V.
Valtiollinen Yli-ihmisen tarve.
Yli-ihmisen tarve on pakoittavimmassa muodossaan valtiollinen tarve. Me olemme ajautuneet proletaarisen kansanvaltaisuuden helmaan kaikkien vaihtelevien järjestelmien epäonnistumisen tähden, sillä näitten järjestelmien pysyväisyys riippui kokonaan yli-ihmisten olemassaolosta, yli-ihmisten, joitten piti toimia itsevaltiaina tai oligarkkeina. Tällaisia yli-ihmisiä ei aina eikä edes useinkaan syntynyt oikeaan aikaan eikä soveliaaseen yhteiskunnalliseen asemaan, mutta kun heitä syntyi, he eivät voineet muuta kuin lyhyeksi aikaa ja siveellisesti surmaavilla pakkokeinoilla tyrkyttää yli-ihmisyyttä hallittaviinsa laumoihin. Siten pelkästä "ihmisluonnon" pakosta hallitus hallittavien suostumuksella on astunut entisen järjestelmän sijaan, jolloin kansalaisia hallittiin kuin koululapsia.
Nyt sietäisi vielä nähdä se mies, joka, vaikka hänellä on jonkunmoinen käytännöllinen kokemus proletaarisesta kansanvaltaisuudesta, uskoo vähääkään, että sillä on kykyä ratkaista suuria, valtiollisia kysymyksiä, tai edes tehdä tavallista seurakunnallista työtä viisaudella ja käytännöllisesti. Ainoastaan itsevaltiaitten ja oligarkian aikana on radikaalinen usko "yleiseen äänioikeuteen" valtiollisena parannuskeinona syntynyt. Se tulee sammumaan samana hetkenä kun se pannaan käytännöllisen kokeen alaiseksi, sillä kansanvaltaisuus ei voi kohota ylemmäksi sitä inhimillistä tasapintaa, jolla sen äänestäjät ovat. Sveitsi tuntuu onnelliselta verrattuna Venäjään, mutta jos Venäjä olisi yhtä pieni kuin Sveitsi, ja jos sen yhteiskunnallisia kysymyksiä helpoittamassa olisi samanlaiset luonnolliset voittamattomat varustukset ja samanlainen kansainvälisen vaihtelevan ja tuttavallisen seurustelun kasvattama kansa, ei eroitus ehkä olisi niin suuren suuri. Australia ja Kanada, jotka ovat itse asiassa suojattuja kansanvaltaisia tasavaltoja, ja Ranska sekä Yhdysvallat, jotka ovat tunnustettuja itsenäisiä kansanvaltaisia tasavaltoja, eivät ainakaan ole onnen ja menestyksen kotipaikkoja ja ne olisivat varmaan vielä huonommassa tilassa eivätkä suinkaan paremmassa, elleivät heidän suotuisimmat ministerinsä osaisi leikkiä yleisillä innostuksen puuskilla ja käyttää hyväkseen yleistä tietämättömyyttä. Valtiomiehet, joitten ennen täytyi oppia miten parhaiten voisi imarrella kuningasta, täytyy nyt oppia viehättämään, huvittamaan, hyväilemään, pettämään, peloittamaan taikka muulla lailla kiihoittamaan valitsijainsa mielikuvitusta. Ja vaikka edistyneissä uudenaikaisissa valtioissa, joissa käsityöläinen on paremmin kasvatettu kuin kuningas, täytyy olla paljon suurempi mies voidakseen olla onnistunut kansanjohtaja kuin voidakseen olla onnistunut hovimies, niin kumminkin se juuri on rahvaan mies, joka voimakkaalla jäntevyydellä pitää kiinni yleisistä kansanomaisista vakuutuksista, kun taasen hienotekoisempi epäilijä, joka varovasti tunnustelee tietä tulevaan vuosisataan, ei voi päästä kohoamaan, ellei hänellä samalla satu olemaan puoskarin erityistä taidelahjaa, jossa tapauksessa hän voi saada ääniä puoskarina, mutta ei suinkaan edistysmiehenä. Seurauksena siitä kansanjohtaja, vaikka hän selittää järjestävänsä asiat valitsijainsa enemmistön etujen mukaisesti, kumminkin vain kiteyttää keskinkertaisuuden, järjestää ahdasmielisyyden, ylenkatsoo tavattomien ominaisuuksien ilmiöitä ja ylistää jokapäiväisyyksien näyttelyitä. Hän hoitaa pienet tehtävät hyvin ja luovailee suurten tehtävien läpi sanatulvan avulla. Kun suuri valtiollinen liike tapahtuu, ei sitä itsetietoisesti johdeta eikä järjestetä. Ihmiskunnan itsetiedoton henki murtautuu tehtävän läpi niinkuin elefantti murtautuu esiin djungelin läpi, ja valtiomiehet pitävät puheita kaikesta mikä tapahtuu tuossa prosessissa, jota he — parhailla tarkoituksilla — kykynsä mukaan koettavat estää. Lopuksi, kun yhteiskunnallinen ryhmitys menee niin pitkälle että se vaatii kansainvälistä järjestämistä, ennenkuin kansanjohtajat ja valitsijamiehet edes ovat oppineet kunnollisesti järjestämään maalaispitäjiä, vielä vähemmin saattamaan Konstantinopolia kansainväliseksi, menee koko valtiollinen laitos kappaleiksi. Kohta meillä on keisarikuntien raunioita ja kansojen täydellistä sekasortoa.
Tällaiseen katastrofiin me epäilemättä tulemme taas, ellemme voi aikaansaada yli-ihmisten muodostamaa kansainvaltaisuutta. Sellaisen kansanvaltaisuuden luominen on ainoa muutos, joka on kyllin toivehikas antaakseen meille voimia niihin ponnistuksiin, joita vallankumous vaatii.