XXIX
»KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI»!
Bideskuty’n seinät kaikuivat jälleen ilosta ja naurusta. Suuret keittiöt olivat jälleen täynnä ahkeria tyttöjä ja keittiöpoikia, kokonaiset härät paistuivat suurissa vartaissa, lampaita ja karitsoita oli teurastettu, ja suurilla portailla ja kivitetyillä käytävillä riennettiin edestakaisin. Huomenna oli kreivittären syntymäpäivä, ja vihdoinkin parin vuoden kuluttua iloittaisiin Bideskuty’ssa jälleen ja kuunneltaisiin mustalaisten soittoa.
Kreivitär Irma oli kiihtyneempi ja hermostuneempi kuin hän tavallisissa oloissa olisi pitänyt sopivanakaan. Paljon kauheita tapahtumia oli sattunut sen jälkeen kuin vierasjoukko oli täyttänyt Bideskuty’n suojat viimeksi ylimyksellisellä iloisuudellaan, josta kreivitär niin paljon piti. Hän tiesi tuon ajan vihdoinkin koittaneen, jolloin hänen oli kuunneltava vieraiden kaksimielisiä puheita ja ivallisen myötätunnon osoituksia, ja vastattava ystäviensä hämmästyneihin kysymyksiin maakunnan suloisimman perijättären mahdottomasta avioliitosta. Kun hän määräili keittiössä ja navetassa, ja valvoi ruokapöydän koristamista, viinin laskemista tynnyreihin ja vierashuoneiden tuulettamista, voi hän tuskin todeta, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos sen jälkeen kuin pari vuotta sitten tuon peloittavan ja salaperäisen tulipalon jälkeen kaikki vieraat olivat poistuneet nopeasti tästä silloin niin surullisesta ja autiosta paikasta. Ainoastaan, kun hän kohtasi Ilonkan portailla ja kun aterioiden aikana tuon pari vuotta sitten niin iloisen tytön omituinen hiljaisuus kiusasi häntä tuoden hänen mieleensä sellaisen kummallisen vaikutelman, ettei hän enää voinut hallita omaa tytärtään eikä keksiä hänen häpeämättömän käyttäytymisensä syitä, silloin vain muisti hän vastenmielisesti nuo monet tapahtumat, jotka olivat seuranneet nopeasti toisiaan viimeisten vuosien kuluessa.
Osana hänen suunnitelmastaan oli aina ollut, että Ilonka poistuisi niin pian kuin suinkin sivistymättömän miehensä kodista, eikä hän tuotta ajatuksetta luultavasti olisi milloinkaan suostunutkaan tuohon kauheaan avioliittoon. Hän oli kumminkin samalla aina luullut, että hänen lapsensa palaisi hänen luokseen melkein samanlaisena kuin hän oli ollut, ennenkuin tuo hirveä talonpoikainen kosija oli varjostanut hänen elämänsä. Hän oli otaksunut, että Ilonka suottaleskenä olisi vielä viehättävämpi miesten mielestä, ja vapaampi ja hilpeämpi käytökseltään, mutta kumminkin melkein sama kuin ennenkin ja hyvin iloinen saadessaan yhtyä äitinsä kanssa yhteiseen ponnistukseen — kartoittaa kaikki tuon talonpoikaisen aviomiehen muistotkin Bideskuty’n rajojen ulkopuolelle.
Kun Ilonka hääpäivän jälkeisenä päivänä palasi entiseen kotiinsa aivan entisen minänsä varjona, tunsi äidin sydän ensimmäisen kerran surua ja katumusta. Täynnä todellista myötätuntoa koetti hän puristaa järkytetyn lapsensa hellään äidilliseen syliinsä, ja valmistautui kuuntelemaan kauhistuneena ja itkien syvästi loukkautuneen ylimyksellisen tyttärensä kertomusta raa'an talonpoikaisen miehensä kohtelusta.
Mutta sen sijaan olikin Ilonka, joka nähtävästi oli vielä heikko ja sairas kaikesta kokemastaan, kieltäytynytkin kertomasta sanaakaan lyhytaikaisesta olostaan miehensä kodissa. Hän oli ottanut vaitiollen vastaan vanhempiensa suutelot, vaitiollen oli hän istuutunut entiselle paikalleen pöytään ja tyynesti ruvennut jälleen asumaan entisessä huoneessaan yön poissaolon jälkeen ja jatkamaan tuskin keskeytyneitä hommiaan.
