin arvokas, ja otaksui, että pappi kertoo kreiville, miten hänen luotettu palvelijansa levittää juoruja kylään, jolloin kreivi ehkä suuttuu. Senvuoksi laskeutui Jánko varovaisuuden vuoksi maahan silloin kun isä Ambrosius tunkeutui joukon läpi.
»Lapseni, näytätte kaikki kovin kiihtyneiltä», sanoi hän. »Minkä vuoksi»?
»Keményn András, isä».
»Senvuoksiko siis? Jánko on luultavasti kertonut jo uutisen ja nyt haluatte kuulla yksityiskohdat. Niin, lapseni, ne on kyllä pian kerrottu. Kaikkihan te tunnette Andráksen, jonka sydän on yhtä kiiltävä kuin hänen kultansa, ja jonka anteliaisuus on yhtä suuri kuin hänen rikkautensakin. Onko teidän joukossanne ainoatakaan, joka ei viime kymmenen vuoden kuluessa ollessaan puutteessa ole saanut Andrákselta toivomaansa apua ja kymmenen kertaa enemmän ystävyyttä ja myötätuntoa kuin hän on osannut odottaakaan»?
»Ei ole! Eläköön Keményn András! Meidän Andráksemme»! kuului kaikilta suunnilta, heikompaan sukupuoleen kuuluvien kohottaessa esiliinansa kosteille silmilleen.
»No niin, lapseni, silloin kai olette samaa mieltä kuin minäkin, että niin hyvä mies kuin András, joka elää herramme Jeesuksen Kristuksen määräysten mukaan ja opettaa meitäkin rakastamaan ja auttamaan toisiamme, on niin arvokas, että hän ansaitsee saada vaimokseen jalosukuisen neitosen. Keményn András on kosinut Bideskuty’n nuorta neitoa, ja tämän vanhemmat ovat suostuneet antamaan tytön hänelle».
»Rakastaako Ilonka häntä»? kysyivät myötätuntoisesti kuulijoiden joukossa olevat naiset, joiden silmät olivat kyynelistä kosteat.
»Jalo neito täyttää kyllä vaimon velvollisuudet ja rakastaa miestään», vastasi vanha pappi varovaisesti. »Nyt voitte palata jälleen kotiinne ja töihinne, ja kun András seuraavan kerran tulee tänne kylään, voitte toivottaa onnea hänen tulevalle avioliitolleen».
Mutta oli kumminkin hyödytöntä puhua töistä tänään. Kaikki, jotka olivat olleet kuulemassa näitä suuria uutisia, halusivat kertoa ne muille, jotka olivat töissä joko Andráksen tahi kreivin pelloilla tahi kävellä tiepuolen ravintolaan tasangolle tapaamaan nuoria paimenia ja katsomaan, miten he uutiseen suhtautuisivat.
Vanhemmat ja viisaammat halusivat vain jutella, sillä uutiset olivat suurenmoiset ja kaikki näkökohdat oli otettava huomioon keskusteltaessa. Nuorten kiihtymys oli aivan luonnollinen, sillä varmastikaan ei tässä ollut minkäänlaista ilon aihetta. András oli ruvennut kreivin ystäväksi ja liittynyt viholliseen. Hän oli kääntänyt selkänsä ystävilleen ikuisiksi ajoiksi. Hänen ylpeytensä ei välittänyt enää mistään kahleista, ja hän oli käyttänyt rikkauksiaan päästäkseen vertaisiaan korkeammalle arvossa. Luonnollisesti pysyisi hän nyt noiden joukossa, jotka olivat hyväksyneet talonpojan seuraansa hänen suurien rikkauksiensa ja maittensa perusteella. Andrákselle olisi pitänyt syntyä poika, joka, jos hänen äitinsä olisi ollut talonpoikaistyttö, olisi jatkanut isänsä kovaa työtä pelloilla, huvitellut ravintoloissa ja rakastanut soittoa ja tanssia, mutta joka nyt erotettaisiin kokonaan kyläläisten seurasta ja opetettaisiin halveksimaan isänsä entisiä ystäviä ja tovereita. Ylpeys on todellakin kauhistuttava, kun ei Andráskaan voinut välttää sen pauloja. Kaikki nuoret oppisivat pian huomaamaan sen, että heidän oli tulevaisuudessa pakko tyytyä Andráksen armollisuuteen ja suosioon, jotka eivät olleet minkään arvoiset Andráksen ystävyyteen ja iloisuuteen verrattuina.
Hän ajaisi kirkkoon vaunuissa pukeutuneena pitkään takkiin lammasnahkaviitan asemasta, viitan, jota hän tietysti alkaisi halveksia; hän auttaisi hänen armoaan, vaimoaan, laskeutumaan vaunuista, nyökäyttäisi ystävällisesti nuorukaisille, jotka paljain päin töllisteleisivät siinä ympärillä, ja kutittaisi kaikkia niiaavia ja punastuvia tyttöjä leuan alta. Hän vaatisi tietysti, että häntä ruvetaan sanomaan »teidän korkea-arvoisuudeksenne», ja sitten hän tietysti luovuttaa niin ja niin monta mitallista vehnää, jonka isä Ambrosius saa sitten jakaa köyhille. Hän ei tietysti sitten enää tule ilahduttamaan sairaita eikä vanhuksia näiden asuntoihin iloisella puheellaan eikä hopeafloriineillaan, vaan lähettää avustuksensa isä Ambrosiuksen välityksellä.
