XXVIII
RAKKAUDEN SURUA.
»Sallikaa minun taluttaa Dandária, isä, vähän matkaa. Ehkä kävelettekin mielellänne kanssani tuonne teiden risteykseen saakka»?
»Varmasti, poikani, mikään ei ole minusta sen hauskempaa. Olen harvoin nähnyt näin kaunista aamua, ja ellen olisi saanut Dandária lainaksi, olisi minun pakko kävellä koko matka Arokszállakseen saakka».
»Teitte hyvin tyhmästi, isä, kun ette kolme kuukautta sitten kertonut minulle, että Kope on kuollut. Olisitte saanut Dandárin silloin heti, ettekä silloin luultavasti olisi pysynyt näin kauan pois luotani».
András heitti hevosen suitset käsivarrelleen, ja nuo pari miestä poistuivat pienestä olkikattoisesta talosta valtatielle.
Oli tuollainen kirkas ja kylmä joulukuun aamu, jolloin kirkas aurinko paistoi iloisesti hauraalle, aavikoita peittävälle tasaiselle lumelle. Ei ainoakaan kumpu eikä kanto riko tuon vaipan yksitoikkoisuutta, joka kimaltelee talviauringon valossa kuin miljoonat pienet jalokivet. Zárdan kylä, jota tuskin voitiin sanoa kyläksi, koska ei siellä ollut kirkkoa, näytti muutamine, harvassa olevine, lumipeitteisine taloineen hyvin yksinäiseltä ja autiolta. Pelloilla ei ole nyt mitään tehtävää, ja unkarilainen talonpoika haluaa talvisin kääriytyä viittaansa ja tuijottaa haaveellisesti suuressa uunissa palavaan tuleen samalla kun hän vaitiollen ja uneliaasti polttelee toisen piipullisen tupakkaa toisensa jälkeen. András ja pappi saapuivat pian aukealle tielle. Paukkuva pakkanen oli värjännyt vanhan papin nenän pään aivan punaiseksi, vaikka hän olikin kietoutunut korviaan myöten suureen mustaan lammasnahkaviittaan, jonka alta näkyivät hänen laihat, suuriin nahkasaappaihin pistetyt koipensa. András käveli vaitiollen hänen rinnallaan vähän matkaa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän kylmästä ilmasta, sillä hänen suuri viittansa suojeli ainoastaan selkää ja leveät palttinahihat jättivät hänen käsivartensa kokonaan paljaiksi.
Tuo järkyttävä suru, jota hän oli saanut kokea, ei ollut vaikuttanut häneen ulkonaisesti suurestikaan, sillä hänen pitkä vartalonsa oli yhtä suora, hänen askeleensa yhtä varmat ja hänen päänsä yhtä ylpeästi pystyssä kuin ennenkin. Ainoastaan kasvot näyttivät hieman vanhemmilta. Suu oli painunut enemmän sisään, kulmakarvojen väliin oli ilmestynyt pari syvää ryppyä ja kun aurinko paistoi kirkkaasti hänen tummaan tukkaansa, voitiin mustien hiusten joukossa huomata paljon harmaita karvoja.
»Uskallan sanoa, että tuo pieni Zárdassa oleva talosi on kai tuntunut sinusta hyvin yksinäiseltä monta kertaa, poikani», sanoi isä Ambrosius koettelevasti.
»Kyllä», vastasi András hieman miettiväisesti, »ja luullakseni olen saanutkin siitä jo tarpeekseni. Kaipaan äitiäni suuresti, sillä olemme tottuneet viettämään kaikki talvi-illat yhdessä. Niin, olen iloinen, päästessäni jälleen kotiin».
»Tuo on oikein, poikani, olet ilahduttanut vanhaa sydäntäni tuolla puheellasi. Hei, ratsastukseni kotiin muuttuu hauskaksi, kun minulla on näin hauskoja uutisia Etelkalle ja kaikille Arokszállaksen pojille ja tytöille. He toivottavat sinut varmasti tervetulleeksi».
