II.
Omaisuus ja avioliitto.
Kiiruhtakaamme omaisuuden ja avioliiton synnyttämien vastusten yli. Vallankumoukselliset liioittelevat niitä. Epäilemättä on helppo osoittaa että omaisuus hävittää yhteiskunnan, ellei yhteiskunta hävitä omaisuutta. Epäilemättä myöskin omaisuus on tähän asti pitänyt puoliaan ja turmellut kaikki valtakunnat. Mutta se johtuu siitä että se pintapuolinen syy, jonka nojalla omaisuutta vastustettiin (se nimittäin että rikkaus ja yhteiskunnallinen työ on jaettu järjettömän epätasaisesti), ei uhannut rodun olemassa oloa, vaan ainoastaan yksilöiden onnea ja lopuksi jonkun mahdottoman valtiollisen muodon olemassaoloa, semmoisen kuin kansakunnan, keisarikunnan tai muun samanlaisen. Mutta luonto ei ikinä ole välittänyt onnesta, yhtä vähän kuin se huolii lipuista ja rajoista, eikä se liioin välitä hituistakaan onko käytäntöön otettu taloudellinen järjestelmä läänitysjärjestelmä, vai kapitalistinen, vai kollektivistinen, kunhan se vain pitää rodun elossa. (Mehiläiskenno tai muurahaispesä on luonnolle yhtä hyvä kuin Ihannemaa). Ja sosialistien todistukset, vaikka ovatkin epäämättömiä, eivät koskaan tule tuntuvammin vaikuttamaan omaisuuteen. Tuon liian tärkeäksi arvatun ilmiön hautauskellot eivät tule soimaan ennenkuin se joutuu ristiriitaan suuremman elinkysymyksen kanssa kuin ainoastaan personallisen vääryyden kanssa taloudellisissa oloissa. Ei mitään semmoista ristiriitaa huomattu niin kauan kuin yhteiskunta ei vielä ollut kasvanut yli kansallisten yhteyksien, jotka olivat liian pieniä ja yksinkertaisia rasittaakseen yli voimain ihmisen rajoitettua valtiollista kykyä. Mutta nyt olemme saavuttaneet kansainvälisen järjestelmän aikakauden. Ihmisen ratkaistavaksi pakoitetun probleemin laajuus ja monimutkaisuus on selvästi liian rasittava ihmisen valtiolliselle kyvylle. Ja juuri tuona tuskallisena hetkenä hän huomaa, hakiessaan ylhäältä mahtavampaa järkeä avukseen, että taivaat ovat tyhjät. Hän on kohta näkevä että se hyljeksitty tunnustus, joka sanoo ihmistä Pyhän Hengen temppeliksi, onkin sanasta sanaan totta, ja että ainoastaan hänen omien aivojensa ja kättensä kautta tämä Pyhä Henki, joka ennen oli kaikkein hämärin persona Kolmiyhteydessä, mutta nyt ainoa elossa oleva siitä, voi auttaa häntä jollakin tavoin. Ja siis, jos yli-ihminen on tuleva, on hän syntyvä naisesta miehen tarkoituksellisen ja hyvin harkitun suunnittelun mukaan. Vakuutus siitä on murtava kaikki esteet. Omaisuus ja avioliittokin, jotka nauravat työmiehen vähäpätöiselle valitukselle siitä että häntä ryöstetään, ja vihkimäsormuksen orjain kotikurjuudelle, joutuvat itse naurunalaiseksi mitä vähäpätöisimpinä mitättömyyksinä, jos ne vain asettuvat estämään tuota aatetta, kun se kerran on käynyt rodun täysin selväksi elintarkoitukseksi.
Että niiden täytyy joutua sitä estämään, käy selväksi sinä hetkenä, jolloin tunnustamme kuinka mitätöntä on kehittää ihmistä erityisiä ominaisuuksia varten, niinkuin kehitämme kukkoja taisteluja varten, koiria metsästystä varten, tai lampaita lihan vuoksi. Se mikä on todella tärkeätä ihmisessä, on se puoli hänessä, jota me emme vielä ymmärrä. Suurin osa siitä ei vielä ole meidän tietoisuudessammekaan, aivan niinkuin meillä normaali-tilassa ei ole tietoisuudessamme, että sydämen avulla pidämme verta kiertokulussa, vaikka heti kuolemme, jos laiminlyömme tuon tehtävän. Siitä syystä joudumme pakostakin siihen johtopäätökseen, että kun olemme kehittäneet valinnan niin pitkälle kuin olemme voineet, poistamalla kunnollisten vanhempain luettelosta kaikki henkilöt, jotka eivät herätä mielenkiintoa eivätkä toiveita, tai joissa on vikoja ilman niitä korvaavia hyveitä, täytyy meidän vielä sittenkin turvautua mielikuvituksen (alias luonnon äänen) johtoon sekä kehittäjissä että vanhemmissa, jotta saavuttaisimme tuon itsetiedottoman puolen ylemmyyden, joka on yli-ihmisen tosi tunnusmerkki.
