XXX
RAKKAUDEN HAUTA.
Lopetettuaan keskustelunsa isänsä kanssa tunsi Ilonka olevansa sekä huumautunut että hyvin pahoillaan.
Tuo ylpeys, joka on poikkeuksetta hyvin luonteenomainen — hyve tahi pahe — kaikille unkarilaisille, jotka ovat hallinneet keskeytymättä Unkarin maita vuosisatoja muiden Euroopan maiden hallitsijain kukistuessa ja noustessa, tuo ylpeys, joka hallitsee kaikkia heidän tekojaan ja on estänyt heitä omaksumasta nykyaikaista edistystä, joka on rakentanut sellaisen muurin heidän ympärilleen, ettei yhdeksännentoista vuosisadan sivistys ole sitä voinut murtaa, tuo llonkan ylpeyden osa oli kuolettavasti haavoittunut. Jaloista sotureista suorassa linjassa polveutuva tyttö, sotureista, jotka olivat auttaneet kuningaskunnan rakentamisessa, oli joutunut tappiolle kilpaillessaan ritarillisuudessa ja anteliaisuudessa talonpojan kanssa.
Ensimmäisen kerran elämässään Ilonka nyt rikkoi tuon käskyn, jossa sanotaan: »Kunnioita isääsi ja äitiäsi»! Hän oli hyvin harmissaan tuosta osasta, jota hänen tietämättömyydessään oli ollut pakko näytellä, ja tunsi käyttäytyneensä niin huonosti, ettei sitä voitu sanoin kuvaillakaan. Tuntematta asiain todellista laitaa oli hänet heitetty erään sellaisen miehen syliin, jollaisia häntä aina oli opetettu halveksimaan. Petollisesti oli häneltä salattu se tosiasia, että tuo mies oli jalompi, anteliaampi ja ylpeämpi kuin useimmat muut ihmiset.
Niin ylpeä, ylpeä jaloista töistä, niin ylpeä, ettei hän viitsinyt vastata ansaitsemattomiin loukkauksiinkaan.
Voi, miten hän oli mahtanut halveksiakaan vaimoaan! Miten ylenkatseellisesti tuo orjista polveutuva talonpoika oli mahtanut ajatellakaan häntä, pennitöntä ylimysnaista ja jalosukuista kerjäläistä, joka oli lyönyt sekä omaa että vanhempiensa elättäjää!
Ah, miten kauhistavalta se nyt tuntuikaan! Polttava häpeä nosti kyyneleet llonkan silmiin. Hän kidutti itseään muistelemalla kaikkia niitä herjauksia ja loukkauksia, joita hän sokeassa kiittämättömyydessään oli syytänyt tuon miehen kasvoihin, joka oli kuormittanut sekä hänet että hänen vanhempansa lahjoilla, pyytäen vain hieman rakkautta palkakseen.
Vaikeneminen, jonka Ilonka luuli merkinneen häpeää ja katumusta, tuntui hänestä nyt kuvaamattomalta ivalta. András ei ollut viitsinyt selittää hänelle, kuinka vähän hän ansaitsi noita ylpeyden aiheuttamia herjauksia. Ilonka muisti Andráksen sietäneen kaikki vaitiollen, kunnes, kunnes… Ah, millaisen julman iskun hän oli suunnannutkaan, ja Ilonka kummasteli nyt, mikä pahahenki oli sen tuonutkin hänen mieleensä. András oli tehnyt niin paljon voittaakseen hänet, ja hän oli kylmästi sanonut rakastavansakin toista. Silloin oli András sanonut hänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle, silloin vain oli tuo raaka talonpoika vihoissaan uhannut kostaa hänelle nuo katkerat loukkaukset ja vaimentaa ikuisiksi ajoiksi hänen kiittämättömän kielensä.
Ah, miksi Etelka olikaan tullut väliin? Miksi ei hänen oltu sallittu elämällään maksaa vihattavan käytöksensä aiheuttama velka? Yksi ainoa lyönti olisi silloin lopettanut miehen intohimon ja naisen ylpeyden välisen riidan. Silloin… ah silloin… ei hänen olisi ollut pakko täyttää tuota velvollisuutta, jota hänen ylpeytensä ei sallinut nyt laiminlyödä.