András pudisti hymyillen päätään.
»Ei, isä, sellaista eivät he ollenkaan ajattelekaan. Ette usko itsekään puhettanne. He kunnioittavat minua nyt liiaksi voidakseen toivottaa minut sydämestään tervetulleeksi».
»András, et saa puhua noin töykeästi. Jokaisen Arokszállaksessa olevan talon asukkaat rakastavat sinua suuresti. He olisivatkin todella oikeita kiittämättömiä paholaisia, jos he unhottaisivat kaiken sen, mitä olet tehnyt heidän hyväkseen tämän peloittavan kulkutaudin aikana».
»Jumalalle kiitos, nyt se on kumminkin ohi», sanoi András kiinnittämättä huomiotaan papin puheen ensimmäiseen osaan. »Täällä ei ainakaan ole ollut yhtään tapausta enää kuuteen viikkoon».
»Emme kumminkaan kärsineet Arokszállaksessa hetikään niin paljon kuin te täällä Zárdassa. Viimeinen siellä sattunut todellakin onneton tapaus oli vanhan Rosensteinin kuolema. Hän oli hyvin toivoton, tuo vanhus raukka, ettei hän saanut tavata sinua ennen kuolemaansa. Olin hänen luonaan viimeiseen asti ja minun oli hyvin vaikea katsella hänen kasvojensa äärettömän tuskallista ilmettä ja kuunnella sanoja, joita hän koetti puhua onnistumatta kumminkaan».
»Minullekin oli se suuri pettymys, isä, sillä nyt emme saa enää milloinkaan tietää, mikä tuon miesraukan omaatuntoa niin raskaasti painoi. Se ei luullakseni kumminkaan johtunut tuosta häpeämättömästä koronkiskomisesta, jota hän harjoitti meitä talonpoikia kohtaan, sillä otaksuttavasti ei tasankojen juutalaisista koronkiskominen ole mikään synti».
»Ei, olen varma, etteivät vaivat johtuneet siitä», sanoi isä Ambrosius miettiväisesti. »Sinun nimesi pyöri alituisesti hänen huulillaan ja kun hän makasi kuolemaisillaan, puristi hän kättäni kiihkeästi ja mumisi: 'Luuletteko hänen antavan minulle anteeksi?'. Ah, poikani, niiden laita on todellakin huonosti, jotka eivät ole katolilaisia eivätkä saa osakseen pyhän sakramentin suomaa ylevää lohdutusta, joka yksin voi huojentaa lähdössä olevan sielun vaivoja».
»Lukuunottamatta hänen monia valeitaan, joita hän syötti minulle elämänsä aikana, ei minulla luullakseni ole muuta anteeksi annettavaa».
»Kun hän lopuksi painoi käteeni tuon paperin, joka sittemmin huomattiin hänen viimeiseksi tahdokseen ja testamentikseen, hän vieläkin toisti: 'Tämä sovittaa tämä korvaa! Antakaa tämä hänelle!».
»Luultavasti», lisäsi András, »ei tuolla vanhalla naurettavalla linnunpelätillä ollut ketään, jolle hän olisi voinut lahjoittaa rahansa, ja senvuoksi teki hän minusta tuon arkun pohjalle kootun omaisuutensa perillisen. Jumala tietää kumminkin, etten sitä himoinnut. Olen todellakin hyvin pahoillani, etten saanut tavata vanhaa Rosensteiniä, jos vain kädenpuristukseni olisi voinut keventää hänen kuviteltua kuormaansa. Saavuin sinne juuri puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli ummistanut silmänsä. Tiet olivat niin äärettömän huonossa kunnossa, ettei Csillagkaan ehtinyt sinne ajoissa, ja kuten tiedätte, oli täälläkin paljon tekemistä».
»Niin, kyllä tiedän. Tarnan tällä puolella ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei muistele kiitollisuudella sinun uhrautuvaa ystävällisyyttäsi ja apuasi. Nuo molemmat lääkärit, jotka kutsuit Budapesthistä, saivat aivan ihmeitä aikaan Arokszállaksessa, ja Etelka käyttäytyi naisia kohtaan kuin enkeli — hän ja eräs toinen».