Kreivittären mielestä oli Ilonka omituisesti muuttunut. Hän näytti kokonaan unhottaneen hymyilemisen, hän puhui hyvin vähän ja hän oli omistanut muutamia hyvin omituisia mielipiteitä lyhyen oleskelunsa ajalta talonpojan kodissa. Kreivitär oli menettänyt vaikutusvaltansa häneen, ja kreivitär Irma tunsi itsekin, kuinka naurettavaa olisi ollut koettaakaan ohjata tytärtä, joka kuitenkin oli naimisissa oleva nainen ja niin ollen oikeutettu menettelemään, miten hän vain halusi. Häntä harmitti hirveästi llonkan itsepäisyys käydä vierailemassa Kisfalussa tuon vanhan talonpoikaisnaisen luona, jota hän itsepäisesti nimitti »äidiksi». Nuoren suottalesken ja hänen anoppinsa välille näytti syntyneen omituinen ystävyys. Kreivitär Irma ei voinut sitä ymmärtää, mutta hän oli kuullut aivan varmalta taholta, että Keményn András oli asunut Zárdassa hääpäivästä alkaen. Hän oli senvuoksi johonkin määrin tyydytetty, ettei hänen tyttärensä kumminkaan alentunut niin paljon, että hän vieläkin seurusteli tuon hävittömän talonpojan kanssa, joka oli uskaltanut tuppautua hänen miehekseen.
Mitä tuohon inhoittavaan Keményn Andrákseen tuli, ei kreivitär vaivannut juuri aivojaan ajattelemalla häntä. Hääpäivän jälkeisenä päivänä oli hän lähettänyt Bideskuty’yn tärkeän paperin, jossa hän kirjallisesti lahjoitti Ilonkalle koko Bideskuty’n tilan. Tuohan oli niinkuin sen olla pitikin, tietysti, sillä ei suinkaan hän voinutkaan vaatia, että hänen ylimyksellinen vaimonsa olisi ollut riippuvainen hänestä tahi tytön omista vanhemmista. Kreivitär Irmasta oli se kaikkein suotuisin ratkaisu, eikä Ilonka sitäpaitsi ollut milloinkaan tiennytkään, ettei maatila enää kuulunutkaan hänen vanhemmilleen eikä hänen tarvinnut saada sitä nyt ikinä tietääkään. Ilonka ei milloinkaan kysellyt mitään eikä näyttänyt huolehtivan ollenkaan, mistä hän saa ylläpitonsa ja kuka hänet elättää ja vaatettaa. Tyttö luuli varmaankin, että isä oli vielä tuo sama rikas aatelismies, jollaiseksi hän oli kuullut isäänsä aina sanottavan, ja otaksui luultavasti, että hän mainiosti voi elättää ainoan tyttärensä, ellei tämä halunnut asua miehensä luona. Vanhemmat kohtelivatkin häntä hyvin ystävällisesti. Hän sai kaikkea, mitä hän vain halusi, ja tuona kauheana koleeran raivoamisaikanakin antoi Bideskuty hänelle niin paljon rahaa, vehnää ja viiniä kuin hän vain halusi jakaa kylän köyhille. Kreivitär Irma kohotti kauhistuneena kätensä, kun Ilonka ilmaisi tarkoituksensa olevan jäädä Kisfaluun niin kauaksi, kunnes kulkutauti lakkaa raivoamasta. Ilonka oli sanonut tuon »Menen sinne»! sellaisin äänensävyin, ettei sitä voitu vastustaa. Ja mitenpä häntä olisi voitukaan estää, sillä olihan hän naimisissa. Hän ei ollut enää äitinsä holhouksessa.
Ilonka viipyi poissa neljä kuukautta eikä kreivitär Irma voinut käsittää, mitä lapsi tuon ajan kuluessa teki. Keményn András oli Zárdassa, jossa koleera raivosi pahemmin, ja Bideskuty’n jalo kreivitär toivoi, että tauti täyttäisi velvollisuutensa tuohon vihattavaan mieheenkin nähden.