Talonpoika ei voinut voittaa ylimystä ritarillisuudessa. Hän oli haavoittanut miestänsä ja tämän ylpeyttä, ja hänen oli nyt pyydettävä anteeksi ja sovitettava. András oli uhrannut melkein kaikki saavuttaakseen hänen rakkautensa, ja nyt halusi hän koettaa lahjoittaa sen. Nöyrtyen hänen eteensä halusi hän nyt rukoilla anteeksiantoa. Hän halusi palata tuohon kotiin, josta hänen julmuutensa ja oikeudettomuutensa oli karkoittanut Andráksen tuona kohtalokkaana iltana. Hän oli rikkonut äärettömästi, mutta hän aikoi sovittaa sen yhtä voimakkaasti. Rakkautta ei hän kyllä voinut miehelleen antaa, ah ei, sillä hänhän oli rakastanut jo kerran varhaisimmassa nuoruudessaan erästä hienoa ylimystä, joka oli ollut niin kunnioittava lausuessaan: »Ilonka, rakastan sinua»!, uskaltamatta koskea hänen käteensäkään. Ah ei, hän ei voinut milloinkaan rakastaa tuota miestä, jolla oli niin karkea ääni, jonka silmät tuntuivat näkevän hänen sieluunsa ja jonka omituiset ja hurjat sanat värisyttivät häntä aiheuttaen kuvaamattoman tunteen, joka ei voinut olla muuta kuin pelkoa. Ilonka muisti hänen jäähyväisensä, kun hänen äänensä oli lakannut värisemästä silloin kun hän oli vannonut vaimolleen, ettei hän milloinkaan enää puhu hänelle kuolleesta rakkaudestaan.
Kuolleesta rakkaudesta! Voiko rakkauskin kuolla? Ainakin hänen rakkautensa tuohon kauniiseen nuoreen husaariin eli vielä hänen sydämessään. Tuntui niin julmalta puhua kuolleesta rakkaudesta. Ei ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että peloittava tuska oli kouristanut hänen sydäntään poistumatta sieltä enää milloinkaan, silloin kun András oli vannonut tuon kummallisen valan. Tuo tuska oli niin omituinen, ettei Ilonka voinut sitä ymmärtää. Joskus kun tuulen surullinen humina poppeleissa oli kantavinaan hänen korviinsa Andráksen karkean äänen kaiun, muuttui se aivan sietämättömäksi. Ja öisin, kun kuu loisti kylmästi tasangolle, tuntui Ilonkasta joskus, kuin hänen sydämensä olisi ollut särkymäisillään. Silloin hän aina arvaili, miksi.
Ah, ei, ei, tuhat kertaa ei! Hänkö, Bideskuty’n Ilonka, niiden tytär, jotka ovat omistaneet tämän kauniin maan vuosisatoja, voisiko hän rakastaa talonpoikaa? Mutta hän voi olla kumminkin kiitollinen, hän voi hyvittää tekemänsä vääryydet ja maksaa alistuvaisuudellaan, kuuliaisuudellaan ja tarpeen vaatiessa, nöyryydellään, tuon suuren velan, jonka hänen vanhempansa olivat ottaneet hänen nimessään.
Hän saapui vihdoinkin puistoon. Keskipäivän aurinko paistoi kuumasti ja polttavasti. Ilonka käveli haaveillen akasiakujannetta, jossa maa oli kylmä ja tuoksuva suuresta kukkien paljoudesta. Saavuttuaan portille katsoi hän etäisyyteen ja huomasi kaukana tasangon toisella puolella pienen pisteen taivaanrannalla. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti. Hän oli vihainen itselleen oman raukkamaisuutensa vuoksi, sillä eihän hänellä ollut mitään pelättävää. Hänen nöyryytyksensä olisi kyllä ääretön, mutta kuta suurempi se olisi, sitä tyytyväisempi hän olisi itseensä ja sitä täydellisempi olisi sovitus.