Tällä asteella huomaamme kuinka tärkeätä on antaa mielikuvitukselle mahdollisimmin laaja kenttä. Ihmiskunnan paloitteleminen pieniin nurkkakuntiin ja yksilön valinnan tarkka rajoittaminen kunkin omaan nurkkakuntaan on yli-ihmisen syntymän siirtämistä vuosituhansien päähän, ehkä iki päiviksi. Jokaista henkilöä olisi kasvatettava ja harjoitettava tulevana isänä tai äitinä, mutta paitsi sitä ei saisi olla mitään mahdollisuuttakaan semmoisiin luonnollisen valinnan esteisiin, jotka esim. estävät kreivitärtä rupeamasta käsityöläisen vaimoksi, tai herttuata naimasta palvelijatarta. Yhdenvertaisuus on tärkeä ehto hyvälle kehitykselle, ja yhdenvertaisuus taas, kuten kaikki taloustieteilijät myöntävät, ei sovi yhteen omaisuus käsitteen kanssa.
Paitsi sitä yhdenvertaisuus on tärkeä ehto huonolle kehitykselle myöskin, ja huono kehitys on välttämätön ihmissuvun rikkaruohojen kitkemiselle. Kun perinnöllisyyden käsite sai valtaansa tieteellisen mielikuvituksen keskipaikoilla viime vuosisataa, julistivat sen opin tunnustajat että se on rikos, jos mielipuoli nai mielipuolen, tai keuhkotautinen keuhkotautisen. Mutta pitääkö meidän tosiaankin koettaa parannella sairasta rotuamme tartuttamalla terveitä? Vallan selvästi on se vetovoima, jota sairas tuntee toiseen sairaaseen terveellinen rodulle. Jos kaksi tosi sairasta henkilöä menee naimisiin, on varsin luultavaa että suuri määrä heidän lapsiaan kuolee jo alaikäisinä. Tuo on paljoa tyydyttävämpi tulos kuin terveen ja sairaan henkilön yhteyden murhenäytelmä. Ja vaikka se käy kalliimmaksi kuin sairaan saattaminen hedelmättömäksi, sillä on se suuri etu, että silloin kuin käsityksemme terveydestä ja sairaudesta on väärä (ja varmaan se jossakin määrin onkin väärä) tulee erehdys korjatuksi kokemuksen avulla, sen sijaan että se välttämällä voisi päästä vakaantumaan.
Erästä seikkaa täytyy katsoa suoraan silmiin huolimatta romantillisista hätähuudoista. Ei ole olemassa mitään todistusta siitä että parhaat kansalaiset ovat sopusointuisten avioliittojen hedelmiä, tai että luonteiden erilaisuus ei olisi erittäin tärkeä seikka siinä mitä kasvattajat nimittävät risteytykseksi. Päinvastoin on todennäköistä että hyviä tuloksia saadaan semmoisista vanhemmista, jotka olisivat vallan sopimattomia tovereiksi ja osakkaiksi. Tuo on niinkin todennäköistä että varmaan voinemme otaksua sen ajan koittavan jolloin erilaisia ihmisiä paritetaan tahallisesti yhtä usein kuin nykyjään sattumalta. Mutta sellaisten henkilöiden parittaminen ei tietysti saa merkitä samaa kuin heidän yhdistämisensä avioliittoon. Parittamisessa kaksi erilaista henkilöä voivat täydentää toisiensa vaillinaisuuksia, avioliiton taloudellisessa osakkuudessa he ainoastaan kärsisivät niistä. Siten esim. roteva, iloinen, hyvällä ruuansulatuksella varustettu brittiläinen tilanomistaja, jolla on oman luokkansa taipumukset ja käsitykset, ja viisas, rikastunteinen, henkevä ja hienosti sivistynyt juutalaisnainen voisivat luoda pojan, joka olisi molempia vanhempiaan etevämpi, mutta ei ole ollenkaan luultavaa että tämän juutalaisnaisen mielestä tuollainen maanomistaja olisi hauska toveri, tai hänen käytöksensä, hänen ystävänsä, hänen kotinsa ja hänen elämäntapansa puoleensavetävät. Siitä syystä avioliitto, kun se tehdään parittamisen välttämättömäksi ehdoksi, viivyttää yli-ihmisen tuloa yhtä vaikuttavasti kuin omaisuus, ja joutuu siitä syystä yhtä vaikuttavien muutosten alaiseksi sen voiman pakosta, joka vaatii yli-ihmistä.