Kylässä raivoava koleera ja alituinen tartunnan pelko riittivät isä Ambrosiuksenkin käyntien lakkaamisen syiksi. Pappi olikin omaksunut hyvin vastenmielisen tavan puhua aina Andráksesta ja kaikista tämän kuluttamista rahamääristä kulkutaudin tuottamien häviöiden korvaamiseksi. Ilonka oli poissa, joten hän ei ollut kuulemassa tätä alituista ylistystä, mutta hän näytti kumminkin omaksuneen jotakin sivistymättömän miehensä hellyydestä noita Arokszállaksen likaisissa taloissa asuvia talonpoika-raukkoja kohtaan.
Vihdoinkin talvella palasi Ilonka jälleen kotiinsa. Hän näytti onnellisemmalta ja iloisemmalta kuin lähtiessään, mutta hän ei milloinkaan halunnut kertoa äidilleen, miten hän oli viettänyt viimeiset kuukaudet. Kreivitär Irma alkoi kumminkin vähitellen odottaa kevättä ja kesää. Viime vuonna ei hänen syntymäpäiväänsä oltu ollenkaan vietetty, sillä silloin raivosi juuri koleera, mutta tänä vuonna tiesi hän monien tulevan, ja vanhat melkein unhottuneet perinnäistavat uudistettaisiin. Uteliaisuudestakin tulisi Bideskuty’yn paljon vieraita. Kreivitär Kantássy olisi kai vielä väsyttävämpi kuin ennen. Mariska oli juuri mennyt naimisiin Bartoczin Zsigan kanssa, jolla oli hyvä virka Lontoossa olevassa lähetystössä, Bideskuty’n Ilonkan, tuon maakunnan kuuluisimman kaunottaren, saadessa tyytyä erääseen isänsä maalla asuvaan talonpoikaan. Tuo vahinko korvautuisi kumminkin vähitellen. Bideskuty’n vieraanvaraisuus tänä vuonna, viinit, paistit ja hedelmät, voittaa varmaankin kaikkien naapurien suurimmatkin vaatimukset.
Kreivillä oli nykyään aina runsaasti rahaa, ja tämän vuoden sato oli ollut niin runsas, että se oli täydellisesti korvannut viimevuotisen tulvan aiheuttamat vahingot.
Keményn András näytti todellakin ymmärtävän, miten maatilaa oli hoidettava. Ja sehän olikin luonnollista, sillä kaikki talonpojat ymmärsivät aina, miten vehnää ja turnipseja oli kasvatettava. András hoiti kaiken eikä kreivin tarvinnut muuta kuin iloita saavutuksista ja vuosituloistaan, joita hän ei enää jaksanut kokonaan tuhlatakaan.
»Tuntuu aivan siltä, kuin entiset ajat olisivat palanneet jälleen», sanoi kreivitär Irma miehelleen, joka istui tupakoimassa työhuoneessaan. »Muistatko, Gyuri, että me pari vuotta sitten istuimme juuri näin keskustelemassa syntymäpäiväni vietosta? Kuka olisi silloin voinut aavistaakaan kaikkia sen jälkeen osallemme sattuneita onnettomuuksia»?
Bideskuty’n Gyuria vaivasi leini niin, ettei hän voinut laskea jalkaansa maahan, ja hän oli senvuoksi äreällä ja kärtyisellä tuulella. Tupakoidessaan murahti hän jotakin vihaisesti vastaukseksi.
»Sinun on nyt myönnettävä, uskallan sen sanoa», lisäsi kreivitär, »minun olleen aivan oikeassa varoittaessani sinua noista pirullisista laitoksista. Ja muutkin varoittivat sinua, Gyuri. Huomaat kai nyt, miten väärässä olit».
Bideskuty ei vastannut mitään, sillä hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton. Sitäpaitsi oli häntä moitittu ja syytetty niin usein, ettei hän välittänyt sellaisista puheista enää ollenkaan. Hän tupruutteli piipustaan suuria savupilviä, murahtaen silloin tällöin tuskasta ja kiroillen aina tämän tästä partaansa. Sitten kuin hänen vaimonsa lopetti, sanoi hän tyynesti:
»Olen varma, etteivät kaikki ruokalistasi ole vielä valmiit. Ja puoli tuntia sitten sanoit meneväsi leikkaamaan kukkia pöytäkoristeiksi».
»Haluat siis karkoittaa minut pois. Odotatko ketään»?
»Odotan».
»Ketä sitten»?
»Erästä liiketuttavaani».
»Liiketuttavaako, Gyuri?» kysyi kreivitär epäilevästi.
»Et suinkaan ketään juutalaista koronkiskuria»?
