XXII
UNELMA.
Lopun päivästä vietti András tasangolla, sillä hän ei olisi voinut kertoa äidilleenkään kohtauksesta, tuosta hennosta näystä ja pienestä kätösestä, jota hän rohkeuksissaan oli uskaltanut suudella. Hän antoi Csillagin harhailla mielinmäärin, ja levitettyään viittansa tasangolle heittäytyi hän sille ja rupesi haaveilemaan tuosta ihmeellisestä, juuri äsken tapahtuneesta asiasta.
Se tuntui hänestä vieläkin kuvitellulta, ja haaveillen tuijotti hän omiin karkeihin, päivettyneihin käsiinsä, jotka olivat puristaneet erästä niin pientä ja, ah, niin kylmää kätöstä. Nyt kun hän oli näin kaukana unelmiensa esineestä, kirosi András kömpelyyttään ja vaitioloaan. Oli niin paljon asioita, joista hänen olisi pitänyt puhua tytölle, jos vain nuo suuret sinisilmät olisivat kerrankin katsoneet häneen ja ellei tyttö olisi tuntunut hänestä niin omituiselta ja kaukaiselta, ja ellei tuo heikko väristys; joka oli vapisuttanut hänen nuorta ruumistaan silloin, kun hän polttavan ja kiihkeän intohimon tulistuttamana painoi suukkosen tytön jääkylmälle kädelle, olisi estänyt häntä.
Hänenhän olisi pitänyt sanoa tytölle: »Rakastan sinua, Ilonka! Nyt olet minun peruuttamattomasti»! Mutta jos hän olisi yrittänyt ilmaista ääretöntä rakkauttaan sanoin, olisi se vain saastunut.
Hänen, hänen! Tyttö tulisi todellakin jonakin päivänä hänen omakseen. Eikä tuo päivä ollut enää kaukanakaan, sillä olihan kreivitär puhunut jotakin toukokuusta. Kun aurinko alkaa paistaa kuumasti ja ruusut kukkivat, tulee Ilonka hänen kanssaan kotiin, ja hänen valkoinen, hento ja kevyt olentonsa täyttää matalan maalaistalon sellaisella kirkkaudella, että se on melkein jumalallista. Hän voi kilpailla laskeutuvan auringon viimeisten säteiden kanssa, jotka sitten aina tunkeutuisivat pienistä ikkunoista leikkimään hänen kultaisissa kiharoissaan. Huoneessa tulisi olemaan hiljaista, sillä Etelka menisi varmaankin omaan huoneeseensa joko rukoilemaan tahi kehräämään, ja jättäisi poikansa morsiamineen rauhaan. Hänen morsiamensa auringon kultaamme hiuksineen! András halusi katsella jokaista tuon kauniin pään kiharaa ja koskea kunnioittaen ja tuollaisin erityisin epäluulon itsemääräävin kidutuksin jokaista hiusta, ennenkuin hän uskaltaisi puristaa tuon kuningattarellisen olennon kokonaan syliinsä ja juoda kyllästymättömin silmin tuota Jumalan hänelle, mitättömälle talonpojalle, joka nyt oli kuningastakin ylpeämpi, varaamaa suloisuutta.
Ah, millaista tuon unelman aiheuttama ilo olikaan, kuinka suloista tuon lumoavan näyn aiheuttama tuska, jonka kärsiminen oli sulaa onnellisuutta, ja millaista riemua tuo kuvaamaton kidutus tuottikaan! Ollen yksinään autiolla tasangolla kaukana ihmissilmien näkyvistä uskalsi András loihtia esille tuon näyn ja mielettömästi iloiten kiduttaa itseään noilla kangastuksen tapaisilla haaveilla noista suurista ja ihmeellisistä sinisilmistä, jotka vastaava intohimo muutti helliksi ja sameiksi, kosteiksi ja tunteellisiksi, tuosta hienosta pienestä suusta, joka oli yhtä tuoksuva ja puhdas kuin ruusunnupun lehdet, noista hymyilevistä ja suuteloille alttiista huulista, hänen lämpimistä henkäyksistään, hänen silmiensä kyynelistä ja hänen hennoista sieraimistaan tulevasta nopeasta huokumisesta. Ilonka hänen sylissään, hänen morsiamenaan ja vaimonaan! András sulki silmänsä ja näky haihtui. Sen sijalle ilmestyi kumminkin toinen, tuo muutamia tunteja sitten tapahtunut kohtaus. Hän muisteli miten kylmä tuo hento ja ylväs tyttö, ja miten hajamielinen noiden suurien ja kyynelettömien silmien katse oli ollut, ja miten omituiselta tuo väriseminen oli tuntunut, joka oli jäähdyttänyt tuon pienen kätösen vielä kylmemmäksi ja jäykemmäksi.
Mutta ei, tämä näky ei ollut pysyväinen! Hänen tulisuutensa lämmittäisi kyllä tuon kylmyyden, hänen hehkuvat silmänsä vangitsisivat varmasti tuon hajamielisen katseen, ja tuon väristyksen tyynnyttäisi kyllä hänen rakkautensa. Hän halusi kylvää ruusuja hänen tielleen, varallisuutta, iloa, huveja ja kaikkea muuta, jotka voivat viekoitella hymyn noille huulille ja hellän katseen noihin silmiin, ja ellei ne riittäisi, mitä hänellä oli, mitä hän voi tehdä ja antaa hänelle, tahtoi hän luovuttaa elämänsä noihin pieniin käsiin hänen murskattavakseen, jos hän halusi.
Kauan vielä senkin jälkeen kuin pimeys oli laskeutunut tasangolle makasi András maassa kääriytyneenä viittaansa ja katseli nopeasti kiitäviä pilviä ja seurasi haaveillen jokaista tuikkivaa tähteä.
Etelka tiesi, ettei hän saisi nähdä poikaansa sinä iltana, mutta huolimatta siitä ei hän voinut nukkua, vaan istui ikkunan luona ristissä käsin ja katseli levottomasti tasangolle. Kun ensimmäiset kultaiset juovat rikkoivat taivaan pimeyden, kuuli hän Csillagin tutun kavioiden kapseen. Silloin sammutti hän kynttilät ollen tyytyväinen, että hänen poikansa oli turvassa, ja tietäen hyvin, että András halusi nyt olla yksinään. Hän kuunteli poikansa askelia, jotka olivat kevyet ja joustavat, ja katseli pihalle, kun András kävellen suorana vei Csillagin talliin. Mennessään puutarhan poikki, pysähtyi hän jälleen tuon rakastamansa ruusupuun luo, jonka viheriöiden oksien välistä näkyi yksi ainoa punainen nuppu. Etelka muisti nyt, että hänkin aikaisemmin päivällä oli huomannut tuon aukeamaisillaan olevan kukan, jonka András nyt nopeasti ja riemuiten taittoi vieden sen mukanaan huoneeseensa.