Isä keskeytti melkein ujostellen. András katsoi suoraan eteensä aution, lumipeitteisen seudun yli.
»Hän on hyvä nainen, András», lisäsi isä ensin pelokkaasti, mutta vähitellen painostavammin. »Hänellä voi olla kyllä vikansa, hänelläkin, ja hänen ylpeytensä voi olla syntiä, mutta hän käyttäytyy kuin sääliväinen enkeli kaikkia sairaita ja huolestuneita kohtaan».
»Kertokaa minulle enemmän kylän asukkaista», keskeytti András tyynesti. »Muistakaa, etten ole nähnyt heitä enkä kuullut heistä mitään sen jälkeen kun saavuin liian myöhään katsomaan vanhaa Rosensteiniä».
»Niin», sanoi isä huokaisten pettymyksestä, »tuon päivän jälkeen näytti koleera menettäneen voimansa ja Jumala armahti meitä vihdoinkin. Mutta pieni kirkkotarhamme on nyt hyvin täysi, András, ja sunnuntaisin näen monta tyhjää paikkaa kirkossa».
»Nuoret kasvavat kyllä nopeasti, isä», sanoi András hieman entiseen iloiseen tapaansa. »Seppä Sándorin pojat ovat jo aika suuria ja Fényen Margit synnytti kaksoset viime kesänä. Kaikki nuo pienokaiset, jotka nähdessäni heidät viimeksi olivat vielä kapalossa, alkavat nyt kai jo kontata. Minulla on todellinen kummilasten armeija Tarnan tällä puolella olevissa kylissä».
»Niin, András, näissä kylissä on paljon viisaita äitejä», sanoi isä hymyillen. »Ei ole mikään ihme, että Arokszállas alkaa olla mustasukkainen Zárdalle».
»Heillä ei ole sellaiseen mitään aihetta», sanoi András synkän varjon näyttäessä laskeutuvan hänen kasvoilleen, »sillä tämä ei todellakaan ole ollut mitään ilon aikaa».
»Mutta se on ollut todellisen kristillisen uhrautuvaisuuden ja auttavaisuuden aikaa, poikani, semminkin, kun ei kukaan näytä vielä käsittävän sen merkitystä. Mutta tauti on nyt lakannut raivoamasta, ja sinä olet korvannut kaikki onnettomuudet, kunnes Jumala jälleen antaa meille runsaan sadon. Kaipaat lepoa, poikani, ja sitäpaitsi olet onnellisempi kotonasi».
»Onnellisempiko?»
Nähtävästi oli tuo sana tahdoton ja se oli livahtanut hänen suustaan tietämättä, koska hän puri huulensa lujasti yhteen tukahduttaakseen kaikki muut äänet, samalla kun hänen kasvojensa piirteet kovenivat muuttuen ilmehikkäämmiksi. Pappi halusi kumminkin selvästi sanoa jotakin vielä. Hän katsahti nuoreen ystäväänsä pari kertaa, otti nuuskarasian taskustaan ja hypisteli sitä hermostuneesti. Tuossa ainoassa katkerassa sanassa oli ollut niin ääretöntä toivottomuutta ja niin syvää surua, että hänen ystävällinen luonteensa karttoi koskettamasta enää haavaan, joka vielä oli hellä ja vertavuotava.
»Luulen äitisi kaipaavan sinua suuresti, András», sanoi hän vihdoin.
»Niin, kyllä tiedän», vastasi talonpoika. »Olemme kaikki itsekkäitä surussamme. Talo muuttui minulle vastenmieliseksi. Ajattelematta ollenkaan tuota rakasta sielua pakenin sieltä. Sitten kun koleera alkoi raivota täällä ja olot muuttuivat toivottomiksi, oli minun pakko jäädä tänne, sillä minua tarvittiin täällä. Luullakseni olin hieman itsekäs, sillä äidistäni tuntui kai hyvin yksinäiseltä. Mutta aion palata hänen luokseen pian, ehkä jo huomenna».