»En, en! Mitä taivaan nimessä se sinua liikuttaa, ketä minä odotan»?
»En ymmärrä tuota sanaa 'liikeasiat'. Vävysihän hoitaa nuo asiat tavallisesti. Sanoit, ettet odota ketään juutalaista. Kunhan vain et…?»
»Odotan juuri häntä! Minulla on luullakseni oikeus käskeä talooni kenen ikinä vain haluan!»
»Aiotko todellakin sanoa, että olet kutsunut tuon miehen tänne»?
»Ja miksi en olisi»?
»Mutta Ilonkahan on täällä»!
»Ei suinkaan hän syö tyttöä».
»Gyuri, sinun on ajateltava hieman tyttäresi tunteita. Ilonka ei saa nähdä tuota miestä täällä».
»Joutavia! András on hänen miehensä, eikö olekin? Kuvitteletko heidän aina elävän erillään, kuten tähän asti? Ja jos sellainen osoittautuu mahdolliseksi, voin vain sanoa, että Ilonkan on täytynyt kiusata häntä äärettömästi, kuten sinäkin minua. Koska hänellä ei ollut leiniä, pääsi hän pakoon».
»Gyuri, en voi uskoa, että tuo sivistymätön talonpoika on lumonnut sinutkin, kuten hän on lumonnut tuon tyhmän vanhan papin. Puhut kiusaamisesta. Elämäni on yhtä vaikeaa kuin marttyyrien kuullessani kaikkien ylistävän häntä. Sanon häntä kauheaksi raakalaiseksi hänen käytöksensä vuoksi tytärtäsi kohtaan. Ilonka on liian hellä ja itseensä sulkeutunut kertoakseen sinulle kaikkia, mitä hän miehensä puolelta on saanut kestää, mutta varmasti ei hän olisi poistunut miehensä luota niin pian, ellei mies olisi käyttäytynyt vielä sivistymättömämmin kuin olin hänestä luullutkaan».
»Teillä naisilla ei ole ollenkaan kunniantuntoa», jyrisi Bideskuty. »Puhut tuosta miehestä kuin jostakin raakalaisesta ja pedosta, ja kumminkin olet valmis ottamaan häneltä vastaan kaikki hänen jalomieliset lahjansa. Hän pelasti koko tämän talon, jossa elämme, tuon verenimijän, Rosensteinin, kynsistä, ja lahjoitti Ilonkalle koko maatilan, joka kokonaisuudessaan on kai maksanut hänelle satojatuhansia. Tyynesti toimittaa hän kaikki puolestamme, että Ilonka voisi elää niin ylellisesti, ettei hänen eikä meidän ylpeytemme joutuisi kärsimään. Ja sinä puhut hänen häpeällisestä käyttäytymisestään tytärtämme kohtaan. Mitä sinä sitten sanot Ilonkan käytöksestä»?
»Gyuri, sinun on muistettava, ettei lapsi raukka ollenkaan tiedäkään kotimme luovuttamisesta hänelle. Hän ei tiedä mitään sinun ja tuon miehen välisistä raha-asioista».
»Minun syytäni ei ole ollenkaan noiden inhoittavien salaisuuksien keksiminen. Ilonka oli kylliksi vanha saadakseen tietää kaiken. Pelimme miestä kohtaan ei ollut rehellinen. Koetit parhaasi mukaan häväistä häntä lapsesi kuullen luovuttaen Ilonkan kumminkin hänelle ja sallien hänen yksinään taistella taistelunsa Ilonkan voittamiseksi. Sellainen ei ollut rehellistä peliä».
»Gyuri, et tiedä enää, mitä puhut. Jos olisin kertonut Ilonkalle sinun ja Keményn välisistä asioista, olisit joutunut hyvin omituiseen valoon lapsesi silmissä. Olisitko voinut sitten vaatia Ilonkaa kunnioittamaan isäänsä ja äitiään? Silloin olisi hän menettänyt kaiken myötämielisyytensä meitä kohtaan».
»Mielestäni olisi se paljon suotavampaa, että hän kunnioittaisi meitä hieman vähemmän ja miestään enemmän. Murrun melkein tuon kiitollisuuden taakan alle, jonka Ilonka ja kaikki me muutkin olemme velkaa tuolle miehelle».