Omaisuuden ja avioliiton käytännöllinen poistaminen, semmoisina kuin ne tätä nykyä ovat, tulee tapahtumaan herättämättä suurta huomiota. Suurimmalle osalle ihmisiä ei järkevä omaisuuden poistaminen merkitseisi muuta kuin lisääntynyttä määrää ruokaa, vaatteita, asuntoja ja mukavuuksia kunkin personallisesti käytettäviksi, sekä myöskin suurempaa valtaa aikansa ja olosuhteiden yli. Hyvin harvat henkilöt nykyjään eroittavat täydellisen omaisuuden semmoisesta omaisuudesta, jota hallitaan niin suuresti kehittyneillä julkisilla ehdoilla että tulot siitä ovat samalla kannalla kuin papin, upseerin tai siviili virkamiehen tulot. Maan omistaja voi vieläkin ajaa miehiä ja naisia maaltaan, sortaa heidän asuntonsa ja sijoittaa heidän paikoilleen lampaita ja kauriita. Ja järjestymättömillä liikealoilla yksityinen liikemies voi vielä elää loiselämää järjestyneitten liikealojen kustannuksella ja uhrata kansan elämää ja terveyttä yhtä laittomasti kuin manchesteriläinen puuvillatehtailija viime vuosisadan alussa. Mutta vaikka tehdaslaki toiselta puolen ja ammattiyhdistys toiselta puolen ovat vielä elossa olevien henkilöiden elinajalla muuttaneet puuvillatehtailijan entisen rajattoman omistusvallan tehtaissaan ja puuvillan kehrääjän vallan työssään pelkäksi liike- tai työ-luvaksi ankarilla julkisilla tai kollektiivisilla ehdoilla, joita yhteishyvä on pakoittanut esiin, välittämättä ollenkaan yksityisten vaikeuksista, — vaikka asia on niin, puhuvat ihmiset Lancashiressa yhä vieläkin "omaisuudestaan" vanhaan tapaan, tarkoittaen sillä ainoastaan niitä esineitä joiden varastamisesta voisi rangaista varasta. Omaisuuden täydellinen poistaminen ja jokaisen kansalaisen muuttuminen palkkaa kantavaksi toimitsijaksi julkisessa palveluksessa, ei tuntuisi kansan 99 prosentista suuremmalta muutokselta, kuin jos laivurin poika siirtyisi laivaston palvelukseen. He nimittäisivät yhä edelleenkin kellojaan ja sateenvarjojaan ja puutarhojaan omaisuudekseen.
Avioliiton nimi tulee myöskin pysymään vielä kauan aikaa sen jälestä kun itse tapa on muuttunut. Esimerkiksi nykyinen englantilainen avioliitto, eromääräysten ja naidun vaimon omaisuuslain muodostamana, eroaa enemmän XIX vuosisadan alkupuoliskon avioliitosta kuin Byronin avioliitto Shakespearen avioliitosta. Nykyjään avioliitto Englannissa eroaa ei ainoastaan avioliitosta Ranskassa, vaan myöskin skotlantilaisesta avioliitosta. Etelä Dakotan eromääräysten sovittelemaa avioliittoa sanottaisi Claphamissa sekasorroksi. Ja kumminkaan amerikkalaiset eivät ollenkaan käsittele avioliittoa kevytmielisesti ja kyynillisesti, vaan päinvastoin palvelevat sen ihanteita vakavuudella, joka tuntuu vallan vanhanaikuiselta Claphamissa. Ei Englannissa eikä Amerikassa hetkeäkään kärsittäisi semmoista ehdoitusta että avioliitto poistettaisi, ja kumminkin on aivan varma että molemmissa maissa avioliittokontrahdin muutosta vapaamieliseen suuntaan jatketaan, kunnes avioliitto ei ole sen rasittavampi eikä sen murtumattomampi kuin mikä kauppayhtiö tahansa. Ja vaikka kaikki säädökset poistettaisi, nimittäisivät ihmiset sittenkin vielä itseään vaimoiksi ja aviomiehiksi, selittäisivät toveruuttaan avioliitoksi eivätkä ylipäänsä tuntisi olevansa ollenkaan vähemmän naimisissa kuin Henrik VIII. Sillä vaikka pieni katsauskin avioliiton lailliseen asemaan eri kristityissä valtakunnissa osoittaa meille että avioliitto on erilainen eri rajain sisäpuolella, koti-ilmiö eroaa niin vähän että useimmat ihmiset uskovat että heidän omat avioliittolakinsa ovat vallalla koko maailmassa. Siis tässäkin tapauksessa kuten omaisuutta koskevissa olosuhteissa, yleisön täydellinen luottamus ilmiön nimeen helpoittaa paljon ilmiön laadun muuttamista.
