XXI
JALOSUKUINEN NEITO.
Aamu oli yhtä levoton kuin yökin, sillä suurimman osan siitä olivat Bideskuty ja kreivitär Irma valvoneet ajatellen, mitä seuraava tapahtumista rikas päivä toisi mukanaan.
»Toivon, että olisimme sanoneet hänelle kaikki», huokaisi Bideskuty itsekseen lähettäessään Jánkon viemään tuota kohtalokasta sanaa, joka toisi tuon omituisen kosijan kreivilliseen taloon.
»Paremmin emme olisi osanneet menetellä», sanoi kreivitär Irma tyytyväisesti katsellessaan tyttärensä nauhoja ja koruja valitakseen niistä sopivimmat tähän merkitykselliseen tilaisuuteen.
Päivälliseen ei ollut enää pitkälti, ja Bideskuty’n kreivi käveli hermostuneesti tupakkahuoneessaan voimatta istua hiljaa ja kykenemättä vetelemään haikuja mielipiipustaankaan odottaessaan levottomasti ja peläten tätä ensimmäistä kohtausta, koska hän ei tiennyt, tulisiko hänen tyttärensä suhtautumaan siihen niin, ettei synny mitään ikävyyksiä.
Hänellä oli ollut kova työ selittäessään puolisolleen niitä julmia välttämättömyyksiä, jotka pakottivat heidän ainoan lapsensa, noiden päälliköiden viimeisen jälkeläisen, jotka olivat auttaneet kuningas Mátyáksen valtaistuimelle, rupeamaan talonpojan vaimoksi — orjan pojanpojan puolisoksi. Noin mahdottomalta tuntuva polkunaiminen tuntui kreivittärestä ensin sanomattoman hirveältä, mutta kun hänen valittavakseen asetettiin pari ehtoa, haluaako hän mieluummin elää suuressa köyhyydessä jossakin maakunnan kaupungissa yhden palvelijattaren kera, joka keittää heidän ruokansa, ja kuunnella veronkantajien äreää koputusta oveen, vaiko antaa tyttärensä miehelle, joka on niin paljon alapuolella häntä, mutta jolla on kumminkin niin paljon varoja, että Bideskuty voidaan kohottaa entiseen suuruuteensa, valitsi hän mielestään pienemmän pahan.
Otaksuma, että tähän valintaan sekoittui hieman itsekkäisyyttä, olisi kreivitär Irmasta tuntunut sanomattoman mahdottomalta. Avioliitto oli hänen mielestään samanlainen liiketoimi kuin maan ja vehnän myyminen ja ostaminenkin, ja liian vakava asia mistään hellästä tunteesta johtuvaksi. Nuoren talonpojan toivo saada itselleen jalosukuinen puoliso, koska hän oli ollut kylliksi rohkea kootakseen rikkauksia, oli niin selvä asia, ettei sitä kannattanut suurestikaan ihmetellä, ja otaksuma, että Ilonkalla oli salaisia ihanteita, joita hänen äitinsä ei tiennyt, oli jo itsessään mahdottomuus.
Kreivitär Irma ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavankaan rakkaudesta johtuneista avioliitoista. Vararikko oli aito talonpoikaisin arvostelukyvyttömin tavoin koputtanut ja tunkeutunut Bideskuty’n ylimykselliseen taloon, mutta silloin oli samalla ilmestynyt eräs avioliittotarjous, joka kyllä tuntui luvattomalta ja hirveältä, mutta kumminkin hyvin mahdolliselta, ja jolla tuo sata kertaa kauheampi ja luonnottomampi onnettomuus voitiin torjua. Kun kreivitär Irma ajatteli tulevia sukupolvia, kuten hänen miehensäkin oli tehnyt, velvollisuudesta menneitä sukupolvia ja kuuluisaa nimeä kohtaan, jonka kantajat olivat viiden vuosisadan aikana lisänneet sotaisen isänmaansa historiallista mainetta, mutta joiden viimeisiä jälkeläisiä nyt uhattiin karkoittamisella ja vararikolla, tiesi hän mielestään selvästi velvollisuutensa ja teki mielestään uhrauksen, kun hän pakotti itsensä hyväksymään ehdotuksen ja horjumatta täyttämään sen. Hän ilmoitti asian tyttärelleen lohduttaen häntä, että hän saa olla äitinsä luona vuoden kahdestatoista kuukaudesta yksitoista ja elää suottaleskenä vanhempiensa turvissa. Kreivitär Irman mieleen ei nimittäin juolahtanutkaan, että talonpoikainen mies uskaltaa vedota oikeuksiinsa ja pitää vaimoaan matalassa talossaan. Hän luuli varmasti tehneensä tämän päätöksensä tyttärensä ja miehensä onnellisuuden turvaamiseksi, ja toimivansa epäitsekkäästi ja oikein tässä asiassa. Kreivittären väsyttävät moitteet olivat niin nöyryyttäneet murtuneen Bideskuty’n, että hän oli jättänyt lapsensa tulevaisuuden puolisonsa käsiin.
