XXIV LUKU
Ansa
Neljännestunti kului nopeasti eikä mitään kuulunut. Alhaalla Brogard korjasi astioita pöydältä ja järjesti sen kuntoon saapuvia vieraita varten.
Isännän askartelun tarkasteleminen sai aikaan sen, että Margeurite huomasi ajan kulua luiskahtavan yhä hauskemmin. Sir Percyllehän illallisen tapaista valmistettiin. Brogard tuntui jonkun verran kunnioittavan pitkää englantilaista, sillä hän vaivautui jo tekemiään huonettakin hauskemmaksi.
Jopa hän toi vanhan astiakaapin salaisesta komerosta pöytäliinariekaleenkin. Levitellessään sitä huomasi hän sen olevan reikiä täynnä. Hän pudisteli hetken epäilevästi päätään ja touhusi kovasti saadakseen sen näyttämään ehjältä pöydällä.
Sitten hän haki lautasliinan, joka myöskin oli vanha ja repaleinen, mutta näytti jotakuinkin puhtaalta. Sillä hän pyyhki tarkkaan lasit, lusikat ja lautaset, jotka hän asetti pöydälle.
Marguerite ei saattanut olla itsekseen hymyilemättä katsellessaan valmistuksia, joita Brogard teki säestäen niitä sadatuksillaan. Luultavastikin englantilaisen koko tahi ehkäpä vain hänen nyrkkinsä olivat pelästyttäneet Ranskan vapaan kansalaisen, muutoin hän ei suinkaan olisi vaivautunut niin paljon kirotun ylimyksen vuoksi.
Kun pöytä oli katettu — mukamas — katseli Brogard sitä silminnähtävän tyytyväisenä. Sitten hän pyyhkäisi tomun tuolilta puseronsa liepeellä, hämmenteli hiukan pataa, heitti kimpun risuja valkeaan ja mennä kompuroi huoneesta.
Marguerite jäi yksin ajatuksiinsa. Hän oli levittänyt takkinsa oljille ja istui siinä sangen mukavasti, sillä oljet olivat tuoreita ja huoneen huono ilma nousi sinne hieman puhdistuneena.
Hetkisen hän tunsi olevansa melkein onnellinen; onnellinen siksi, että tirkistellessään verhonriekaleiden läpi näki tuolipahaisen, repaleisen pöytäliinan, lasin, lautasen ja lusikan; siinä kaikki. Mutta äänettömät ja rumat esineet puhuivat odotuksen kieltä. Pian, hyvin pian Percy saapuu sinne ja sitten he saavat olla kahden siivottomassa huoneessa muiden poistuttua.
Se ajatus tuntui niin autuaalta, että Marguerite sulki silmänsä päästäkseen kaikesta muusta. Muutamien minuuttien kuluttua hän on miehensä kanssa kahden; hän hyppää portaita alas näyttäytyäkseen; sir Percy tarttuu hänen käsivarteensa, ja hän puolestaan osoittaa miehelleen olevansa valmis kuolemaankin ilomielin hänen kanssaan ja hänen puolestaan, sillä sen suurempaa onnea ei hän tiennyt maailmassa olevan.
Mitä oli sitten tapahtuva? Siltä hänellä ei ollut aavistustakaan. Marguerite tiesi sir Andrew'n olevan oikeassa sanoessaan, että sir Percy toteuttaa kaikki aikeensa, ja ettei Marguerite — vaikka olikin siellä — voinut tehdä mitään muuta kuin varoittaa häntä, sillä itse Chauvelin oli hänen poluillaan. Varoitettuaan miestään hän varmaankin näkee Percyn lähtevän kauhean uskaliaalle retkelleen; hän ei aio edes sanalla tai katseellakaan pidättää häntä. Hän tottelee, mihin ikänä Percy käskee häntä, vaikkapa oman itsensä unhottamiseen, ja sanomattoman tuskaisena hän vain odottelee, vaikkapa miehensä retket päättyisivätkin kuolemaan.
Mutta sekin näytti helpommalta sietää kuin ajatus, ettei Percy koskaan saa tietää, kuinka paljon hän rakastaa häntä — siitä hän ainakin säästyy. Jopa siivoton huonekin, joka odotteli hänen miestään, puhui pikaisesta paluusta.