»Gyuri, puheestasi päättäen olet omaksunut lukiessasi noita ulkomaalaisia kirjoja yhä enemmän noita uusia aatteita, jotka jo kerran veivät sinut vararikkoon».
»Älä koske niihin kieliin, Irma, tahi…»
»Hsh, malttisi menettäminen ei hyödytä mitään, Gyuri, sillä tehtyä ei saada enää tekemättömäksi. Meidän on koetettava tehdä Ilonka niin onnelliseksi kuin suinkin, että hän voi unhottaa menneisyyden. Hän on vielä niin nuori ja András on luullakseni jo miehuutensa parhaassa iässä. On hyvin mahdollista, että Ilonkasta tulee leski, ennenkuin hän ennättää täyttää kolmeakymmentäkään. Silloin tulee hänestä niin rikas, että hän voi mennä naimisiin kenen kanssa hän vain haluaa, ja varmasti on hän ensimmäinen kiittämään meitä tavasta, jolla olemme suunnitelleet hänen elämänsä. Sillä aikaa on minun koetettava pitää häntä poissa talon tästä osasta. Tänään…»
Ovi aukeni hiljaa ja Ilonka tuli huoneeseen hymyillen niin iloisesti, että hän oli melkein entisen näköinen. Kreivitär katsahti häneen epäluuloisesti, mutta tyttö näytti aivan tietämättömältä ja iloisemmalta kuin moniin kuukausiin.
»No niin, minun on mentävä katsomaan kukkakoristuksiani», sanoi kreivitär välinpitämättömästi. »Mielestäni, voisit sinä, Ilonka, tulla minua auttamaan. Saat koota minulle suuren korillisen noita kauniita kukkia lavojen takaa. Palvelijattaret eivät osaa niitä katkoa, vaan repivät kukat juurineen maasta. Tarvitsen niitä melko paljon. Saat Pannalta korin, ja kun olet täyttänyt sen, tule luokseni leipomatupaan, jossa sitten järjestän ne».
»Tulen aivan heti, äiti. Mutta», lisäsi hän viehättävästi hymyillen, »enkö saa puhella hieman isäni kanssa ensin»?
»Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä vain. Tarvitsen noita kukkia, ja isäsi odottaa erästä liiketuttavaansa luokseen».
»Tulen luoksesi, äiti, viiden minuutin kuluttua».
Poistuminen tuntui kreivitär Irmasta hyvin vastenmieliseltä. Hän ei halunnut milloinkaan jättää tytärtään isän huostaan. Katsahdettuaan varoittavasti mieheensä poistui hän kumminkin.
Ilonka odotti, kunnes äidin askelten ääni lakkasi kuulumasta käytävästä. Sitten hän kääntyi isäänsä päin ja sanoi tyynesti:
»Isä, etkö halua kertoa minulle, mikä tuo 'kiitollisuuden taakka' on, jonka minä ja me muut kaikki olemme velkaa miehelleni»?
»Ilonka, olet kuunnellut»!
»Tahtomattani, vannon sen. Olin juuri tulossa huoneeseen, kun tuo lause kantautui korviini aikoessani avata oven. Tunnustan, että koetin kuulla lisääkin, mutta äidin puheesta en saanut mitään selvää. Kai kerrot minulle, etkö kerrokin»?
»Puhuin vain ylimalkaisesti», sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Et varmaankaan kuullut oikein»?
»Nyt isä», sanoi Ilonka taivuttavasti, »toivon sinun koettavan muistaa, etten ole enää aivan sellainen lapsi kuin olen ollut. Kaksi vuotta on jo pitkä aika», lisäsi hän miettivästi, »ja niiden kuluessa olen kokenut kaikenlaista. Olen nyt naimisissa ja olen paljon vanhempikin. Luullakseni on minulla oikeus tietää, miksi olemme kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, jonka nimi minulla nyt on».
»Sinun on taivutettava äitisi kertomaan sinulle kaikki nuo toivomasi asiat», sanoi Bideskuty.
»Tiedät aivan hyvin, isä, ettei hän kerro minulle mitään. On aivan hyödytöntä taistella sitä vastaan, rakkaani, sillä en aio poistua tästä huoneesta, ennenkuin saan tietää, mitä tahdon».
»Siinä ei ole mitään kerrottavaa».
»Millaisessa kiitollisuudenvelassa olen minä miehelleni»?
»Ymmärsit sanani aivan väärin», väitti Bideskuty itsepäisesti.