»Salli hänen valita vapaaehtoisesti», sanoi hän melkein katuvaisesti.
Mutta kreivitär Irma sanoi hänen epäröimistään »hentomieliseksi mielettömyydeksi».
»Anna minun järjestää koko asia», sanoi hän, »äläkä, Jumalan nimessä, sekaudu siihen. Olet näyttänyt olevasi aivan taitamaton hoitamaan omia asioitasi. Tämän aion nyt ainakin viedä läpi».
Bideskuty ei saanut milloinkaan tietää, mitä äidin ja tyttären välillä tapahtui. Keskustelu tapahtui myöhään eräänä iltana ja kesti pari tuntia, ja kun kreivitär vihdoin tuli nukkumaan sanoi hän:
»Voit lähettää sanan tuolle talonpojalle huomenna. Kuta nopeammin tämä avioliitto solmitaan, sitä parempi on se meille kaikille».
Bideskuty olisi halunnut kysellä paljonkin. Hän rakasti sydämestään kaunista tyttöään ja oli ylpeä hänestä.
»Muistan nyt, Gyuri, etten ole kertonut llonkalle, miksi tämä avioliitto on välttämätön. Jumalalle kiitos, olen saanut hänet tottelemaan vanhempiaan kyselemättä tämän päätöksemme syitä».
»En halua tehdä häntä onnettomaksi», vastusteli Bideskuty.
»Mutta, rakas Gyuri, millaisia tyhmyyksiä sinä nyt puhutkaan! Hän ei ole ollenkaan onneton, sillä sellaiseen ei hänellä ole minkäänlaista syytä. Koska hän ei tunne tuota miestä ollenkaan, ei hän voi halveksiakaan häntä, eikä senvuoksi olla onnetonkaan».
Tämä oli nähtävästi vastustamatonta johdonmukaisuutta. Bideskuty huokaisi, mutta luotti vaimonsa arvostelukykyyn. Hän uskoi täydellisesti, että naiset tuntevat parhaiten toisensa, eikä hänellä sitäpaitsi milloinkaan ollut ollut oikeutta sekaantua tyttärensä kasvattamiseen.
Ja Keményn Andrákselle oli lähetetty sana. Häntä odotettiin saapuvaksi joka hetki. Bideskuty oli hirveästi hermostunut ja katsoi levottomasti vaimoonsa, joka istui suorana ja tyynesti huoneen keskellä ja nypläsi jotakin kudosta ärsyttävän levollisesti. Ilonka istui erään ikkunan vieressä ristissä olevin toimettomin käsin ja katse käännettynä pois vanhemmistaan. Bideskuty, joka oli pelännyt ja odottanut kyynelillä ja rukouksilla höystettyä naisellista liikuttavaa kohtausta, tyyntyi kokonaan nähdessään tyttärensä niin vakavana ja rauhallisena.