Tuossa tuokiossa hänen tarkaksi käynyt kuulonsa eroitti kaukaisten askelten lähestyvän. Hänen sydämensä hypähti ilosta! Viimeinkinkö Percy? Ei! askeleet eivät kuuluneet niin pitkiltä ja varmoilta kuin hänen. Hän luuli kuulevansa kahdellaista astuntaa. Aivan oikein! kaksi miestä tuli sinnepäin. Mahdollisesti kaksi vierasta, juomista hakemaan tahi — —
Mutta hänellä ei ollut aikaa arvailemiseen, sillä äkillinen kiivas kolkutus kuului ovelta, ja siinä silmänräpäyksessä se avattiin ulkopuolelta karkean, komentavan äänen ärjyessä:
»Hei! Kansalainen Brogard! He-ei!»
Marguerite ei saattanut nähdä tulijoita, mutta verhojen reiästä hän näki kumminkin pienen osan huonetta.
Hän kuuli Brogard'in kompuroivat askeleet tämän tullessa sisähuoneesta ja höpistessä tavallista sadatustaan. Nähdessään vieraat pysähtyi hän kuitenkin keskelle huonetta, jonka paikan Marguerite hyvin näki, katseli heitä vieläkin murhaavamman ylenkatseellisesti kuin edellisiä vieraitaan ja murisi: »Senkin saakelin pappi!»
Margueriten sydämen lyönti oli aivan pysähtymäisillään. Isot silmänsä selällään tarkkasi hän toista tulijaa, joka juuri sillä hetkellä astui askeleen Brogard'ia kohti Hän oli puettu kauhtanaan, leveälieriseen hattuun ja solkikenkiin, jotka tamineet kuuluvat ranskalaisen papin pukuun, mutta seistessään siinä ravintoloitsijan edessä aukaisi hän viittansa hetkeksi ja paljasti virallisen, kolmivärisen nauhakkeen, mikä näky heti muutti Brogard'in halveksivan ilmeen matelevan nöyräksi.
Pelkkä ranskalaisen papin näkeminen sai Margueriten suonissa veren jähmettymään. Hän ei voinut eroittaa papin kasvoja, joita leveälierinen hattu varjosti, mutta, hän huomasi luisevan laihat kädet, hiukan kumartuneen selän ja miehen koko ryhdin. Chauvelin se oli!
Kauhu valtasi hänet kokonaan, niinkuin hän olisi saanut ruumiillisen iskun; hirveä pettymys ja läheisen tulevaisuuden pelko saattoivat hänen mielensä kuohuksiin; ja luonnottomasti hänen täytyi ponnistella pysyäkseen tajuissaan.
»Lautasellinen lientä ja pullo viiniä!» sanoi Chauvelin käskevästi Brogard'ille, »sitten huone putipuhtaaksi — ymmärrätkö? Haluan yksinäisyyttä.»
Äänettömänä ja sillä kertaa nurisematta totteli Brogard käskyä. Chauvelin istuutui pöytään, joka oli katettu pitkälle englantilaiselle, ja ravintoloitsija hyöri nöyrästi hänen ympärillään tarjoten lientä ja kaataen viiniä. Mies joka oli saapunut Chauvelinin kanssa ja jota Marguerite ei nähnyt, seisoi ovella odotellen.
Chauvelinin annettua ynseän viittauksen Brogard riensi sisähuoneeseen.
Sitten Chauvelin viittasi seuralaiselleen.
Hänet Marguerite heti tunsi Desgas'ksi, Chauvelinin kirjuriksi ja luotettavaksi neuvonantajaksi, jonka hän oli usein nähnyt Pariisissa entisinä aikoina. Kirjuri astui huoneen poikki ja kuunteli hetken tarkkaavasta Brogard'in ovella.
»Eikö kuuntele?» kysyi Chauvelin lyhyesti. »Ei, kansalainen.»
Hetkisen Marguerite pelkäsi Chauvelinin käskevän Desgas'n tarkastamaan paikkaa. Miten kävisi, jos hänet huomattaisiin, sitä hän tuskin uskalsi kuvitellakaan. Onneksi näytti Chauvelinistä kuitenkin kirjurinsa puhutteleminen olevan tärkeämpää kuin urkkijoiden pelkääminen, sillä hän kutsui äkkiä Desgas'n luoksensa.