Saavuttuaan portille hyppäsi András maahan sallien Csillagin mennä minne se vain halusi. Itse läksi hän kulkemaan kujannetta taloon. Ilonka kuuli hänen hyvästelevän hevostaan sanoen tälle, ettei hän aikonut viipyä kauan, ikäänkuin tamma olisi ollut inhimillinen olento ja hänen paras ystävänsä. Nyt astui Ilonka esiin.
András ei säpsähtänytkään, vaan katsoi Ilonkaan niin tyynesti kuin hän olisi odottanutkin näkevänsä hänet juuri siinä. Ilonka huomasi heti, että András näytti paljon vanhemmalta nyt, kuin tuona päivänä, jolloin hän ensimmäisen kerran oli suudellut llonkan kättä. Ja kun hän nosti lakkiaan, näki Ilonka, miten hänen tukkansa oli ohimoilta harmaantunut. András olisi mennyt vaitiollen hänen ohitseen, mutta Ilonka sanoi arasti:
»Isäni odottaa teitä, mutta koska haluan sanoa teille jotakin, tulin tänne teitä vastaan. Haluatteko kuunnella minua?»
András pysähtyi lakki kädessään ja katsoi Ilonkaan melkein hajamielisesti, kuin hänen ajatuksessa olisivat olleet jossakin muualla.
»Jos se on välttämätöntä», vastasi hän, »haluan kuunnella».
»Kuulin tänään sattumalta ensimmäisen kerran jotakin, jota ei vanhempieni olisi pitänyt salata minulta milloinkaan. En ymmärtänyt enkä tiennyt naimisiin mennessäni tuota peloittavaa tilannetta, johon isä raukkani oli joutunut ja josta teidän jalomielisyytenne hänet pelasti. En…»
»Jalo kreivitär», sanoi András hyvin tyynesti, »pyydän, ettette kiihoittaisi itseänne ettekä kuluttaisi kallista aikaanne puhumalla asioista, jotka tapahtuivat kauan aikaa sitten ja jotka jo on unhotettu. Voin vannoa teille, että kreivi on tiennyt ja hyväksynyt kaikki keskinäiset liikeasiamme sellaisin tavoin kuin hän on otaksunut edullisimmaksi».
»Niin, mutta siihen ei sisälly vielä kaikki», jatkoi Ilonka kiihkeämmin ja vähitellen kuumenevin poskin. »Olin itsekin tietämättäni suuresti osallinen noihin liikeasioihin. Tietämättömyyteni ohjasi minua sokeasti sellaisiin tekoihin, jotka teidän mielestänne tuntuivat kai suurimmalta kiittämättömyydeltä, puhuessani teille tuona iltana niinkuin puhuin. Uskokaa minua, en tiennyt ollenkaan, mitä olitte tehnyt puolestamme. Ah, näen nyt miten halveksittavasti käyttäydyin, ja tuon tekoni aiheuttama häpeä on suurempi kuin voin sietää. En saanut ennen rauhaa, ennenkuin kerron teille, miten äärettömästi pahoillani olen».
Puhuessaan näytti hän hyvin kauniilta. Punastunein poskin ja kiihkosta ja kyynelistä loistavin silmin katsoi hän nyt ystävällisemmin Andrákseen kuin milloinkaan ennen.
»Sanon teille vieläkin, jalo kreivitär», vastasi András väkinäisesti, »että kiihdytätte itseänne suotta. Nuo vaatimattomat palvelukset, jotka hyvä onneni soi minun tehdä isällenne, olivat vain sellaiset kuin toinen ihminen tekee toiselle, silloin, kun hän näkee tuon toisen taistelevan ansaitsemattomasti kovaa kohtaloa vastaan».