Hänestä tuntui kumminkin kuin Ilonka olisi suuresti muuttunut viime yön kuluessa. Tyttö näytti muuttuneen jollakin tavoin ylväämmäksi ja vanhemmaksi. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä, vaan niissä oli niin kummallinen ilme kuin ne olisivat katsoneet johonkin hyvin kauaksi. Punakin oli kadonnut kokonaan hänen poskiltaan. Kreivitär Irmahan oli kumminkin sanonut, ettei lapsi ollut onneton. Hän ei varmastikaan ollut vastustanut ollenkaan, ja näytti nyt hyvin tyynesti odottavan tulevaa miestään. Luonnollisesti olivat tyttömäinen ujous, jännitys ja uteliaisuus kalvistuttaneet hänen poskensa ja muuttanut hänen katseensa omituisesti hajamieliseksi.
Nyt kuului akasiakujanteelta hevosen kavioiden kapsetta. Bideskuty kuivasi hien otsaltaan ja hänen hermostumistaan oli jälleen hyvin tuskallinen katsella. Kun kreivitär Irmakin nypläsi kudostaan, vapisivat hänenkin sormensa, ja kun alkoi kuulua ääniä, ovien aukaisemisen ja sulkemisen synnyttämiä paukahduksia, ja käytävien ja lämpiön kivilattialta kuuluvia raskaita askelia, jotka sekoittuivat Jánkon kevyempiin, pysyi ainoastaan Ilonka liikkumatta paikoillaan. Hänen ristissä olevat toimettomat kätensä eivät vapisseet ja ainoastaan silmät kääntyivät nyt oveen päin avautuen suuriksi ja hehkuen.
Silloin Jánko avasi sen, ja aivan hänen takanaan seisoi tuo pitkä talonpoikaiskosija maalauksellisessa komeassa kansallispuvussaan näkyen selvästi tammioven tummaa taustaa vastaan. Hänen tavatonta pituuttaan, leveitä voimakkaita hartioitaan ja hänen olemuksensa arvokkaisuutta näyttivät vielä lisäävän tuo suuri lammasnahkaviitta, jonka Etelka oli koruompeluksin ja merkein kaunisti koristellut, ja joka ulottui hänen olkapäitään nilkkoihin asti, suurilla hopeasoljilla kaunistettu leveä vyö, valkoiset leveät pellavahihat ja housut, jotka olivat oikeat erikoisen hienouden ja hienon koruompeluksen mestariteokset. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen tummat, tuliset ja magnetisoivat silmänsä tutkivat heti huoneen jokaisen kolkan, kunnes ne huomasivat tuon ikkunan vieressä istuvan olennon. Hän näytti olevan aivan huumautunut, kun hän lumottuna käveli huoneeseen ja kumartui suutelemaan kreivitär Irman kättä jonka tämä armollisesti oli alentunut ojentamaan hänelle.
Tervehdittyään häntä alkoi kreivi puhella sekavasti maistaan ja tulvasta, sateesta ja auringonpaisteesta. András tuskin kuuli hänen sanojaan, mutta koetti kumminkin vastailla järkevästi yrittäessään olla katsomatta ikkunaan päin, jonka luona kreivitär jutteli tuon hurmaavan nyt omituisesti kalpean ja hennolta näyttävän olennon Kanssa.
Silloin viittasi kreivitär nopeasti hänelle, mutta hänellä oli tuskin voimia liikkua. Hän siveli kädellään silmiään, sillä hänen näkönsä alkoi himmetä.
Tuo miellyttävä valkoinen olento oli noussut seisoalleen. Kun András lähestyi, katsoivat nuo suuret siniset silmät häneen kiihkeästi ja peläten.
»Ilonka, lapseni, tämä on Keményn András Kisfalusta. Hänellä on minun ja isäsi suostumus tunnustaa rakkautensa sinulle ja pyytää sinua vaimokseen».
Ääni kuulosti tulevan hyvin kaukaa. Jyrinä kuin tulvivan Tarnan kohina täytti Andráksen korvat, ja kaikki hänen aistinsa näyttivät yhtyneen hänen katseeseensa, kun hän tuijotti unelmiensa esineeseen.
»Ojenna hänelle kätesi, Ilonka»!