»Etelka on tietysti viettänyt monta yksinäistä päivää, András, mutta tuon peloittavan koleeran raivoamisajan kuluessa ei hänen tarvinnut olla aivan yksinkään…»
Pappi katsahti pelokkaasti noihin nuoriin kasvoihin, joihin suru oli uurtanut niin syviä vakoja. Isä Ambrosius ei tiennyt juuri mitään tuosta peloittavasta surunäytelmästä, joka oli pakottanut päivän vanhan aviomiehen poistumaan kotoaan, muuttanut hänen tumman tukkansa melkein harmaaksi ja silmien aurinkoisen katseen toivottoman synkäksi.
»Hän oli äitisi luona, András, ettei Etelkan tarvinnut olla yksinään».
»Tiedän sen, isä. Kyllä kai Jumala korvaa hänen vaivansa».
»Hänestä on tullut kyläläisten suojelusenkeli, András. Paitsi sinua, ei kukaan muu kuin hän osaa niin lohduttaa ja rohkaista sairaita, auttaa orpoja ja tyynnyttää leskiä».
»Niin, isä», toisti András, »taivas korvaa täydellisesti tuollaisen rakkauden».
»Kaikki ihmiset siunaavat häntä ja rukoilevat hänen puolestaan».
»Olemme kaikki esirukousten tarpeessa, isä».
»Kaikki rukoilevat hänen — onnensa puolesta».
»Luullakseni suo Jumala sen piankin hänelle», sanoi András tyynesti.
Isä Ambrosius katsoi häneen tarkkaavaisesti. Hän ei oikein ymmärtänyt Andráksen tarkoitusta, mutta hänen sydämeensä koski huomatessaan, kuinka syvään surun uurtamat juovat olivat painuneet noihin nuoriin kasvoihin. Hän arvaili, kauanko viipyy, ennenkuin tuo rautainen mies kokonaan murtuu tämän raskaan surun alle.
Oli työlästä ajaa tarkoitus läpi. Vanha pappi, joka omisti nuoren ystävänsä luottamuksen, ei näyttänyt haluavan tunkeutua tuohon ainoaan salaisuuteen, jota tuo ylpeä talonpoika ei halunnut hänelle vapaaehtoisesti ilmaista. Kylässä liikkuvat huhut eivät olleet onneksi kantautuneet Andráksen korviin, vaikka hän tietysti oli arvannut, että siellä juoruttiin. Hän tunsi oman kylänsä olot niin tarkasti, ettei hän uneksinutkaan kyläläisten kunnioittavasti vaienneen tuon suuren toukokuun päivän erikoisista tapauksista. Mutta András ei ollut milloinkaan ennenkään välittänyt juoruista, ja sitten jonkun ajan kuluttua alkoi tuo kauhea koleera raivota julmasti lopettaen kaikki muut, paitsi pelon aiheuttamat puheet.
Miehet kävelivät vaitiollen rinnakkain niin, että lumi narskui heidän jalkainsa alla. Zárdan harvaan asuttu kylä oli jo kaukana heidän takanaan ja ainoastaan muutamat yksityiset talot rikkoivat heidän edessään olevan lakean tasangon yksitoikkoisuutta. Kaikki oli autiota ja rauhallista, lumi peitti kuin kimalteleva vaippa näkyvissä olevien puiden oksat, talojen olkikatot ja maissipeltojen lyhyen sängen. Taivaalla sattumalta lentävä korppipari raakui surullisesti, ja kaukana etäisyydessä olevan pienen kirkon tapuli muodosti ainoan väritäplän, kirkkaanpunaisen, harmaalle taustalle. Vasemmalta taasen siintivät paljaiden akasioiden oksien välistä Bideskuty’n keltaiset ja viheriät seinät.