»Koetatte häväistä minua vain enemmän», sanoi Ilonka, »alentamalla anteliaisuutenne arvoa. Käyttäydytte hyvin julmasti. Olen tullut luoksenne kiitollisin mielin, myöhään ehkä, mutta kumminkin rehellisin tarkoituksin. Otaksuessaan menettelevänsä epäilemättä minun parhaakseni pettivät vanhempani minut ja pakottivat minut haavoittamaan kuolettavasti teitä, jota minun olisi pitänyt kunnioittaa ystävällisyytenne ja ritarillisuutenne vuoksi. Kuultuani teidän tulevan tänne tänään livahdin ulos, voidakseni sanoa teille…»
András nosti nopeasti kätensä hänelle niin ominaisin käskevin liikkein.
»Suokaa minulle anteeksi, jalo kreivitär, keskeytykseni. Ei ole olemassa minkäänlaista syytä noiden sanojen lausumiseen, joita te tyynnyttyänne varmasti kadutte. Tuon illan tapaukset, joihin viittaatte, ovat haihtuneet muistostani. Jos olette, kuten sanotte, kiitollinen minulle noista muutamista vanhemmillenne tekemistäni palveluksista, pyydän vedoten niihin teitä lopettamaan tämän keskustelun, koska se on luultavasti yhtä tuskallinen meille molemmille».
Hän kumarsi hyvin syvään ja poistui, ennenkuin Ilonka ennätti koettaakaan estää häntä.
Hän jäi kujanteeseen akasioiden juurelle katsoen miehensä pitkää, taloon päin kiiruhtavaa vartaloa. András ei katsahtanutkaan taakseen, vaikka hän nähtävästi kuulikin nyyhkytyksen, joka tahdottomasti tunkeutui Ilonkan huulilta. Ilonka katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi taloon, ja juoksi sitten sokeasti ja ajattelemattomasti portista poppelikujaan ja sitten tasangolle, jossa hän lopultakin sai olla rauhassa häpeineen ja nöyryytyksineen.
Ah, millainen houkka hän oli ollutkaan! Sokean ja hullun mielijohteen vaikutuksesta oli hän nöyrtynyt tuon miehen edessä, tarjonnut hänelle kiitollisuuttaan ja ystävyyttään, eikä hän ollut välittänyt kummastakaan. Ylenkatsoen oli hän kieltäytynyt kuuntelemasta hänen selityksiään ja surujaan, ja hän halveksi vaimoaan nähtävästi niin paljon, ettei hän halunnut koskea tämän käteenkään. Houkka, niin, millainen houkka hän oli ollutkaan!
Mitä oli hän ajatellut ja toivonut? Hänhän tiesi Andráksen rakkauden kuolleeksi, sillä olihan András sanonut sen tuona kohtalokkaana iltana. Hän oli omin käsin tappanut sen, ja nyt oli sen sijalle ilmestynyt halveksiva välinpitämättömyys, jota vastaan hänen ylpeytensä oli äsken murskautunut. Ah, András tiesi, miten hän voi kostaa, hän oli maksanut loukkauksen loukkauksella ja pilkan pilkalla, hänen kylmät sanansa olivat sattuneet Ilonkan kasvoihin yhtä kipeästi kuin kerran Ilonkankin sanat häneen. Ilonka vihasi häntä nyt kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin ennen, nyt kun András huvitteli nöyryyttämällä ja kiduttamalla häntä, nyt kun hän oli voimaton haavoittamaan Andrásta, koska tämä ei enää välittänyt hänestä. Niin, tietysti vihasi hän Andrásta, ja senvuoksi tuntuivatkin hänen sydäntuskansa sietämättömämmiltä kuin milloinkaan ennen. Hän vihasi Andrásta tuon järkkymättömän ylpeyden vuoksi, joka oli samanlaista kuin hänen omansakin. Hän, tuo talonpoika, uskalsi olla ylpeä, tuo orja, joka oli syntynyt potkittavaksi ja halveksittavaksi. Kesyttämätön unkarilainen veri hänen suonissaan kiehui vihasta. Hän koetti mielessään kuvailla tuota miestä orjuudessa, kuten hänen esi-isänsäkin olivat olleet, ja lannistettuna tottelemaan nöyryyttäviä käskyjä, joita valvova päällysmies jakoi, lyöden häntä kasvoihin ruoskalla, ellei hän totellut. Ilonka ahmi silmillään tuota näkyä ja nautti hänen kidutuksestaan, joka oli uskaltanut katsoa häneen halveksivasti jostakin ylpeyden rakentamasta suuresta korkeudesta, nautti siitä niin kauan kuin hän ei enää voinut pidättää vihan kyyneliään. Hän heittäytyi kiihkeästi kuumalle kuivalle maalle ja kätkien kasvonsa käsiinsä nyyhkytti hän häpeästä ja kaipauksesta.