»Isä, olen kysynyt sinulta niin kunnioittavasti kuin lapsenasi vain voin. Älä pakota minua vaatimaan, mitä minulla on oikeus saada tietää».
»Ilonka, olet luonnoton. Mitä sinua hyödyttää kuulla asioita, jotka koskevat vain minua ja äitiäsi?»
»Kuinka paljon rahaa antoi Keményn András sinulle saadakseen mennä naimisiin kanssani»?
»Ilonka, olet menettänyt järkesi», sanoi Bideskuty vihaisesti.
»Enkä ole! Et halua kertoa minulle totuutta ja senvuoksi on minun pakko tehdä johtopäätöksiä. Jos kieltäydyt kertomasta minulle kaikkea, on minun mahdotonta oleskella kattosi alla enää tuntiakaan, ja…» lisäsi hän änkyttäen, »koska ei tietysti mieheni huoli minua luokseen, on minun mentävä johonkin muualle».
»Kuuntele nyt, Ilonka. Teissä naisissa ei ole hituistakaan johdonmukaisuutta. Et ole mielestäsi enää mikään lapsi, ja niin ollen kai ymmärrät, että tulipalo toisena ja tulva toisena vuonna voivat köyhdyttää rikkaankin maanviljelijän. Sen lisäksi uhkasi ja petti minua muudan verenimijä, koronkiskuri, kunnes kaikki maani joutuivat vieraisiin käsiin. Miehesi on lainannut minulle paljon rahaa maitani vastaan ottamalla niistä vain kohtuullisen koron. Tuo Rosenstein roisto, jonka kuulemma piru vihdoinkin on korjannut, pakotti minut allekirjoittamaan muutamia papereita, joiden perusteella hän sitten pakotti minut maksamaan suunnattomia korkoja. Maksoin niitä vuosikausia tietämättä ollenkaan, että ne menivät juutalaisen taskuihin Keményn saamatta niistä penniäkään. Tuli ja vesi täydensivät tuon koronkiskurin työn. Minusta tuli köyhä mies. Silloin ilmestyivät jälleen nuo allekirjoittamani paperit näkyviin, joita en ollut lukenut läpikään, ja sain tietää niiden olevan antamiani velkakirjoja rahoista, joita en milloinkaan ollut saanutkaan. Rosenstein uhkasi minua kaikin mahdollisin keinoin, joita en nyt muistakaan. Hänellä tuntui olevan oikeus puolellaan, koska olin allekirjoittanut nuo paperit. Keményn András tuli silloin luokseni. Hän tukki juutalaisen suun kullalla, lunasti nuo paperit minulle takaisin ja maksoi tämän rakennuksen kiinnityksen, josta Rosenstein uhkasi karkoittaa meidät pois. Maa oli kumminkin jo hänen omaisuuttaan. Sinä, minä ja äitisi olisimme muuttuneet samanlaisiksi kerjäläisiksi kuin kaikki kodittomat mustalaiset. András kertoi rakastavansa sinua ja haluavansa mennä kanssasi naimisiin. Hän sanoi maiden siten joutuvan sinun ja lastesi omaisuudeksi. Mitä voinkaan tehdä? Puukko uhkasi kurkkuani — ja minä suostuin».
Ilonka ei sanonut mitään. Hän tuijotti isäänsä kalpein kasvoin ja toivottomin, hämmästynein ilmein.
»Hän maksoi tämän talon kiinnityksen, otti maat haltuunsa ja rupesi hoitamaan niitä niinkuin hän ainoastaan kykenee hoitamaan maatiloja. Hän omisti kaiken, mutta ei kukaan tiennyt sitä. Hän neuvotteli kanssani kaikesta ja toimi puolestani kuin jonkunlainen välittäjä. Joskus unohdankin kokonaan, etten ole näiden maiden omistaja, ja annan hänelle määräyksiä, jotka hän aina toimittaa perusteellisesti. Hän kertoi minulle kerran olevansa vain sinun tilanhoitajasi. Tuolla miehellä on enemmän sydäntä», lisäsi Bideskuty lyöden nyrkkinsä kovasti pöytään, »kuin kenelläkään muulla tuntemallani henkilöllä ja…»
»Rakas isä», keskeytti Ilonka, »kerro minulle ainoastaan tosiseikat.
Älä muserra minua häpeällä enemmän kuin on tarpeellista».