Hento valkoinen käsi ojentui koneellisesti ja tottelevaisesti häntä kohti, ja András kumarsi hyvin syvään, kun hän vapisten puristi sen omaansa. Hänen silmissään oli niin äärettömän ikävöivä ja hellä ilme, ja hänen voimakkaat ja karskit kasvonsa näyttivät niin vetoavilta, niin äärettömän liikutetuilta ja syvästi tunteellisilta, kun ne rukoilivat yhtä ainoata vastaavaa katsetta noilta sinisilmiltä, jotka katsoivat niin omituisesti ja tylsästi häneen kuin hän nöyryydessään, rakkaudessaan ja ihailussaan olisi ollut hyvin kaukana tytöstä.
Hellästi hän kohotti tuon pienen käden huulilleen ja koetti lämmittää sitä pitkällä intohimoisella suudelmalla Mutta silloin näytti tyttöä värisyttävän ja hän koetti tempaista kätensä irti. András halusi puhua hänelle, mutta kiihkeät nyyhkytykset tukkivat hänen kurkkunsa niin, ettei hänen voinut muuta kuin pitää tuota pientä kättä omassaan ja katsella ikävöiden noihin sirusiin silmiin, jotka tuijottivat niin omituisesti ja hajamielisesti muualle.
Ilo, ah, suuri, ääretön ja täydellinen ilo täytti hänen sydämensä, niin että se oli murtua, ja sen tuottama tuska tuntui kovemmalta kuin hän jaksoi kestää.
Kreivi tuli puhumaan hänelle ja kreivitärkin sanoi muutamia sanoja, sillä molemmat halusivat nähtävästi käyttäytyä hyvin ystävällisesti. Heidän sanansa ärsyttivät kumminkin Andráksen hermoja ja haihduttivat säälimättömästi hänen viehkeän lumouksensa palauttaen hänet takaisin maailmaan. Pieni käsi vedettiin pois, ja hänen oli pakko kääntyä Bideskuty’yn päin, joka vei hänet huoneen toiseen päällään puhumaan liikeasioista. Kuinka kauan tätä kesti ja mitä hän sanoi, ei András tiennyt. Puheet liikeasioista ja muodollisuuksista, ja keskustelu avioliittosuunnitelmista hermostuttivat ja tympäisivät häntä. Hän halusi nostaa tuon hennon olennon käsivarsilleen ja ratsastaa hänen kanssaan Csillagin selässä kauas pustalle.
Ilonka ei ollut puhunut sanaakaan. Koko kohtaus tuntui Andráksesta omituisesti kuvitellulta, sillä kreivin ja kreivittären äänet kuulostivat hänestä paljaalta sekamelskalta ja hänen unelmiensa esinekin häipyi melkein näkymättömiin hänen yhtämittaa katsoessaan samalle suunnalle. Kreivitär puhui jostakin toukokuusta sanoen sen olevan sopivimman ajan häiden vietolle, ja András vastasi kai siihen jotakin, koska kreivitär sitten heti nousi ja sanoi muutamia hyvin sovittavia sanoja. Mutta sen jälkeen muuttui kaikki pimeäksi, surulliseksi ja tyhjäksi, sillä ikkunan vieressä olevalla tuolilla ei istunut enää ketään.
Bideskuty’n kreivikin vaikeni, ja András otaksui, että hänen oli poistuttava. Hän halusikin päästä yksikseen ratsastaakseen pustan poikki ja kuunnellakseen Csillagin kavioiden kumeaa kapsetta, halusi poistua tästä linnasta, jonka ilma tuntui äkkiä muuttuneen jäädyttäväksi ja jossa pahojen aavistusten kauheat aaveet näyttivät tanssivan hirmuista kuolontanssia hänen edessään.
Bideskuty seurasi häntä ovelle ja ojensi omin käsin hänelle jäähyväismaljan täynnä jaloa unkarilaista viiniä. Jánko seisoi ihmetellen portailla ja oli vähällä kaatua selälleen, kun hän kuuli kreivin sanovan: »Olkoon Jumala kanssasi, poikani! Sunnuntaisin olet aina tervetullut päivälliselle tänne».