»Mutta sellaisista avustuksista emme välitä, vai välitämmekö»? kysyi Vas Berczi lyöden nyrkkinsä jymähtäen pöytään. »Näytämme Andrákselle, ettemme välitä hituistakaan hänen rahoistaan, koska hän on tullut liian ylpeäksi elämään joukossamme ja valitsemaan vaimokseen jonkun tyttäristämme».
Kylän vanhempi väki oli siis hyvin suutuksissaan nykyiselle suosikilleen. Koko tuo asia tuntui heistä niin kokonaan mahdottomalta ja ihmeelliseltä, etteivät he sitä ymmärtäneet, ja he olivat hyvin vihoissaan, että heidän mielipiteitänsä aatelisten suhtautumisesta talonpoikiin näin kovasti järkytettiin. Tuntui melkein siltä kuin joku olisi uskaltanut pakottaa taivaan pyhiä kävelemään kylän valtatiellä. Bideskuty’n kreivi perheineen ei ollut juuri rakastettu, sillä he olivat liian ylpeitä saavuttaakseen kansan suosion, mutta kumminkin olivat he samalla näiden maiden omistajia, kuten he muinoin olivat olleet kaikkien talonpoikien ja maakunnan herroja. He halveksivat lakeja ja elivät korkeimmissa ilmapiireissä kuin kirkon seinissä olevissa syvennyksissä seisovat pyhimykset. Erään heikäläisen rohkeus ruveta yhdeksi heistä tuntui heistä melkein pyhyyden loukkaukselta. Vanhemmat ihmiset pudistivat arvellen päätään ja ennustivat onnettomuutta, sillä sellainen yhteiskunnallisten lakien syrjäyttäminen tuo varmasti aina jotakin pahaa mukanaan. András saa kyllä kokea, että hänen ylpeytensä ja rohkeutensa aiheuttavat vain surua ja nöyryytyksiä.
Mutta nuori väki ei mennyt arveluissaan niin pitkälle. He arvailivat vain, milloin häät vietettäisiin, ja ihmettelivät kutsuisiko András heidät juhlaillallisille Kisfaluun. Heistä oli tuo tuleva avioliitto vain iloisten ja juhlallisten häiden aihe, häiden, joissa vanhoja tapoja noudattaen juotaisiin paljon hyvää viiniä, tanssittaisiin ja kuunneltaisiin maakunnan parhaimman mustalaissoittokunnan esityksiä. He otaksuivat nuoren emännän pukevan ylleen kolme- tahi neljäkymmentä hametta ja vetävän niin kauniit punaiset kengät jalkaansa kirkkoon tullessaan, ettei sellaisia ole milloinkaan nähty paikkakunnalla. Nuoret eivät puhuneet sanaakaan rohkeudesta, ei pyhyyden loukkauksesta eikä korkeammasta yhteiskunnallisesta arvosta, vaan heidän mielestään oli tuon nuoren jalosukuisen neidon vapaaehtoinen tulo heidän mitättömään, mutta kumminkin iloiseen seuraansa vain runollista romantillisuutta. He toivoivat nuoren emännän tulevan tanssimaan suureen latoon csárdásta iloisesti heidän kanssaan huvitellakseen, ja otaksuivat hänen kävelevän avojaloin likaisilla teillä ja luopuvan mielellään loistosta ilon vuoksi.
He olivat valmiit ottamaan hänet vastaan avosylin, koska hän nyt kerran haluaa tulla heidän joukkoonsa, ja tervehtimään häntä kylässä hänen hääpäivänään niin, että tasanko kajahtelee heidän huudoistaan. Andráksen oli ennen häitään tanssittava jokaisen tytön kanssa niin kauan, etteivät nämä enää jaksa seisoa, ja tehtävä jokainen kosija mustasukkaiseksi ja jokainen isä raivostuneeksi. Sen jälkeen tulee hänestä itsestäänkin tietysti luonnonlakien mukaan mustasukkainen mies, ja talonpojan jalosukuinen vaimo saa tutustua läheisesti solmuruoskaan, joka on tanssiva hänen valkoisilla hartioillaan.
Ah, miten paljon iloisia päiviä olikaan tulossa, paljon huvituksia ja runsaasti viiniä ja soittoa! Nuori väki ei ollut milloinkaan ennen pitänyt Andráksesta niin paljon kuin nyt, vaikka moni kaunis silmäpari vuodattikin kyyneliä salaisten toivojen nopean raukeamisen vuoksi.
Vanhemmat ihmiset rykivät ja pudistivat päätään, ja nuoremmat juttelivat, nauroivat ja huudahtelivat. Mutta linnassa surtiin ja Kisfalun talossa oli niin hiljaista kuin autiolla tasangollakin, jossa yksinäinen hevonen ratsastajineen harhaili tähtitaivaan alla, ja suuri ja lämmin sydän oli murtua ikävästä.