Oli jo myöhäinen ilta, kun hänen kiihkeä itkunsa vihdoinkin loppui. Ollen äärettömästi toivoton ja häveten hirveästi halusi hän paeta heti Bideskuty’sta. Mutta hän oli niin kokematon, ettei hän tiennyt kenen puoleen hän kääntyisi tässä kauheassa odottamattomassa tapauksessa. Tietysti oli Bideskuty palautettava Andrákselle niin pian suinkin. Jumalalle kiitos, hänellä oli vielä kylliksi voimia maksaa halveksiminen halveksimisella ja heittää takaisin tuon rikkaan talonpojan jalkoihin nuo runsaat lahjat, joilla András oli luullut voivansa nöyryyttää hänet. Sitten kuin tuo oli suoritettu, poistuisi hän niin kauaksi, ettei András löytäisi hänestä jälkeäkään. Hän halusi muuttua niin kuolleeksi Andrákselle kuin tuo kerskaileva rakkaus, joka ei ollut kestänyt päivääkään.
Ilonka toivoi voivansa kiduttaa häntä vieläkin. Hän tiesi haavoittaneensa häntä kerran ennenkin, vaikka András sanoi sen unhottaneensa. Hän vannoi löytävänsä tuon aseen vielä kerran, jolla hän oli lyönyt Andrásta tuona iltana ja joka satuttuaan oli pakottanut Andráksen huudahtamaan: »Nainen, olet mennyt liian pitkälle»! Hän oli sallinut tuon aseen ruostua käytännön puutteesta, se oli jossakin läheisyydessä melkein unhotettuna, mutta hän aikoi hakea sen käsiinsä huomenna, jolloin Bideskuty’n huoneet kajahtelisivat naurusta ja ilosta, jolloin häntä, nuorta vaimoa ja talonpojan suottaleskeä palveltaisiin ja kunnioitettaisiin yhtä paljon kuin András nyt halveksi häntä. Hänen iloisuutensa ja naurunsa kaiku kantautuisi hänen korviinsa, ja poppelien lehvät toistaisivat nuo hellät sanat, joita muut kuiskailisivat kuutamoiltoina. Silloin ehkä heräisi tuo haudattu rakkaus kuolleista ja nousisi jälleen maailmaan kärsimään suuria tuskia vielä kerran.
Hän meni kotiin, jossa hän näki tulevien juhlallisuuksien valmistusten panneen kaikkien päät pyörälle. Hänen äitinsä oli ollut levoton hänen vuokseen, ja katsoi epäluuloisesti hänen kyynelien ajetuttamiin silmiinsä. Mutta Ilonka heittäytyi kuumeisin innoin huviretkien, kutsujen ja soittotilaisuuksien suunnitteluihin, kiinnitti suurta huomiota mahdollisten vieraiden luetteloon ja ilahdutti äitiään riemuitsemalla uudesta puvustaan, jonka hän aikoi pukea ylleen huomenna.
Bideskuty oli parhaimmalla tuulellaan. András oli tuonut hänelle hyviä uutisia ja kahmalollisen rahaa. Hän toivoi tytärtään niin viisaaksi, ettei hän kertoisi mitään äidilleen. Ja Ilonka näytti todellakin niin innostuneelta, iloiselta ja odottavalta, että Bideskuty peruutti kokonaan sanansa hermostuttavista naisista.