»Englantilainen alusko?» kysyi hän.
»Siltä ei nähty enää auringon laskettua, kansalainen», vastasi Desgas, »mutta siihen asti se suuntasi länteen Cap Gris Nez'tä kohden.»
»Hyvä on! —» sopersi Chauvelin, »ja nyt kapteeni Jutleystä, mitä hän sanoi?»
»Hän vakuutti, että viikko sitten lähettämänne määräykset ovat ehdottomasti täytetyt. Kaikkia paikkakunnan tiehaaroja on vartioitu yöt päivät siitä asti.. Sekä rannikkoa että kallioita on tarkalleen tutkittu ja pidetty silmällä.»
»Tietääkö hän, missä ukko Blanchard'in tölli on?»
»Kansalainen, kukaan ei näytä tietävän sennimistä hökkeliä. Rannikolla on tietystikin lukemattomia kalastajamajoja — — mutta — —»
»Jo riittää. Entä tänä iltana?» keskeytti Chauvelin kärsimättömänä.
»Kansalainen, teitä ja rannikkoa vartioidaan niinkuin tavallisesti, ja kapteeni Jutley odottelee lisämääräyksiä.»
»Menkää heti hänen luokseen. Käskekää hänen lisäämään vartiostoa varsinkin rannikolla — ymmärrättehän?»
Chauvelin puhui lyhyesti ja täsmällisesti, ja kaikki hänen sanansa sattuivat Margueriten sydämeen kuin parhaiden toiveiden kuolinkellojen soitto.
»Miesten pitää mahdollisimman tarkasti pitää silmällä kaikkia vieraita, jotka kävelevät, ratsastavat tahi ajavat tiellä ja rannikolla, erittäinkin pitkää muukalaista, jota minun ei tarvitse sen enempää kuvailla, sillä luultavastikin hän on valepuvussa. Hän ei voi kumminkaan helposti peitellä pituuttaan muutoin kuin kumaraselkäisenä kulkien. Ymmärrättehän?»
»Tarkoin, kansalainen», vastasi Desgas.
»Niin pian kuin miehet näkevät muukalaisen, on kahden heistä pidettävä häntä silmällä. Joka kadottaa pitkän vieraan näkyvistään hänet kerran huomattuaan, hän saa hengellään maksaa huolimattomuutensa. Yhden miehistä täytyy ratsastaa suoraan tänne kertomaan minulle asiasta. Oletteko selvillä siitä?»
»Kansalainen, aivan selvillä.»
»Hyvä on. Menkää heti tapaamaan Jutleyä. Huolehtikaa apujoukkojen lähdöstä vartioimistehtäviinsä, ja pyytäkää sitten kapteenilta vielä kuusi miestä ja tuokaa ne tänne. Kymmenessä minuutissahan palaatte. Menkää —»
Desgas kumarsi ja astui ovelle.
Kun Marguerite kauhuissaan kuunteli Chauvelinin antamia käskyjä apulaiselleen, selveni hänelle koko Tulipunaisen neilikan pidättämissuunnitelma kaikkine hirmuineen. Chauvelin toivoi pakolaisten joutuvan petolliseen turvapaikkaan ja heidän odottelevan piilossaan Percyn saapumiseen asti. Silloin rohkea suunnittelija piiritettiin ja pidätettiin itse työssä, juuri hänen auttaessaan ja rohkaistessaan rojalisteja, tasavallan kavaltajia. Vaikka hänen vangitsemisestaan hälistiinkin ulkomailla, ei edes brittiläinen hallitus kyennyt lain voimalla puolustamaan häntä. Ranskalla oli oikeus surmata hänet, sillä olihan hänellä ollut salahankkeita Ranskan vihollisten kanssa.
Sir Percyn ja heidän pakonsa oli siinä tapauksessa mahdoton. Kaikkia teiltä vartioitiin ja vahdittiin, ansa oli hyvin viritetty, verkot sillä hetkellä levällään, kuitenkin ne vain yhä kääriytyivät kokoon, kunnes sulkivat rohkean keinottelijan, jonka tavaton kekseliäisyys ei voinut estää häntä silmukkaan tarttumasta.