»András», sanoi isä Ambrosius vaihtaen nopeasti puheenaihetta, »on jotakin muutakin, joka on hyvin lähellä sydäntäni, mutta josta, pelkuri kun olen, tuskin uskallan sinulle puhuakaan…»
»En ole tiennyt ollenkaan, isä, että olen niin kauhistuttava. Näyttää siltä kuin olisin sotkenut koko elämäni», lisäsi András katkerasti, »koska ette tekään enää voi pitää minua ystävänänne».
»Jumala estäköön sinua, András, ymmärtämästä niin väärin tarkoitustani. Tein tyhmästi äsken puhuessani noin ja sitäpaitsi olen kiittämätön raukka, kun en sano sinulle heti, mikä sydäntäni painaa».
»Ei ole vielä myöhäistä, isä. Teidän risteykseen on vielä pitkälti.»
»Haluan puhua sinulle tuosta koulusta, András»!
Talonpoika synkistyi.
»Tiedän, ettet täydellisesti hyväksy tuota suunnitelmaa», lisäsi isä nopeasti, »mutta Jumala on uskonut minulle pyhän tehtävän täällä maailmassa enkä saa olla sellainen raukka, että laiminlyön velvollisuuteni. Olethan keskustellut kanssani useinkin tuosta suurenmoisesta aatteesta rakentaa koulu kylämme pienokaisille. Olet ollut siihen yhtä innostunut kuin minäkin, sinulla on, tiedän sen, hauskoja muistoja noilta vuosilta, jolloin opetin sinua, ja olet sanonut minulle useammasti kuin kerran, että elämäsi iloisin päivä tulee olemaan se, jolloin Heven maakunnan jokainen asukas osaa lukea ja kirjoittaa».
»Nyt olen kumminkin toista mieltä», sanoi András hieman töykeästi, »ja silloin kun olette ruvennut puhumaan minulle tuosta asiasta, olen kieltäytynyt keskustelemasta siitä kanssanne. Niin, olen muuttunut suuresti sitten noiden päivien, jolloin te Bideskuty’n kauhean tulipalon jälkeen esititte suunnitelmianne ensimmäisen kerran minulle ja kunnioititte minua äärettömästi pyytämällä minua auttamaan teitä sen toteuttamisessa. Sen jälkeen, isä, olen niin katkerasti ja kiihkeästi ikävöinyt raakaa tietämättömyyttä, joka ei kaipaa muuta kuin ruoskaa ja jolla ei ole muita ihanteita kuin viini, hyvä mustalaissoitto ja lihavat talonpoikaistytöt. Olen ikävöinyt äärettömästi noiden kaipausten ja ihanteiden suomaa onnea, jota voidaan verrata kedoilla laitumella käypien eläinten tyytyväisyyteen. En halua enää ollenkaan riistää tuota onnea tasankojen kylissä asuvilta tovereiltani ja vertaisiltani, sillä heidän saamansa korvaus siitä olisi niin sanomattoman mitätön».
»András», sanoi pappi hyvin ystävällisesti, »olet kyllä kärsinyt paljon ja kuten kaikki muutkin, joille on sattunut joku kauhea onnettomuus, katsot sinäkin senvuoksi tulevaisuuteen niin synkästi, että ammut aivan harhaan kuin sokea. Sivistys antoi sinulle suuria pyrinnöitä ja niiden siivillä kohosit sinä ihanteitten kuningaskuntaan, mutta nopeasti tapahtui jotakin juuri silloin kun ojensit kätesi poimiaksesi nuo jo melkein saatavissa olevat hedelmät, ja sinä putosit jälleen maahan haavoitettuna ja loukkautuneena. Moitit pyrkimyksiä, jotka kantoivat sinua ylöspäin, ja soimaat ihanteita, joita koetit saavuttaa, huomaamatta, että niitä ehkä painoivat inhimilliset intohimot, jotka vetivät ne takaisin maahan».