»Et ole milloinkaan kertonut äidillesi, miksi poistuit miehesi luota eikä Andráskaan ole sanonut minulle mitään. Hääpäivänne jälkeisenä päivänä lähetti hän minulle erään paperin, jonka luin läpi hyvin huolellisesti. Tuossa asiakirjassa lahjoittaa hän sinulle koko Bideskuty’n tilan, pidättäen itselleen vain oikeuden valvoa sen hoitamista. Katsohan, hän ei oikein luota minuun», lisäsi Bideskuty hymyillen, »enkä ole hänen mielestään mikään kelvollinen tilanhoitaja. Mutta hän itse on suurenmoinen, Ilonka!» huudahti hän innostuneesti. »Näet itse, miten ruhtinaallisessa kunnossa tämä talo nyt on. Minulla on nyt aina runsaasti rahaa, ja käypää metallirahaa päällepäätteeksi, paljon viljaa myytäväksi, ja karjani lihoo ja lisäytyy, kuten kaikki muukin. Minulla ei ole ollut milloinkaan niin paljon nautoja eikä vasikoita, eikä niin suuria määriä vehnää eikä maissia myytävänä. Tuo mies tuntee jokaisen maajalan arvon. Hän huolehtii kaikesta. Minä oleskelen vain täällä kotona, hyväksyn hänen toimenpiteensä ja korjaan rahat, kun hän on tehnyt hyvän kaupan puolestani… tarkoitan sinun puolestasi, Ilonka, sillä sinunhan tämä kaikki on. Oletko milloinkaan halunnut jotakin, jota et ole saanut, sano oletko»?
»Sitten eivät nuo rahat, joita jaoin köyhille koleeran raivoamisaikana, tulleetkaan sinulta, vaan häneltä»? kysyi Ilonka tyynesti.
»Ei, ei oikeastaan häneltäkään, lapseni, sillä omaisuushan kuuluu sinulle».
»Hänkö on lahjoittanut sen minulle»?
»Niin, hänhän on miehesi».
»Niin», sanoi Ilonka kiihkeästi, kyynelten värisyttämin äänin, »hän on mieheni. Hän maksoi suunnattomasti huvista saada nimittää Bideskuty’n kreivin pennitöntä tytärtä vaimokseen. Voi, miten häpeällistä tämä kaikki onkaan»! lisäsi hän vihaisesti. »Kuinka te voittekaan, ah, kuinka te voittekaan»?
»En ymmärrä, miksi puhut häpeästä. Lukuunottamatta sitä, että olet nähtävästi riidellyt miehesi kanssa, ei siinä ole mitään häpeällistä. Äitisi ja minä olemme riidelleet aikoinamme paljonkin, mutta hän ei ollut kumminkaan niin itsepäinen, että hän olisi juossut tiehensä. Tuollaiset riidat unhottuvat kyllä pian».
»Unhottuvat pian! Ah, isä, sinä et tiedä etkä ymmärrä».
Ilonka nyyhkytti nyt kiihkeästi, ja kätki kasvonsa käsiinsä toistaessaan:
»Ah, millainen ääretön häpeä! Kuinka te voittekaan»?
»En näe tässä minkään toivottomuuden syytä», sanoi Bideskuty hieman hermostuneesti. »En ymmärrä, mikä teitä naisia oikeastaan vaivaa, kun te aina kiusaatte muita teoillanne. Halusit tietää ja pakotit minut kertomaan vastahakoisesti asioista, joita äitisi mielestä sinun ei ollenkaan olisi pitänyt saada tietää. Sanon vieläkin kerran, etten huomaa tässä minkäänlaista itkun syytä».
»Ei olekaan, isä», sanoi Ilonka kuivaten nopeasti silmänsä ja tullen aivan isänsä viereen. »Kuten sanoit, halusin tietää ja nyt olet kertonut minulle. Olen sinulle hyvin kiitollinen».
»Et suinkaan aio kertoa äidille»? kysyi kreivi levottomasti.
»En», vastasi Ilonka hymyillen kyyneliensä läpi isänsä levottomalle kasvojen ilmeelle. »En aio puhua asiasta hänelle sanaakaan, sillä mitäpä se hyödyttäisi. Menen hänen luokseen nyt katkomaan noita kukkia».
Sanottuaan sen kumartui hän suutelemaan isäänsä.
