I.
Hyvästä kasvatuksesta.
Ellei olisi Jumalaa, sanoi kahdeksannentoista vuosisadan deisti, täytyisi keksiä hänet. Tämä XVIII vuosisadan jumala oli deus ex machina, jumala joka auttoi niitä, jotka eivät voineet auttaa itseään, laiskojen ja kykenemättömien jumala. Yhdeksästoista vuosisata päätti että semmoista jumalaa ei totta tosiaan ole olemassa, ja nyt ihmisen pitää käydä käsiksi kaikkeen siihen työhön, josta hän ennen luikersi pois rukouksella. Hänen täytyy itse asiassa itse muuttua tuoksi valtiolliseksi kaitselmukseksi, jota hän ennen piti jumalana. Semmoinen muutos ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan se on ainoan laatuinen muutos, joka on todellinen. Olojen pelkkä muodonmuuttaminen, esim. sotilas- ja pappisvallasta kauppa- ja tiedevaltaan, kauppavallasta köyhälistö-demokratiaan, yleisestä orjuudesta maaorjuuteen, maaorjuudesta kapitalismiin, yksinvallasta tasavaltaan, polyteismistä monoteismiin, monoteismistä ateismiin, ateismista panteistiseen humanismiin, yleisestä tietämättömyydestä yleiseen tietäväisyyteen, romantiikasta realismiin, realismista mystillisyyteen, metafysikasta fysikkaan, kaikki tuo on vain muuttumista Tuppuraisesta Tappuraiseksi: plus ça change, plus c'est la mème chose. Mutta villi-omenan muutos hienoksi maku-omenaksi, suden ja ketun muutos talonkoiraksi, Henrik V:n sotakonin muutos oluenpanijan vetohevoseksi tai puhdasveriseksi rotuhevoseksi, on todellinen muutos, sillä niissä ihminen on näytellyt jumalan osaa masentaen luonnon valtansa alaiseksi, tarkoitustensa täyttämiseksi ja jalostaen tahi alentaen elämää saavuttaakseen tarkoittamansa päämäärän. Sen minkä voi tehdä sudelle, voi myöskin tehdä ihmiselle. Jos semmoiset hirviöt kuin maankiertäjä ja herrasmies voivat esiintyä pelkkinä ihmisen yksilöllisen ahneuden ja mielettömyyden sivutuotteina, mitä voisimmekaan toivoa ihmisen yleisen tahdon päätuotteena?
Tämä ei ole mikään uusi johtopäätös. Epätoivo oloihin nähden ja tuo järkähtämätön "teidän täytyy uudesta syntyä", ja siihen lisättynä rouva Poyserin määräys "ja syntyä erilaisina", uudistuu joka sukupolvessa. Nietzsche ei alkanut yli-ihmisen kaipuuta, eikä se myöskään lopu hänen jouduttuaan muodista pois. Mutta joka kerta tuo kaipuu on saatu vaikenemaan kysymyksellä: millainen olento on yli-ihminen? Te ette vaadi yliomenaa vaan syötävän omenan, ette ylihevosta vaan voimakkaamman tai nopeamman hevosen. Ei liioin maksa vaivaa vaatia yli-ihmistä, vaan täytyy määritellä minkä laatuista ihmistä on vaadittava. Onnetonta kyllä ette tiedä millaista ihmistä tahdotte. Jonkunmoista kaunismuotoista filosofi-atleetti-miestä, jolla on sievännäköinen ja terve nainen toverinaan, ehkä.
Vaikka tuo onkin haparoiva määritelmä, on se kuitenkin suuri edistys yleisessä täydellisen gentlemannin ja täydellisen naisen vaatimuksessa. Ja eihän oikeastaan milloinkaan vaatimuksia maailmassa esitetä täsmällisillä teknillisillä erikoisluetteloilla halutusta tavarasta. Erinomaista siipikarjaa ja mainioita perunoita kasvatetaan tyydyttämään sellaisten emäntien vaatimuksia, jotka eivät tunne teknillistä eroitusta juurimukulan ja kananpojan välillä. Emännät sanovat että puddingin hyvyyttä voi arvostella syömällä, ja he ovat oikeassa. Yli-ihmisen oivallisuuden koetuksena tulee olemaan elämä, ja me tulemme saamaan selville kuinka yli-ihminen on kehitettävä, jos seuraamme vanhaa kokeiden ja erehdysten tapaa emmekä odota ensin täydellistä selontekoa kokoonpano-aineksista.
Muutamia yleisiä ja selviä erehdyksiä voimme välttää jo alusta alkaen. Sopikaamme esim. siitä että tahdomme etevämmän järjen. Mutta meidän ei silti tarvitse vajota urheilija-hulluuteen ja uskoa että etevä järki on etevän ruumiin tuote. Jos me taas keikahdamme niin paljon toiseen suuntaan, että uskomme etevän järjen ilmaantuvan siinä että rupeaa meidän laatimamme hyveitten ja paheitten siveellisen järjestelmän narriksi, sanalla sanoen tavaksi käyneen siveellisyyden orjaksi, niin luiskahdamme urheilija-hulluuden kattilasta sunnuntaikoulu-pataan. Jos on pakko valita joko atleettirotu tai "hyväin" ihmisten rotu, niin valitkaamme atleetit. Parempi on Simson ja Milo kuin Calvin ja Robespierre. Mutta ei kummankaan hyväksi ansaitse vaivaa muuttua. Simson ei ole enemmän yli-ihminen kuin Calvinkaan. Mitä siis meidän tulee tehdä?