Desgas aikoi jo lähteä, mutta Chauvelin kutsui hänet vielä kerran takaisin. Marguerite mietti epäillen, mitähän muita pirullisia juonia hän punoikaan saadakseen ansaansa edes yhden ainoan urhoollisen miehen, jota vastassa oli kokonaista neljäkymmentä kätyriä. Marguerite katseli Chauveliniä, kun tämä kääntyi apulaistaan puhuttelemaan. Hän saattoi nähdä Chauvelinin laihat kasvot leveälierisen hatun alta. Niillä kuvastui sillä hetkellä paljon hirmuista vihaa ja vihollisen häijyyttä, jonka ilmeen saattoi nähdä pienissä vaaleissa silmissäkin. Margueriten viimeisetkin toiveet hävisivät, sillä hän tunsi, ettei siltä mieheltä sopinut armoa odottaa.
»Olen unohtanut», lausui Chauvelin kamalasti nauraa hihittäen ja hieroen pirullisen tyytyväisesti luisevia, petolinnun kynsiä muistuttavia sormiaan. »Pitkä muukalainen haluaa varmaankin taistelua. Missään tapauksessa ei saa ampua, muistakaa, se olkoon viimeinen keino. Haluan saada pitkän muukalaisen kynsiini ihko elävänä — — jos vain mahdollista.»
Hän nauroi niinkuin Dante sanoo paholaisten nauravan heidän katsellessaan kadotettujen vaivaa. Marguerite luuli kärsineensä kaikki kauhun- ja tuskanasteet, jotka ovat ihmissydämelle siedettäviä. Mutta jäätyään Desgas'n mentyä yksinäiseen siivottomaan huoneeseen kahden vihollisen kanssa, huomasi hän edelliset kärsimyksensä siihen verrattuina mitättömiksi. Chauvelin naureskeli itseksensä ja hieroskeli käsiään voitonilosta.
Olivathan hänen suunnitelmansa hyvin laaditut, saattoipa siis iloitakin! Ei ollut ainoatakaan reikää, josta reipas, ovela mies pääsi pujahtamaan pakoon. Kaikkia teitä vartioitiin, jokaista nurkkaa vahdittiin, ja jossakin rannikon yksinäisessä töllissä odotteli pieni pakolaisjoukko pelastajaansa, jota kuolema uhkasi, — ei, kuolemaakin hirveämpi! Vihollinen pyhän miehen vaatteissa oli liian pirullinen salliakseen urhealle miehelle nopean sotilaallisen kuoleman juuri hänen velvollisuuksiaan täyttäessä.
Ennen kaikkea hän halusi saada avuttomana käsiinsä ovelan vihollisen, joka niin kauan oli eksyttänyt häntä. Tahtoi katsella häntä ivallisesti toivoen saavansa nauttia hänen alentumisestaan; halusi määrätä hänelle siveellistä ja henkistä kidutusta, jota vain verivihollinen yksin voi keksiä. Jalo kotka vangittuna ja siivet leikattuina oli tuomittu kestämään rotan nakerrusta. Ja hän, miestään rakastava puoliso, oli saattanut Percyn ansaan eikä voinut tehdä mitään hänen auttamisekseen.
Hän toivoi vain saavansa kuolla hänen rinnallaan ja odotteli hetkeä, jolloin sai tunnustaa, rakkautensa — kokonaisen, todellisen ja tulisen — olevan hänelle täydellisesti pyhitetyn.
Chauvelin istui lähellä pöytää. Hän oli ottanut hatun päästään, ja Marguerite saattoi nähdä hänen laihat piirteensä ja terävän leuan, kun vihollinen kumartui niukkaa illallistaan syömään. Hän näytti olevan tyytyväinen odotellessaan rauhallisin mielin tapahtumain kulkua; näyttipä nauttivankin Brogard'in tarjoamasta mauttomasta ateriasta. Marguerite kummasteli sitä, että niin paljon lähimmäisvihaa saattoi sentään piillä ihmispovessa.
Siinä Chauveliniä tarkastellessaan kuuli hän äkkiä äänen, joka aivan jähmetytti hänen sydämensä. Sen tarkoituksena ei ollut kuitenkaan kauhistuttaa ketään, sillä se oli vain reipas ilonilmaus, raikas ääni, joka riemuissaan lauloi kansallishymniä: »God save the King!» [Jumala suojelkoon kuningasta!]