»Ei, isä, en ole soimannut ihanteitani, jotka ehkä olivat saavuttamattomissa, kuten sanoitte. Ollessani nuori poika halusin nähdä isäni pelloilla kasvavan viljan antavan suuremman sadon kuin kenenkään muun, mutta sitten myöhemmin haaveilin omasta kodista, jossa äitini istuisi suuressa nojatuolissaan ja minä hankkisin hänelle kaikki mukavuudet, joita hän vain kaipaisi. Ehkä uneksin myöskin kauniista vaimosta, jonka ottaisin sitten hänen kuoltuaan, ja jonka ruoanlaittotaitoa ja kutomia kankaita kehuttaisiin kaikkialla maakunnassa. Tällaiset ovat, isä, useimpien kylän poikien ihanteet, jotka hyvin sopivatkin orjien jälkeläisille. Tuollaiset ihanteet voidaan helposti saavuttaa, ja vaikka talonpojan mieli eksyisikin liian kauaksi noihin seutuihin tullakseen siellä nöyryytetyksi, ei se kumminkaan lennä liian korkealle. Hän putoo matalalta ja putoamisen aiheuttamat haavat paranevat helposti. Tyytyväisyys ja jonkinlainen tyyni mietiskely muuttavat vanhuuden hauskaksi. Mutta minä rikkauden aiheuttamine ylpeyksineni rupesin haaveilemaan muista asioista. Ojensin karkeat ruskeat käteni tunnustelevasti muita esineitä kuin lapiota ja viikatetta kohti. Te ohjasitte horjuvat askeleeni oppimisen ja sivistyksen uusiin seutuihin. Hyvinvoinnin suoma onnellinen tunne täytti mieleni. Aloin ajatella, että tuo lumoava valtakunta olikin todellinen kotini, ja otaksuin, että olin vapautunut ikuisiksi ajoiksi talonpojan suuresta tietämättömyydestä, hänen rivoista huvituksistaan ja hänen raa'asta tavallisesta luonteestaan. Luulin voivani sen jälkeen kuljeskella mielin määrin ja häiritsemättömästi yhä korkeammalle monien kauniiden seutujen kautta lumoavien ihanteitteni maahan, jonka ihastunut katseeni oli nopeasti näkevinään sen pilvimaan takana, jossa parhaillaan oleskelin. Sitten rupesin unelmieni kehoituksesta hakemaan tuota ihannetta tähtien joukosta, ja minä saavutinkin sen. Pilvet hajautuivat ja näin sellaisen paratiisimaisen näyn, ettei kukaan kuoleva ihminen ole saanut sellaista ennen katsella. Mutta ojentaessani käteni tarttuakseni siihen, ilmestyikin eteeni nopeasti tuo julma ja heltymätön raivotar 'Ennakkoluulo' ja sulki minulta tien paratiisiin. Ivallisin sormin viittasi tuo hirviö karkeihin käsiini, raskaaseen käyntiini, lammasnahkaviittaani ja pellavapaitaani, alkaen sitten äänekkäästi ja ivallisesti nauraen katkoa sydänjänteitäni ja kiskoa niitä rinnastani. Lopulta heitti hän minut noista pyörryttävistä korkeuksista takasin maahan ja helvettiin. Ah, isä, tuo putoaminen tuntui hirveältä, sillä olinhan uskaltanut katsoa tähtiin. En kumminkaan moiti niitä. Ne eivät voi mitään omalle saavuttamattomalle suloisuudelleen, ja raivotar, joka suojelee heitä, on sitonut lujan siteen heidän silmilleen. Soimaan ainoastaan omaa tyhmyyttäni, ylpeyttäni ja intohimojanikin, jos niin haluatte, mutta en voi olla moittimatta tuota näkymätöntä kättäkään, joka alussa tempaisi silmieni edestä tietämättömyyden onnellisuuden verhon ja näytti minulle välähdyksiä tuosta paratiisista, jota eivät meikäläiset voi milloinkaan saavuttaa. Katsokaa, isä, putosin niin äärettömän korkealta. Olen kuolettavasti loukkautunut ja haavoittunut, mutta huolimatta heikkoudestani on minulla kumminkin voimia kuiskata: 'Älkää ponnistelko, houkat! Tietämätön tyytyväisyys on vain onnellisuutta!'»