»Ilonka, mielestäni on sinun koetettava sopia miehesi kanssa. Hän on niin erinomainen ihminen. Äitisi mielestä ei minun ole sotkeuduttava asiaan, mutta András tulee tänne pian ja…»
»Nyt on minun mentävä äidin luo», keskeytti Ilonka tyynesti. »Hän odottaa varmaankin jo noita kukkia».
Ja ennenkuin Bideskuty ennätti sanoa sanaakaan, livahti Ilonka nopeasti huoneesta.
Vanha hyväluontoinen Gyuri ei ymmärtänyt tytärtään. Hänestä tuntui, että naiset vain juonittelivat tyhjästä. Talonpoika oli näyttäytynytkin olevansa hyvin rehellinen mies, ja Bideskuty’lla oli jonkunlainen soimaava tunne, ettei Andrásta oltu kohdeltu yhtä rehellisesti. Sitäpaitsi tuntui hänestä hyvin nöyryyttävältä, ettei noista lapsenlapsista ollut nyt tietoakaan, joiden vuoksi tuo mahdoton avioliitto oli jossakin määrin siedettävä. Hän toivoi vieläkin voivansa taivuttaa Andrásta hyväksymään hänen koneensa ja höyrymyllynsä. Tämä viimeksimainittu oli nyt tyhjä ja autio, ja lukemattomat hämähäkit olivat kutoneet verkkonsa suuriin rattaihin ja veiveihin, jotka olivat olleet melkein aiheuttamaisillaan erään unkarilaisen aatelismiehen vararikon. Tuo itsepäinen talonpoika ei kumminkaan halunnut vielä kuulla siitä puhuttavankaan, eikä Bideskuty uskaltanut panna sitä käyntiin hänen luvattaan. Nyt oli hän iloinen kerrottuaan tyttärelleen noista raha-asioista. Häntä inhoitti aina käsitellä rahoja ja hänen rinnassaan oli epämääräinen tunne, että hän oli tehnyt jotakin alhaista ja kunnotonta jollekin. Hän ei halunnut tunnustaa itselleenkään, että hän piti äärettömästi »tuosta kirotusta talonpojasta», joka oli niin taitava liikemies, eikä myöntänyt, että hän mielellään ratsasteli hänen kanssaan vainioilla ja ihaili aito unkarilaiseen tapaan sellaista hevosmiestä kuin Kemény epäilemättä oli. Sitäpaitsi oli Andráksella aina kerrottavana hänelle hupaisia uutisia jostakin onnistuneesta kaupasta, ja nyt kun Bideskuty’n kreivi tapasi jonkun tilallaan asuvan talonpojan, tervehdittiin häntä iloisesti, semminkin jos hänellä oli vävy mukanaan. Viime sadon aikana olivat työmiehet epäilemättä suuresti kiintyneet Bideskuty’n hankkimiin niittokoneihinkin.
Niin, maailma alkoi todellakin mennä mullinmallin. Mutta, Jumalalle kiitos, Bideskuty alkoi jo tulla vanhaksi eikä senvuoksi luultavasti näkisi tuota aikaa, jolloin talonpojat omistaisivat kaiken maan ja aateliset asuisivat pienissä taloissa kaupungeissa. Nykyään sanoi hänen vävynsä häntä aina »herra kreiviksi», mutta kreivi nimitti vävyään aina »pojakseen», ja oli tavallisesti hyvin iloinen odottaessaan häntä luokseen jonakin päivänä.
Nytkin loistivat hänen kasvonsa, kun hän kuuli välikön kivilattialta raskaita askelia. Hän koetti suoristautua tuolissaan, mutta hänen jalkansa oli niin kipeä, ettei hän voinut. Ovi aukeni ja tuo tuttu pitkä mies ilmestyi tammiseen oviaukkoon. Bideskuty, vaikka hän olikin huomaamaton, ei voinut olla kumminkaan näkemättä, kuinka aavemaisen kalpeat ja omituiset talonpojan kasvot olivat ja kuinka hurjalta hänen silmiensä ilme näytti. Pudistaen päätään nosti kreivi varoittavasti sormensa.
»Tervetuloa, poikani»! huudahti hän iloisesti. »Mutta mistä ihmeestä sinä nyt tuletkaan ja millaista viiniä olet juonutkaan? Näytät aivan siltä kuin olisit ollut tekemisissä vähintäinkin pirun kanssa»!