Ei kumminkaan voi kieltää että yksi niistä yleisen mielipiteen muutoksista, joita yli-ihmisen tarve pakoittaa esiin, on hyvin odottamatonta laatua. Se vaatii nimittäin että eroitetaan avioliittokäsite sukupuoliyhteyskäsitteestä, joita nykyjään pidetään välttämättömästä yhteenkuuluvina, ja joiden yhdistystä useimmat naimattomat henkilöt pitävät avioliiton sisimpänä olentona. He ovat väärässä tietysti. On vallan yhtä lähellä totuutta sanoa että sukupuoliyhteys on aivan satunnainen avioliiton ehto. Sukupuoliyhteys ei ole välttämätöntä muuhun kuin rodun ylläpitämiseen, ja heti kuin siitä ylläpitämisestä on pidetty huolta muulla lailla kuin avioliittojen avulla, sukupuoliyhteys lakkaa, luonnon näkökannalta katsoen, olemasta oleellisena ehtona avioliitossa. Mutta avioliiton ei siltä tarvitse lakata olemasta niin käytännöllisenä, sopivana ja mukavana laitoksena, että yli-ihminen voisi varmasti lahjoa avioliittointoilijat tarjoamalla heille kaiken entisen avioliiton ankaruuden ja murtumattomuuden, lupaamalla poistaa eron ja vahvistamalla entiset hirvittävät siteet, jotka kahlehtivat siivoja ihmisiä juoppoihin, rikollisiin ja tuhlareihin, sillä ainoalla ehdolla vain että puolisot lupaisivat täydellisesti luopua sukupuoliyhteydestä. Sillä vaikkakin ihmiset eivät voisi muodostaa kotitoveruutta helpommilla ehdoilla, menisivät he kumminkin naimisiin. Romalais-katolinen, jonka kirkko estää eroamasta, menee naimisiin yhtä huolettomasti kuin etelä Dakotan presbyteriläinen, joka voi vaihtaa aviotoveria niin helposti että vanha maailma kauhistuu. Ja jos katolinen kirkko uskaltaisi astua vielä askelta lähemmäksi kristinuskoa ja vaatisi maallikoilta yhtä hyvin kuin papeiltakin naimattomuutta, niin ihmiset sittenkin solmisivat avioliittoja perustaakseen koteja, vaikka he samalla pysyisivätkin kirkollensa täydellisesti kuuliaisina poikina ja tyttärinä. Ei tarvitse mennä pitemmälle näissä otaksumisissa. Ne ovat tässä mainitut ainoastaan lukijan avuksi, jotta hänen olisi helpompi jakaa avioliitto sen kahteen tehtävään jotka ovat: sukupuoliyhteyden järjestäminen ja kotielämän aikaansaaminen. Nämä kaksi tehtävää voidaan aivan hyvin eroittaa, ja kotielämä on ainoa noista kahdesta, joka on oleellinen ehto avioliitolle, sillä sukupuoliyhteys ilman kotielämää ei ole avioliitto, mutta kotielämä ilman sukupuoliyhteyttä on avioliittoa. Tämä viimeksi mainittu tila on suorastaan kaikkien hedelmällisten avioliittojen ehtona pitkinä aikoina niitten olemassaolosta, muutamissa avioliitoissa koko avioliiton aikana.
Myöntäen siis että omaisuus ja avioliitto, hävittämällä tasa-arvoisuuden ja siten ehkäisemällä sukupuolivalintaa epäsuotuisilla ehdoilla, ovat vaarallisia yli-ihmisen kehitykselle, on meidän helppo ymmärtää, miksi ainoa yleisesti tunnettu uudenaikainen koe ihmisrodun jalostamiseksi tapahtui semmoisessa yhteiskunnassa, missä ei ollut olemassa omaisuutta eikä avioliittoa.