Hänen äänensä murtui nyyhkytyksiksi. Pappi ei vastannut. Hänen kokemuksensa ihmisluonteesta, sellaisena kuin se tavallisesti esiintyi hänelle tässä vaatimattomassa kansassa, joka tuli kertomaan hänelle surujaan ja huoliaan, ei riittänyt ilmaisemaan, miten hänen oli meneteltävä tämän omituisen ja intohimoisen miehen voimakkaan surun lieventämiseksi, miehen, jonka luonteeseen sisältyivät sivistyneen ihmisen hienotunteisuus ja raa'an unkarilaisen talonpojan ajattelematon itsepäisyys. Hänen ystävällinen luonteensa suhtautui osaaottavasti tuohon suruun, jonka laadun hän epämääräisesti arvasi, mutta jota hän ei voinut ymmärtää. Kuin lohduttaakseen Andrásta nosti hän kumminkin kätensä pelokkaasti tämän olalle.
He olivat saapuneet teiden risteykseen, ja nuori talonpoika oli pysähtynyt sanoakseen jäähyväiset. Hän oli puhunut hyvin kiihkeästi, ja hänen kasvonsa näyttivät kalpeammilta ja surullisimmilta kuin äsken. Tuntiessaan papin ystävällisen käden olallaan säpsähti hän kovasti. Ystävällisesti otti hän sen omiinsa ja puristi sitä lämpimästi.
Isä Ambrosius katsoi kauan ja myötämielisesti noihin tummiin silmiin, joissa oli niin surullinen ja toivoton ilme.
»Eikö sinustakin tunnu, András», sanoi hän hyvin ystävällisesti, »että mielesi huojentuisi suuresti, jos kertoisit minulle huolesi»?
Andráksen ote heltisi äkkiä, hän laski vanhan ystävänsä käden irti ja hänen katseensa synkistyi huomattavasti.
»Ei minulla ole mitään kertomista», sanoi hän kartellen.
Isä Ambrosius huokaisi. Hän näytti pettyneeltä ja loukkaantuneelta, ja hääräili hevosensa luona aikoen kiivetä sen selkään.
»Ettekö halua sanoa minulle jäähyväisiäkään, isä»?
Pappi tarttui nuoren talonpojan hänelle ojentamaan käteen katsoen häneen moittivasti.
»András, et näytä enää välittävän vanhasta ystävästäsi».
»Olette aivan väärässä, isä», sanoi András vakavasti. »Teidän on pyydettävä piispalta erityinen synninpäästö, sillä niin luonnoton valhe. Kas niin, nyt taasen — teidän on suotava minulle anteeksi. Olen sellainen kiittämätön raukka. Isä, saatte minulta tuota kouluanne varten niin paljon rahaa kuin haluatte. Aloittakaa rakentaminen heti roudan haihduttua maasta. Teidän on huolehdittava siitä kaikesta, sillä teidänhän se on suunnitelmannekin. Toimikaa, kuten parhaaksi näette. Hyvästi nyt, ja sanokaa äidilleni, että tulen kotiin huomenna».
»Jumala siunatkoon sinua, András! Minä…»
»Hsh, luultavasti täyttää hän pyyntönne myöhemmin. Nykyään ei hän muista minua. Hyvästi»!
Vanha pappi oli noussut hevosensa selkään, mutta nähtävästi tuntui lähtö hänestä hyvin vaikealta. Pari kertaa katsahti hän taakseen Dandárin juostessa majesteettista ravia. Pitkä talonpoika seisoi kauan teiden risteyksessä katsellen hänen jälkeensä. Isä Ambrosius voi nähdä hänet hyvin kirkasta taivasta vasten. Hän kaivoi taskustaan suuren nenäliinansa ja niisti nenäänsä voimakkaasti, sillä ahdistava pala oli kohonnut hänen kurkkuunsa.